Siinä me istumme sunnuntai-aamuna aamiaispöydässä ja karjumme toisillemme. Äitini ja minä.
Tai tarkemmin sanottuna minä karjun, ulvon ja huudan ja muut tuijottavat paahtoleipiään.
Se tapahtuu siis taas. Äiti tulee pitkästä aikaa kylään ja minä taannun kolmevuotiaaksi.
Kakkosen syntymäpäiviä juhlittiin viikonloppuna ja oma äitini tuli auttamaan valmisteluissa, eli hoitamaan ostokset, leipomaan, siivoamaan, vahtimaan lapsia ja muuta pientä puuhailua.
Ja mitä tekee kolme(kymmentäneljä)vuotias tytär?
Juuri sitä mitä lapset yleensä, on kiittämätön ja kiukuttelee.
Aamiaispöydässä sen oivallan. Jotenkin äitini vierailuun kulminoituu kaikki se epäonnistumisen tunne ja turhautuminen omassa äitiydessäni. Yhtäkkiä en haluakaan olla äiti vaan äidin lapsi, koska se on helpompaa. Helpompaa, koska lapsen ei tarvitse tavoitella täydellisyyttä.
Mutta miksi aikuisenkaan pitäisi? Epäonnistuminen ja turhautuminen kuuluvatkin juuri äitiyteen,
mutta täydellisyys ei kuulu. Täydellisyys kuuluu satuihin, ei todelliseen elämään.
Äitini ei ollut täydellinen äiti, eikä minustakaan sellaista tullut. Vielä Ykkösen syntyessä kuvittelin tulevani täydelliseksi äidiksi. Sen sijaan minusta tuli täydellisen epätäydellinen äiti. Olen toistanut äitini virheitä,
juuri niitä joita joskus (lue: ennen lapsia) vannoin olevani toistamatta.
Eniten olen kyllä toistanut ihan omia virheitäni. Ja niitähän riittää.
En ole mikään lehmänhermoinen tyyppi. Huutaminen on minulle luontaisempaa kuin kuiskaaminen. Olen välillä itsekäs ja kyllästyn helposti. Myös lapsiin. Inhoan pakkoaskartelua ja majaleikkejä olkkarin lattialla. Määrään mitä radiokanavaa autossa kuunnellaan kun olen kuskina. Loukkaannun lapsellisesti, jos ruokaani sanotaan pahaksi. En jaksa viihdyttää ja järjestää sirkushuveja, vaan annan lasten tylsistyä säännöllisesti. Pakotan lapset syömään puuroa ja pitämään kumisaappaita sadesäällä, vaikka ne näyttäisivät typeriltä. Haluan säännöllisesti aikuisten aikaa. En päästä koululaisia hillumaan pitkin kyliä ja notkumaan kaupan nurkalle vaikka kaikki muut pääsevät. Aiheutan lapsille pettymyksiä ja olen rikkonut lupauksia. Ja yhden pyöräilykypärän. Olen inhimillinen. Ja erehtyväinen. Ja niin epätäydellinen.
Silti lapsistani näyttää tulevan ihan kunnon ihmisiä. He ovat kuulemma empaattisia, luotettavia, iloisia ja reiluja kavereita. He kunnioittavat muita ihmisiä ja osaavat hyvät käytöstavat. Kuulostavat ihan yhteiskuntakelpoisilta.
Sunnuntaisen aamiaispöydän tunnelma on surkea. Lapset näykkivät murojaan ja Ihmemies on hämillään.
Vähitellen alan muistaa oikean ikäni ja karjumiseni muuttuu kyyneleiksi ja anteeksipyynnöiksi.
Ja mitä tekee äitini?
Juuri sitä mitä epätäydelliset äidit yleensä, lohduttaa ja antaa anteeksi.
mahtavan normaalia, kiitos :) tällaista on meilläkin ja samoja tuntoja minulla, varsinkin kun on vielä hyvin läheiset välit omaan äitiini, silloin tulee välillä taannuttua kun ei tule harrastettua vähimmässäkään määrin mitään vieraskoreilua. ja mun hermot on myös kuin 3veen, useinkin, varsinkin lasten kanssa ja naapureiden korvat tulee mieleen vasta karjumisen jälkeen... :)
VastaaPoistaVoi apua miten ihanan rehellistä! Ja niin tuttuakin :)
VastaaPoistaTäydellisyys olisikin tylsää :). Kiitos kirjoituksesta, taantumisen ja epätäydellisyyden tunteet ovat täälläkin tuttuja.
VastaaPoistaSinulle on tunnustus blogissani http://sivusilmailya.blogspot.fi/
VastaaPoistaYhdyn Katjan kommenttiin. Kohtalotovereita sinulla riittänee :)
VastaaPoistaBlogissani on sinulle blogihaaste :)
VastaaPoistaOli aika liikuttava teksti :)
VastaaPoistaTää oli melkein ku suoraa mun kynästä!!!! :)
VastaaPoistaMutta erittäin hyvin kirjoitettu!
-Sini-