On elämä laina

Blogihiljaisuus on taas venähtänyt viikoksi. 

Viimeksi olin niin pihalla, etteivät multasormet ehtineet läppärille asti. 

Tällä kertaa kaikki onkin kiertynyt sisäänpäin.

On pitänyt pysähtyä  ja kuulostella itseään, lapsia, kaikkia rakkaita.

 On pitänyt koskettaa, sylitellä ja nuuhkia, varmuuden vuoksi.

Elossa ovat.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. 

Viime viikonlopun Hyvinkään tragedia kosketti valitettavasti myös meidän perhettä.

 Läheltä liippasi, mutta suojelusenkeli oli tällä kertaa töittensä tasalla. 

Ajatukset ovat olleet tämän läheisemme luona, joka jo onneksi toipuu vammoistaan.

Luodinreikä arpeutuu, mutta järkytys ja pelko eivät noin vain häviä.

Ajatukset ovat myös niiden ihmisten luona, joiden rakkaiden olkapäälle varjelus ei ehtinyt.

Ajatukset ovat myös ampujan vanhempien ja läheisten luona.

 Heidän tuskalleen ei varmasti montaa ymmärtäjää löydy.

Maailma on pelottava paikka. 

Tällaisten tapahtumien äärellä tuntee itsensä niin pieneksi ja voimattomaksi.

Miten suojella omaa lastaan, sitä oman sydämen alla kasvatettua ihmisen alkua kaikelta pahuudelta?

Ei mitenkään.

Lapsi on kuin paperilennokki. 

Vaikka miten taittelee ohjeiden mukaan, tuulista ei koskaan tiedä. 

Joskus siivet saavat ilmaa allensa, joskus taas myrskyt riepottelevat. 

Voi vain olla kiitoratana ja laskeutumisvaloina. Lähettämässä matkaan ja ottamassa vastaan.

 Ja toivoa, että elämä kantaa sen mikä on kannettavaksi tarkoitettu.

Ihan pihalla

Reilun viikon ajan elämää on ollut ainoastaan ulkona.

 Ja sen kyllä huomaa.

Pyykkivuori tulee vastaan jo eteisessä  eikä sana kotityöt tunnu kuuluvan enää sanavarastoon. Kenkäkasojen ja vaatemyttyjen yli loikkii jo ihan huomaamattaan ja tiskikoneen käynnistyksen joutuu tarkistamaan ohjekirjasta.

 Lapset ovat eläneet pillimehuilla ja grillimakkaralla ja kotiintuloajat ovat enää muisto vain. 

Tietokonetta en ole avannut viikkoon, kirjoittamisen sijaan olen purkanut luovuuttani kuorikatteen taiteelliseen levittämiseen puskien juurille.

 Yksinäinen kotimme (ja läppärini) on kokenut hylkäämisen ja murjottaa, syystäkin.

Mutta pihalla kaikki on toisin.

Kukkapenkit kukoistavat,  pensaat ovat saaneet kyytiä ja taistelu vuohenputkea vastaan

 on kerran voitettu ja ainakin kahdesti hävitty. 

Olen perustanut elämäni ensimmäisen mansikkamaan ja laittanut lasiverannan kesäkuntoon.

Olen istuttanut, kylvänyt, kuokkinut, kuopsuttanut ja kastellut. 

Iltaisin käyn nukkumaan multaisin varpain ja työnnän unissanikin kottikärryjä.

 Aamuisin herään käsivarret pakottaen ja teen ensimmäisen

 kierroksen puutarhassa kahvikupin kanssa.

Mikä ihana piha.

Ihmemiehelle on kasvanut sirkkeli ja porakone kiinni käteen. 

Ihan pian marjapensaat ja vadelmat saavat nojailla uudenkarheisiin tukipuihin. 

Nyt meillä asuu jo uusi hiekkalaatikko ja lehtikomposti.

Hiekkalaatikko on jo sisäänajettu monet kerrat, Kolmosen osalta ihan kirjaimellisestikin. 

Pyllypesulla kivet vain kolahtelevat lavuaariin, niitä on tungettu vaippaan ensisijaisesti suun kautta. Hiekkiksellä ovat viihtyneet myös Ykkönen ja Kakkonen kavereineen,

 mikä sykähdyttää sydäntäni erityisesti.

 On huojentavaa huomata, että hiekkalaatikkoleikit jaksavat kiinnostaa 

vielä isoja koululaisiakin tässä netti-ja pleikkarimaailmassa.

 Äitinä olen laittanut silmät kiinni ja toivonut sydämeni pohjasta, että 

Ykkönen ja Kakkonen saisivat olla rauhassa lapsia.

Että älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.

Viikonloppuna on luvassa lisää ulkoilmamyrkytystä, ystäviemme A:n ja J:n mökkitalkoiden merkeissä.

Kolmonen pääsee E:n hellään hoivaan, Ykkönen ja Kakkonen ovat isällään,

 ja me Ihmemiehen kanssa lähdemme nostalgiseen järvimaisemaan.

 Talkoiden tavoitteena on puupinojen lisäksi paljon naurua, laulua ja ainakin talviturkin heittoa.

 Vesi on varmasti vielä kylmää, mutta ystävyys lämmittää senkin edestä.

Mikä ihana kesä.

Avajaisruuhkaa

Kolmonen ja Ykkönen maansiirtohommissa 

Kissanpäiviä

Viime päivät ovat hemmotelleet minut melkein pilalle. 

Aurinko on hellinyt kiireettömiä aamuja ja elämä muutenkin on hymyillyt koko hammasrivistöllään.

Olen saanut elää päiviä, jolloin on niin helppoo olla onnellinen.

Viikonloppuna tapasin viimein sen pienen ihmisen, jonka vuoksi saan olla täti.

 Muutaman päivän vanha katse oli tutkiva ja tuntui sydämessä asti. Sain vihdoin syliini tuon pienen pojan, joka oli samalla niin uusi, mutta silti niin tuttu. Ja niin valmiiksi rakastettu.

Tuoreet vanhemmat hehkuivat onnesta ja ylpeydestä joka tarttui.

 Kuten myös vauvakuume.

 Jos sitä on hieman ollut ilmassa aikaisemminkin, niin nyt se iski ihan täydellä teholla. Kolmonen kasvoi yhtäkkiä silmissä lähes koululaiseksi ja Ykkönen ja Kakkonen melkein muuttivat jo pois kotoa pieneen vauvaan verrattuna.

Äitienpäiväksi ajettiin kotiin ja sunnuntaiaamu toi tullessaan lisää onnenkyyneleitä. Ja aamupalan sänkyyn. Itsetehtyjä lahjoja avatessani tunsin taas kerran suurta kiitollisuutta että

  juuri nämä lapset ovat juuri minun.

Ja että juuri niin sen pitää ollakin. Ja että kerrankin nukuin ihan oikeasti onnittelulauluun asti. 

Menneet päivät ovat tarjoilleet muitakin hyviä asioita. Vanha ystäväni S kertoi löytäneensä oman elämänsä ihmemiehen. Olen onnellinen hänen puolestaan, ja myös itseni puolesta. Tuntui hyvältä olla uutisen jakamisen arvoinen ja se lämmittää kovasti. Vanha ystävyys ei ollutkaan kompastunut vuosiin eikä välimatkaan. 

Myös verottaja muisti iladuttaa. Joulu tuli jälleen kerran pelastetuksi, ja sen lisäksi kotiäitiydestä on kerrankin myös rahallista iloa. Surkean kotihoidontuen ansiosta saan äitiyslomalta kertyneet kesälomarahat verottomana. Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se silloin tällöin sopivasti annosteltuna helpottaa

 ja saattaa toteuttaa pari kesälomasuunnitelmaakin.

Onnellisista orastavan kesän päivistä, tai oikeastaan öistä ovat päässeet osalliseksi myös kissaveljeksemme. Aamulehteä hakiessani pääsen usein todistamaan yön metsästysretkien saaliita.

 Aamutossun alla litsahtelee milloin hiiren mahalaukku, milloin myyrän pääkallo. 

Kissat eivät vaan millään tahdo uskoa että olen huono syömään aamupalaa, siitäkin huolimatta että ne tarjoilevat sen huomaavaisesti suoraan rappusille. 

Eivät ole onneksi keksineet kokeilla sitä sänkyä.

Halaus Sinulle

Tässä se nyt on, blogini ensimmäinen tunnustus. Olen yllättynyt, hämmentynyt ja lapsellisen iloinen moisesta!

 Kiitos Hues of Black-blogin HMH, ihan punastuin mielihyvästä kun tämän tunnustuksen sain.

 Tarkoitus on jakaa tämä tunnustus eteenpäin omille suosikkiblogeille, joissa on alle 200 lukijaa.

Tässä omat suosikkini, vaikea oli valita!

Tää ei oo mun elämä

Pidän kirjoittajan rehellisestä ja koruttomasta tavasta kertoa elämästä ja tunteistaan juuri niinkuin ne on. Vaikeista asioista huolimatta jossakin pilkahtelee valo, yhä vain kirkkaammin. 

Sivusilmäilyä

Teräviä havaintoja maailman menosta, asioista joista itsekin haluaisi kirjoittaa, mutta Sivusilmäilijä ehtii ensin ja tekee sen paremmin.

Eloisen Eteisessä

Eloisen Eteisessä minusta tuntuu kuin vaeltaisin salaisessa puutarhassa. Imen itseeni vihreyttä, jospa se tarttuisi peukaloonikin. Blogista välittyy rauha, tuoksut, tunnelmat. Samaistun monessa asiassa.

Arjen takaa

Ihan paras bannerikuva ikinä. Pidän erityisesti kirjoittajan tyylistä poimia arjesta

 juuri ne pienet jutut, kaikkein oleellisimmat.

Pikku Kepponen
Kertakaikkisen ihana blogi, jonka lukeminen tekee aina iloiseksi. 

Oma sukellukseni blogimaailmaan on kestänyt kohta kolme kuukautta. 

Kirjoittaminen on tuonut minulle valtavasti iloa ja riemua. Vielä enemmän on ilahduttanut se, 

että joku muukin on saanut teksteistäni jotakin itselleen.

 Sanat ovat kuin halaus.

 Itsensä halaaminen on joskus paikallaan ja tärkeääkin, mutta eniten lämmittää

 kietoa kädet jonkun toisen ympärille. 

Tuntuu hyvältä tietää, että on onnistunut koskettamaan sanoilla, saanut aikaan naurun tai itkun tai molemmat.

Että jossain on joku, joka on kuulolla.

Joku, jota halata.

Täti

Elämä tarjoili jälleen ihmeitään ja teki minusta ensi kertaa tädin.
 Siskoni pieni poika syntyi valoisaan aamuun, toukokuun tuuli tukassaan ja silmät täynnä seikkailuja.
Emme ole vielä tavanneet, mutta sydämeni sylissä olen häntä jo keinutellut.
 Laulanut lempeitä lauluja ja luvannut olla läsnä.
Tuskin maltan odottaa tätihetkiä tämän uuden ihmisenalun kanssa.
Tahdon juurruttaa hänet meidän pieneen, mutta sitkeään sukuun ja kertoa hänelle tarinoita äitinsä ja minun lapsuudesta. Tahdon tutustuttaa hänet serkkuihinsa, toivoisin heidän välilleen kasvavan elinikäisen siteen.
 Että aina löytyisi joku jonka käteen tarttua, joku joka kuuluu meihin.


Tervetuloa maailmaan, tädin pieni ihme.
Maailmaan, jonka kaikki ovet ovat auki.
Tervetuloa meihin.

Normiviikonloppu

Jo perjantaina ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
Sitä päivää oli lätkähullu Ykkönen odottanut kuin kuuta nousevaa. 

Illan MM-avaukseen oli valmistauduttu huolella.

 Paras kaveri oli kutsuttu yökylään, kisastudion eväät tilattu hyvissä ajoin ja pikkusisko lahjottu hiljaiseksi.

Jääkiekkokuume tarttui kirjaimellisesti myös Kolmoseen, kuumemittari näytti iltapäivästä liki 39 astetta.

Tunnelma oli siis jo alkuillasta katossa,

mutta kisafiilistä piti nostattaa vielä omalla pihalla laittamalla omat pelit pystyyn.

 Kakkonen huijattiin maalille ja ilmaveiviharjoittelu alkoi. 

Aitoon kisatunnelmaan pääsin minäkin siinä vaiheessa kun pitelin jääpussia maalivahdin leuassa. 

Ykkönen sai maalin ja Kakkonen lohjenneen etuhampaan.

MM-kisat eivät olleet vielä edes virallisesti alkaneet, kun ne vaativat jo ensimmäisen uhrin.

Seuraavat sydämentykytykset saikin sitten aikaan Kolmonen, joka vetäisi iltapalamurot henkeensä.

 Hetken oksentamisen, kakomisen ja yskimisen jälkeen oli pakko soittaa

 hätäkeskukseen kun henki ei alkanutkaan kulkea.

 Kuin ihmeen kaupalla Kolmonen kuitenkin virkosi Ihmemiehen roikottelun seurauksena, ja ambulanssia vastassa oli piipaa-autoa ihmettelevä virkeä yksivuotias ja telkkarin ääreen liimautunut lapsilauma, joka tuskin huomasi sisään saapastelevia ensihoitajia.

 Ensihoitohenkilökunta vakuuttui Kolmosen hyvästä voinnista siinä vaiheessa kun Ihmemies avuliaasti kertoi miten olin ehtinyt siivota eteisen ambulanssia odotellessa.
 Lapsen täytyy siis olla kunnossa jos äidille tulee mieleen järjestellä kenkäteline.

Joten kiitos ja anteeksi, ambulanssimiehet. 
Ensiksikin sanoisin teille, että hätäkeskus ei suostunut perumaan ambulanssia vaikka Kolmosen vointi kohentui silmissä. Siksi sattui olemaan aikaa kohentaa myös eteisen ilmettä. 
Ja toisekseen, ambulanssi ei vieraile perheessämme joka perjantai,
 kuten ehkä lasten reaktiosta olisitte voineet päätellä. 
Jääkiekko-ottelu oli vain juuri alkanut ja karkkikipot vielä täysiä.


Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tai ainakin melkein.
 Lätkämatsi päättyi onnellisesti, mutta Kolmonen jatkoi kannustushuutoaan aamuyön puolelle.
 Kahden maissa kuumeinen pieni mies vihdoin rauhoittui ja
 ehdin ajatella ääneen josko tästä vielä normaali viikonloppu tulisi.
 Normaali viikonloppu kesti noin puoli tuntia,
 juuri sen ajan jonka ehdin nukkua ennen kuin heräsin töminään, loiskuntaan ja litsahdukseen.
Ykköseen oli iskenyt vuosisadan vatsatauti.
 Oksennus oli ehtinyt levittää ilosanomaansa olkkariin, eteiseen ja vessaan, ja jossain niiden välillä Ykkösparka oli liukastunut. Ihmemies oli mennyt hätiin ja touhu näytti lähinnä yrjöpainilta.
 Seisoin makuuhuoneen ovella ja hoin ei oo totta, ei oo totta.

Kaikenlaista sitä ehtiikin mietiskellä siinä aamuyön tunteina lattioita luututessa.
Kuten miksi lastenhuoneista on aina pisin matka vessaan. Tai  miksi mahataudin sattuessa lattialla on aina vastapestyt matot. Tai miksi aina meille sattuu ja tapahtuu.

Loppuviikonloppu sitten kuljettiinkin suurinpiirtein ämpärit kaulassa ja veikattiin seuraavaa laatoittajaa.
Toistaiseksi Ykkönen on jäänyt ainoaksi, meidän muiden vatsoja on väännellyt ihan vaan myötätunnosta.
Tuleva viikko näyttää kuitenkin valoisalta.
Kolmonen alkaa parantua kuumeesta, Kakkonen pääsee hammaslääkäriin ja seuraava lätkäpelikin tulee vasta tiistaina.

Tervetuloa ihan tavallinen maanantai.

Häpeäpilkku

Suutarin lapsilla ei tunnetusti ole kenkiä.
 Kirjastotädin tyttärenä minulle on 

ylivoimaisen vaikeaa palauttaa lainakirjat ajoissa. 

Tiedän, tosi noloa. Ja kyllä, häpeän sitä suuresti.

Rakastan kirjoja ja lukemista.
Ilmeisesti liikaa, koska niistä jo luetuista kirjoistakin luopuminen tuottaa hankaluuksia. 

Säännöllisesti postiluukusta kolahtaa kirjaston ystävällinen pyyntö palauttaa myöhässä oleva aineisto.

Ja yhtä säännöllisesti päätän pyhästi viedä kirjat heti ensi viikolla.

Lopulta kirjaston ystävälliset pyynnöt alkavat käydä uhkaavimmiksi, jolloin pakotan itseni raahaamaan nöyristellen syntisäkkini kirjastontädin eteen anteeksipyyntöjen saattelemana.

Kyllä hävettää.

 Aikuinen ihminen, joka ei saa aikaiseksi palauttaa lainaamaansa kuin uhkasakolla.

Mutta kun kirjat on palautettu, sakot maksettu ja synninpäästö saatu,

 tunnen itseni taas vastuuntuntoiseksi ja puhdistautuneeksi aikuiseksi.

Kunnes lainaan uuden kasan kirjoja. Ja palautan ne taas myöhässä. Noidankehä on valmis.
Sietäisin saada risuista takalistolleni tästä häpeällisestä tavasta,
mutta ruusut on ansainnut meidän kylän kirjastontäti, joka on ammattikuntansa ehdoton helmi.
 Hänen takiaan tämäkin häpeä on hiukan helpompi kantaa.
Lupaan ja vannon palauttaa kaikki myöhässä olevat kirjat heti huomenna tänään.
Poikkean ainoastaan kukkakaupan kautta.


Kerro ihmeessä oma häpeäpilkkusi, hävetään yhdessä!

Sykähdyksiä

Tässä vapussa sykähdytti moni asia.

Ilo.
Kolmosen ensikohtaaminen serpentiinin ja ilmapallojen kanssa sai hymyn korviin kaikilta.
 Pieni mies koristeli kotia yksivuotiaan ihailtavalla tarmolla. Paljon ja joka paikkaan.

Haikeus.
Ykkönen ja kakkonen viettivät toista kertaa vappua isänsä luona. Isompien lasten puuttuminen vappuriemusta vaati edelleen totuttelemista, kipu tuntui hiljaisena haamusärkynä sydänalassa.

Ystävät
Meillä on maailman parhaat ystävät.
Vappuaaton vietimme ystäviemme E:n ja J:n luona.
Yhteisestä vapusta on jo muodostunut perinne, jonka niin toivoisin jatkuvan.
Ystäväni M:n kanssa jaoin vappupäivän elämyksiä, iloitsin naapuruudesta ja lainasin ranskanperunoita.
Ystäväni A lupasi auttaa huomenna mansikkamaan laitossa ja antoi kummityttöni yökylään.
 Ystäväni P taas jakoi haikeuden hetkeni.
Varsinaisia kultakimpaleita kaikki.

Jännitys.
Koko vapun jännitin, että vietänkö ensimmäistä vappua tätinä vai viimeistä vappua ei-vielä-tätinä.
Näyttää siltä, että tämä oli viimeinen vappuni ei-vieläkään-tätinä.
Ajatukset ovat siskon luona, puhelinta tekee mieli vahdata yölläkin.

Aurinko
Vappu on ollut myös pitkiä päiviä pihalla. Aurinko on hellinyt minusta esiin sen kauan odotetun puutarhurin. Tänäänkin olen haravoinut, rapsuttanut, kuopsuttanut ja istuttanut.

Perhe
Illansuussa sain Ykkösen ja Kakkosen kotiin vapunvietosta.
Kolmosen ja isojen sisarusten jälleennäkeminen neljän päivän erossa olon jälkeen sai kyyneleet silmiin.
 On ne niin samasta puusta, tärkeimpiä toisilleen.

Munkit
Piilotin viimeiset vappumunkit lapsilta yöpöydänlaatikkooni.
 Ne on vaan niin syntisen hyviä.

Ihmemies.
Sitä ei haittaa sokeri lakanoilla.