Häpeäpilkku

Suutarin lapsilla ei tunnetusti ole kenkiä.
 Kirjastotädin tyttärenä minulle on 

ylivoimaisen vaikeaa palauttaa lainakirjat ajoissa. 

Tiedän, tosi noloa. Ja kyllä, häpeän sitä suuresti.

Rakastan kirjoja ja lukemista.
Ilmeisesti liikaa, koska niistä jo luetuista kirjoistakin luopuminen tuottaa hankaluuksia. 

Säännöllisesti postiluukusta kolahtaa kirjaston ystävällinen pyyntö palauttaa myöhässä oleva aineisto.

Ja yhtä säännöllisesti päätän pyhästi viedä kirjat heti ensi viikolla.

Lopulta kirjaston ystävälliset pyynnöt alkavat käydä uhkaavimmiksi, jolloin pakotan itseni raahaamaan nöyristellen syntisäkkini kirjastontädin eteen anteeksipyyntöjen saattelemana.

Kyllä hävettää.

 Aikuinen ihminen, joka ei saa aikaiseksi palauttaa lainaamaansa kuin uhkasakolla.

Mutta kun kirjat on palautettu, sakot maksettu ja synninpäästö saatu,

 tunnen itseni taas vastuuntuntoiseksi ja puhdistautuneeksi aikuiseksi.

Kunnes lainaan uuden kasan kirjoja. Ja palautan ne taas myöhässä. Noidankehä on valmis.
Sietäisin saada risuista takalistolleni tästä häpeällisestä tavasta,
mutta ruusut on ansainnut meidän kylän kirjastontäti, joka on ammattikuntansa ehdoton helmi.
 Hänen takiaan tämäkin häpeä on hiukan helpompi kantaa.
Lupaan ja vannon palauttaa kaikki myöhässä olevat kirjat heti huomenna tänään.
Poikkean ainoastaan kukkakaupan kautta.


Kerro ihmeessä oma häpeäpilkkusi, hävetään yhdessä!