Ei mitään hätää

Kevään tuloa ei voi enää estää. 

Viimeisetkin häivät hangista ja nietoksista ovat sulaneet viikonlopun aikana ja piha huutaa haravaa ja kesäkalusteita. Huudelkoot. Haravat  nojailevat toisiinsa vajassa ja uudet kesäkalusteet ovat kokoamatta. 

Minä nojailen vielä viime kuukausiin ja viipyilen niiden tunnelmissa. 

Talvi vei voimia. Nelonen syntyi helmikuisten kinosten keskelle ja Ihmemiehen lumitöille tuli uusi tarkoitus kun  tuplarattailla piti mahtua pihatielle. Uudelle perheenjäsenelle piti raivata muutenkin tilaa ja sehän ei ollut kaikkien mieleen. Kolmonen teki kaikkensa jotta pikkuveli kutistuisi takaisin mahaan mahtuvaksi. 

Ja kun kaksivuotias tekee kaikkensa, se ei ole ihan vähän. Siinä kyllä kutistui myös suuret luulot superäitiydestä ja kliseestä siinähän neljä lasta menee kuin kolmekin. No, ei vaan mene.

 Ainoat mitkä menee on hermot ja hirveästi aikaa.

Kevääseen on silti selvitty. Arkea on siloitellut monet asiat. 

Muutama viikko sitten hain siskoni pienen poikansa kanssa juna-asemalta vierailulle. Siskonpojan autoahdistusta lievitti ainoastaan yksi laulu, joten viidentoista kilometrin ajan lauloimme täysillä ja taukoamatta Samuli Edelmanin Ei Mitään hätää. Hoilasin sitä yhtä paljon itselleni kuin pienelle karjuvalle matkustajalle. Se lohdutti, samoin se että auto oli täynnä omia ihmisiä. Muutaman päivän jälkeen selvisi että viisikään lasta ei mene siinä missä neljä, enkä edelleenkään ole superäiti,
enkä edes supertäti, mutta kivaa oli. 

Viime viikolla oli meidän vuoro lähteä kotiseudulleni viettämään äitini merkkipäiviä.

 Otin Kolmosen ja Nelosen kanssa varaslähdön, jonka ansiosta pääsin tapaamaan kouluaikojen parhaita ystäviä. Välissä oli elettyä elämää, välimatkoja ja monta lasta, mutta tosiystävyyden tunnisti kilometrien ja vuosien päästäkin. Ystävien kanssa tuntui taas siltä että Samuli ei voisi olla oikeammassa, ei mitään hätää.

Viikolopuksi Ihmemies saapui  isompien lasten kanssa ja juhlimme kuusikymppistä äitiäni hyvässä ravintolassa perheen kesken. Ruoka oli loistavaa ja seura vielä loistavampaa, taas olin omieni keskellä. Pikkuveljeni ja siskoni perheet tekivät juhlasta juhlan.
Taas kerran muistin, millainen turvapaikka perhe voi olla, kellään ei ollut mitään hätää. Kaikki oli niin hyvin.

 Kävimme myös mummoni luona vanhainkodissa. Mummo ei ole enää entisensä, vaan vuosia ja muistoja on kadonnut ja aika on tehnyt tehtävänsä. Ryppyistä kättä silittäessäni riitti kuitenkin että edes minä muistin. Lähtiessä halasin mummoa lujaa ja mummo kuiskasi että hänellä ei ole mitään hätää.

 Autossa se olin minä joka vakuutin samaa lapsille ripsivärien valuessa poskilleni.

Ennen kotimatkaa saimme vielä vatsat täyteen maailman parasta lasagnea kummieni luona. 

Katselin vanhoja valokuvia, joissa kaikissa oli pala omaa tarinaani. 

Katselin ihmisiä, joiden kanssa ei ole mitään hätää.

Moottoritiellä haukottelin ja vahdin tappelevia takapenkkejä (kyllä, niitä on nykyään kaksi koska neljä lasta ei mahdu autoon siinä missä kolme).

Ihmemies otti kädestä kiinni ja sanoi nuku vaan, ei oo mitään hätää.

Heräsin kotipihassa, jossa kukki krookukset.

Maailman neljäs ihme

Kun lapsi syntyy, maailma alkaa alusta. Vastasyntynyt on ihme, jota ei lakkaa hämmästelemästä.

Täydellinen pieni ihminen, meistä tehty.

 Liukas ja lämmin ihmisenalku, johon on valunut kaikki rakkaus. 

Helmikuisena aamuna sain olla neljännen kerran tämän ihmeen äärellä.

 Nelonen syntyi helposti ja aikailematta, päästi pienen itkun ja Ihmemies vähän isomman.

 Minä en itkenyt vaan sanoin  rakastavani kätilöä*. 

Oma itkuni tuli vasta myöhemmin.

 Ilosta, onnesta ja helpotuksesta. Rinnallani lepäsi pikkuruinen poika, joka eli, hengitti ja oli niin meidän.

Seuraavana päivänä Ihmemies pakkasi suurperheensä tila-autoon ja vei meidät kotiin.

Sinne, jossa pikkuveljeä oli hartaasti odotettu.

Sinne, jonka jääkaapissa odotti aurajuustoa ja kylmäsavulohta.

Sinne, jossa tuoksuu taas vauvalta. 

Sinne, jossa kaikki rakkaus asuu.

* Kätilöni on huipputyyppi, joka saattoi maailmaan myös Kolmosen ja on ollut myös Ykkösen ja Kakkosen taipaleiden ensimetreillä mukana. Jos joskus harkitsen Vitosta, on se täysin kätilöni ansiota :)

Comeback

Joskus arki ajaa ensin yli ja sitten ohi. 

Silloin on parasta kadota hetkeksi itse ennen kuin joku tekee sen puolestasi.

Katoamistempuissa parasta on löytyminen. Ensin täytyy tosin uskaltaa etsiä, 

mutta etsivä löytää ennemmin tai myöhemmin. 

Tällä kertaa vähän myöhemmin, mutta  uskalsin ja löysin. Täällä ollaan taas!

Blogi ja te lukijat olette olleet mielessäni useasti. 

Niin useasti, että viimein oli pakko ottaa läppäri kauniiseen käteen ja tehdä comebackista totta.

Paljon on tapahtunut, liikaakin. Läheiset ovat saaneet kolhuja ja omaankin elämään on osunut riittämiin. 

Syksyn vielä rimpuilimme remontin keskellä autuaan tietämättöminä siitä mitä oli tulossa.

Joulukuussa perheeseemme iski käsittämätön sairasaalto. 

Vuosisadan vatsataudin saivat kaikki muut paitsi minä. Oma vuoroni koittikin jouluaattona ja sairastuin myyräkuumeeseen ja parvorokkoon. Yhtäaikaa. Ja tukevasti raskaana. 

Joulunpyhät ja vuodenvaihteen vietin sairaalassa peläten 

vuoroin vatsassa olleen Nelosen puolesta ja vuoroin omasta puolestani.

Tammikuussa yritin toipua ja keräilin voimiani. 

Sillä aikaa muu perhe sairasti parvorokon ja vuosisadan vatsatauti teki uuden tulemisen. 

Tällä kertaa en ollut yhtä onnekas. Sain sen varmuuden vuoksi kahteen kertaan.

Helmikuussa oli kaksi voimainkoitosta. Kävimme Ikeassa ja synnytin.

 Noin kahdeksan tunnin välein. Ensimmäisestä ponnistuksesta oli tuloksena järjetön määrä koottavia huonekaluja ja toisesta maailman ihanin Nelonen. Ihmemies ei ole suotta Ihmemies ja sai mööpelit kasattua juuri ennen synnytyslaitokselle lähtöä.

Maaliskuussa olen ihmetellyt yhtä uutta tulokasta, kolmea vähemmän uutta ja sitä miten tästä paletista selvitään. Huhtikuussa olen tullut siihen tulokseen että hengissä. Ja yhdessä. 

Ihmemies ei ole suotta Ihmemies.