Normiviikonloppu

Jo perjantaina ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
Sitä päivää oli lätkähullu Ykkönen odottanut kuin kuuta nousevaa. 

Illan MM-avaukseen oli valmistauduttu huolella.

 Paras kaveri oli kutsuttu yökylään, kisastudion eväät tilattu hyvissä ajoin ja pikkusisko lahjottu hiljaiseksi.

Jääkiekkokuume tarttui kirjaimellisesti myös Kolmoseen, kuumemittari näytti iltapäivästä liki 39 astetta.

Tunnelma oli siis jo alkuillasta katossa,

mutta kisafiilistä piti nostattaa vielä omalla pihalla laittamalla omat pelit pystyyn.

 Kakkonen huijattiin maalille ja ilmaveiviharjoittelu alkoi. 

Aitoon kisatunnelmaan pääsin minäkin siinä vaiheessa kun pitelin jääpussia maalivahdin leuassa. 

Ykkönen sai maalin ja Kakkonen lohjenneen etuhampaan.

MM-kisat eivät olleet vielä edes virallisesti alkaneet, kun ne vaativat jo ensimmäisen uhrin.

Seuraavat sydämentykytykset saikin sitten aikaan Kolmonen, joka vetäisi iltapalamurot henkeensä.

 Hetken oksentamisen, kakomisen ja yskimisen jälkeen oli pakko soittaa

 hätäkeskukseen kun henki ei alkanutkaan kulkea.

 Kuin ihmeen kaupalla Kolmonen kuitenkin virkosi Ihmemiehen roikottelun seurauksena, ja ambulanssia vastassa oli piipaa-autoa ihmettelevä virkeä yksivuotias ja telkkarin ääreen liimautunut lapsilauma, joka tuskin huomasi sisään saapastelevia ensihoitajia.

 Ensihoitohenkilökunta vakuuttui Kolmosen hyvästä voinnista siinä vaiheessa kun Ihmemies avuliaasti kertoi miten olin ehtinyt siivota eteisen ambulanssia odotellessa.
 Lapsen täytyy siis olla kunnossa jos äidille tulee mieleen järjestellä kenkäteline.

Joten kiitos ja anteeksi, ambulanssimiehet. 
Ensiksikin sanoisin teille, että hätäkeskus ei suostunut perumaan ambulanssia vaikka Kolmosen vointi kohentui silmissä. Siksi sattui olemaan aikaa kohentaa myös eteisen ilmettä. 
Ja toisekseen, ambulanssi ei vieraile perheessämme joka perjantai,
 kuten ehkä lasten reaktiosta olisitte voineet päätellä. 
Jääkiekko-ottelu oli vain juuri alkanut ja karkkikipot vielä täysiä.


Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tai ainakin melkein.
 Lätkämatsi päättyi onnellisesti, mutta Kolmonen jatkoi kannustushuutoaan aamuyön puolelle.
 Kahden maissa kuumeinen pieni mies vihdoin rauhoittui ja
 ehdin ajatella ääneen josko tästä vielä normaali viikonloppu tulisi.
 Normaali viikonloppu kesti noin puoli tuntia,
 juuri sen ajan jonka ehdin nukkua ennen kuin heräsin töminään, loiskuntaan ja litsahdukseen.
Ykköseen oli iskenyt vuosisadan vatsatauti.
 Oksennus oli ehtinyt levittää ilosanomaansa olkkariin, eteiseen ja vessaan, ja jossain niiden välillä Ykkösparka oli liukastunut. Ihmemies oli mennyt hätiin ja touhu näytti lähinnä yrjöpainilta.
 Seisoin makuuhuoneen ovella ja hoin ei oo totta, ei oo totta.

Kaikenlaista sitä ehtiikin mietiskellä siinä aamuyön tunteina lattioita luututessa.
Kuten miksi lastenhuoneista on aina pisin matka vessaan. Tai  miksi mahataudin sattuessa lattialla on aina vastapestyt matot. Tai miksi aina meille sattuu ja tapahtuu.

Loppuviikonloppu sitten kuljettiinkin suurinpiirtein ämpärit kaulassa ja veikattiin seuraavaa laatoittajaa.
Toistaiseksi Ykkönen on jäänyt ainoaksi, meidän muiden vatsoja on väännellyt ihan vaan myötätunnosta.
Tuleva viikko näyttää kuitenkin valoisalta.
Kolmonen alkaa parantua kuumeesta, Kakkonen pääsee hammaslääkäriin ja seuraava lätkäpelikin tulee vasta tiistaina.

Tervetuloa ihan tavallinen maanantai.

Siivouspäivä

Hermot menivät tietenkin jo heti aamusta. 

Kahvi valui suodatinpaperin ohi ja astuin vessan lattialla olleen aukinaisen hammastahnatuubin päälle.

Kakkosen vaatekaappi oli täynnä ihan tyhmiä vaatteita, ja tukkaan piti laittaa ranskalaiset letit silleenniinkuetsäetkoskisniihinyhtäänkunsetukistaa.

Tyttö lähti siis kouluun rumissa vaatteissa, tukka takussa ja naama näkkärillä.

Koska aamu oli jo valmiiksi pilalla, päätin että tänään siivotaan.

Ykkönen näki tilaisuutensa tulleen ja tarjoitui avuksi petivaatteiden vaihtoon silläehdollaettäsaanpelatapleikkaakoulunalkuunasti.

Avulias poika todellakin pelasi pleikkaa koulun alkuun asti ja siitä ohi.

Ja minä olin tietenkin tyhmä äiti joka ei osaa katsoa kelloa. 

Eikä ilmeisesti osaa myöskään ohjeistaa riittävän selkokielisesti, koska Ykkönen oli ystävällisesti vaihtanut sänkyynsä uudestaan vanhat lakanat, mäjovähänaattelinkinetnääonjotemkinoudostiiviikatut.

Siispä vaihdoin kolmeen sänkyyn lakanat kerran ja yhteen sänkyyn kahdesti.

Kolmosen aamupäiväunien aikana pyöritin peukaloita ja roikuin netissä koska 

ei kannata aloittaa mitään kun se kuitenkin kohta herää. 

No heräsihän se, kolmen tunnin päästä. 

Koululaisten kotiuduttua olin muuttunut tyhmästä äidistä maailman tyhmimmäksi äidiksi, koska pakotin Ykkösen ja Kakkosen siivoamaan huoneensa (joka tarkoittaa käytännössä sitä että äiti mättää tavaroita roskiin ja lapset huutavat kauhuissaan vieressä).

Maailman tyhmin äiti oli tehnyt myös maailman pahinta ruokaa.

 Kolmonen sai haluamansa ja kuittasi päivällisen pullalla koska Vuoden Mutsi- pisteet olin jo muutenkin menettänyt tältäkin päivältä.

Ihmemiehen tullessa töistä vastassa oli maailman pahantuulisin vaimo ja kiukuttelevat kakarat.

 Kaksi kiukuttelevista kakaroista pelastautui isänsä luo vapun viettoon, 

ja Ihmemies pelasti Kolmosen kanssaan pyöräilemään.

Sain siis vihdoin siivota ja raivota raivata rauhassa.

Ensin piti vaan siivota että voi siivota.

Kurjuuden maksimoimiseksi päätin siivota kunnolla. 

Pudistelin matot ja jätin ne tuulettumaan kuistille.

Lattianpesun jälkeen lähdin hakemaan mattoja, jotka olivat kummalliseti kadonneet.

Ne lötyivät roskapöntöstä, koska

  ne oli jätetty roskapussien päälle joten vein ne roskiin, selitti Ihmemies.

Tyynesti levitin roskismatot lattialle ja taisin hymyillä. Ensimmäistä kertaa tänään.

Siivouspäivä päättyi nauruun ja tekstiviestiin lapsille anteeksi että äitillä oli huono päivä.

 Ja ukonilmaan ja kaatosateeseen.

Ja sateenkaareen, jonka toinen pää oli ihan meidän kodin päällä.

Juuri se pää, josta löytyy aarre.

Arvoitus

Se löytyi tänä aamuna kahvinkeittimestä ja Ihmemiehen hellästä hymystä.

 Se näkyi Ykkösen tavasta pörröttää Kolmosen niskakiharoita.

Se kurkisti ikkunasta aurinkona ja asettui rintaan sydämen lähelle. 

Se osui käteen taskussa lempihuulirasvana

 ja jatkoi matkaansa Kakkosen koulurepussa joka keikkui huolettomana kapeilla hartioilla.

Se tuli vastaan ulkona punaisina poskina, se tuntui keväisessä tuulessa.

 Se kuului ystävän äänestä , se halasi tekstiviestissä ja pujahti pyytämättä viereen.

Se tarttui nauruun ja viipyi muistoissa.

Se katsoi peilistä ja kulki perässä, ihan kintereillä.

Se tuoksui kotiovella, jos vain pysähtyi haistelemaan.

Pysähdyin.

Se on hipaisu ja huokaus, hiljainen toive.

Se asuu meillä. 

Ja teillä.

Joskus se on piilossa vain siksi että tuntisimme löytämisen riemun.

Se on onni.

Yllätyksiä

Jos yllätysvieraita, juoksulenkkiä, pesukoneeen palamista ja kissan oksennuksia lähes kaikilla matoilla 

ei lasketa, niin tänään on ollut ihan tavallinen torstai.

Jos lasketaan, niin päivä on ollut vähintäänkin yllätyksellinen.

Tykkään yllätyksistä. Pidän yllätyksien suunnittelusta ja tykkään myös itse tulla yllätetyksi. 

 Ystävät ovat tervetulleita yllättämään, mutta yllätysvieraista en pidä.

Yllätysvieraat saapuvat nimittäin aina silloin kun päällä on joko perheriita, hirveä kaaos tai ei yhtikäs mitään tarjottavaa. 

Tänään osui kaksi viimeisintä vaihtoehtoa. 

Tai no, pakastimen pohjalta löytyi viisi toissavuotista joulutorttua, ehtoisana emäntänä paistoin ne. 

Ehdin kerätä kissanoksennusmatot rullalle, josta tulikin loistava tekosyy kaaokselle. 

Just oltiin alkamassa siivoomaan!

Jouluista kahvihetkeä hieman varjosti pyykkikoneen kummallisen kova linkoaminen,

 joten hetken huudeltuamme toisillemme torttujen yli yllätysvieraat ymmärsivät lähteä. 

Varsinainen yllätys sen sijaan odotti kodinhoitohuoneessa. 

No palaahan se. 

Ei siis ole pelkästään tyhmää maksaa liikaa,

vaan on myös tyhmää olettaa pyykkikoneen kestävän kolmea kuukautta pidempään palamatta.

  

Päätin lähteä lenkille ennen kuin pesukoneen lisäksi palaa myös pinna. 

Yllätin itseni, jaksoin juosta koko lenkin!

Kuusi kilometriä riitti unohtamaan palaneen pesukoneen, iloitsemaan vieraista yllätyksestä huolimatta

 ja puhumaan ystävän kanssa helpottavan (ja huohottavan) puhelun.

Tennarit ja sydän tuntuivat hetken kevyiltä.

Ehtimisiä

Päivät ovat juosseet ohi ja jättäneet hengästymisen minulle. 

Täällä nyt sitten tasailen hengitystäni. 

Viikon ajan olen yrittänyt ehtiä vaikka mihin. Kaikkeen en ole ennättänyt, tänne blogiinkin vasta nyt.

Jotain olen kuitenkin ehtinyt, kiireestä huolimatta.

Ehdin leipoa Kolmosen syntymäpäiville kaksi kuorma-autokakkua, ja syödä toisesta puolet. Yksin.

Ehdin imuroida ennen juhlia,  mutta lattianpesuun en kerennyt. Onneksi. 

Kolmonen mätti sen jäljelle jääneen kakun moneen kertaan lattialle.

Ehdin iloita kaikista vieraista vaikka juttelemaan en aina kerennytkään. Kolmonen piti siitä huolen.

Ehdin itkeä liikutuksesta ja ilosta. 

Ehdin myös kuivata kyyneleet ennen kuin Ykkönen ja Kakkonen häpeäisivät silmät päästään. 

Ehdin pelastaa Kolmosen monelta kuhmulta, mutta takanluukkuun en ehtinyt ensin. 

Kolmonen ehti. 

Kerkesin kuitenkin lohduttamaan ja puhaltamaan pipiä pois.

Olen myös ehtinyt kuuntelemaan ystävää ja olemaan kiitollinen että kelpaan olkapääksi. 

 Olen kerennyt olemaan myös sylinä ystävien lapsikatraille ja leiponut heidän kanssaan sämpylöitä. 

Valitettavasti ehdin myös syömään ne. Siis sämpylät.

Ehdin myös olla kummitäti ja vara-äiti. 

Kummitytön mielestä ihana sellainen. Ehdin myös paisua ylpeydestä (ja niistä sämpylöistä).

Ennätin olla oikeakin äiti.

Olen ehtinyt viipyä saunanlauteilla Ykkösen ja Kakkosen kanssa. Ehdin kuulla miten paljon pienillä ihmisillä on sydämellään. Ehdin myös miettiä miksi en ole ehtinyt useammin.

Olen myös ehtinyt sanoa miljoona kertaa ihan kohta, ja sen sanottuani on ollut jo liian myöhäistä.

Kiukuttelemaankin olen kerennyt, monta kertaa. Miten siihen onkin aina aikaa? 

Anteeksi pyytämään en ehtinyt yhtä monesti.

Kaikkea en siis ehtinyt, mutta melkein kaikkiin tärkeisiin kyllä. Ainakin yritin.

Niihin mihin en kerennyt, Ihmemies kerkesi. 

Siksi se onkin ihme mies.

Taisin ehtiä kertomaan sen myös Ihmemiehelle. Onneksi.

En kerennyt koristelemaan kakkuakaan. Ihmemies ehti siihenkin :)

Ratkaisuja

Lapsen kekseliäisyydellä ei ole rajoja. 

Kakkonen oli tänään omatoimisesti niistänyt Kolmosen nenän terveyssiteeseen, eiksnääolluniitäyksittäispakattujanenäliinoja? 

Jep, imukyky oli ainakin taattu.

Aikuisen kekseliäisyydellä sen sijaan on aika monta rajaa.
Yksi niistä rajoista tuli vastaan kun Kakkonen esitti lisäkysymyksen mitänääsittenon?
Yritin hätäisesti hätäisesti muistella mitä lastenkasvatusoppaat sanovatkaan aiheesta kuukautiset, mutta kuinka ollakkaan en keksinyt muuta kun että
ne on sellasia aikuisten laastareita. 
Siis AIKUISTEN LAASTAREITA, voi kiesus.
Se vain lipsahti, ja Kakkonen tyytyi siihen kuin ihmeenkaupalla. Huh. Ei hankalia jatkokysymyksiä, tällä erää.
Seuraavan haaverin sattuessa kyllä  ihan itseänikin jännittää että millä se on paikattu...!

Pidän itseäni avoimena ja rohkeanakin tyyppinä, joka ei vähästä hätkähdä. Uskallan puhua aroistakin aiheista, ja uskon että vain harvat asiat paranevat vaikenemalla.
 Silti suustani tuli asiallisen terveysiteen sijaan naurettava aikuisten laastari.


Pikkuhousunsuojan olen hiljattain lapsille selittänyt,
kun niitä oli säästöpakkauksellinen liimattuna vessan patteriin Kolmosen toimesta.
Kakkonen ilahtui suunnattomasti äitisuneisiistarviivaihtaaikinäpikkareita!


Siis miksi en ole tuotakaan itse keksinyt?

Vimma

Se iskee aina yllättäen, ja etenkin silloin kun siihen ei olisi aikaa eikä rahaa. 

Sisäinen pakko luoda jotain uutta, pientä suurta ja kivaa. 

Tällä kertaa kaikki alkoi perjantaina, kun Kolmonen käveli omin jaloin 1-vuotisneuvolan ovesta sisään. Katselin liikuttuneena pienen pojan vaappumista. Vastahan se syntyi, ihan vasta pitelin pientä ryppyistä nyyttiä rinnoillani.

Sillä sekunnilla tajusin että meillä ei ole enää vauvaa.

Sen sijaan meillä on edelleen vauvan huone. Siihen epäkohtaan piti saada muutos heti, mielellään välittömästi. Viis siitä että viikkosiivous oli tekemättä, pyykkivuori valloittamatta ja miljoona muuta hommaa hoitamatta.

 Asiat siis tärkeysjärjestykseen. 

Heti kotiin päästyämme tyhjensin Kolmosen huoneen kaikesta vauvaroinasta. Siinä vaiheessa Ykkönen tuli katsomaan touhua ja ilmoitti antavansa omasta huoneestaan pikkuveljelle kaikki lällykamat. Se tarkoitti sitä että myös Ykkösen huone tarvitsi kokonaisvaltaisen päivityksen, kuulemma mielellään NHL-hengessä. Kakkonen tajusi tilaisuutensa tulleen ja onnistui mankumaan myös omaan huoneensa täydellisen muodonmuutoksen. Ja siitä se ajatus sitten lähti, tai oikeammin karkasi käsistä.

Soitin ihmemiehelle töihin, että viikonloppusuunnitelmat on ihan vähän muuttuneet. Ja että akkuporakone kannattaa laittaa lataukseeen. Ja aivot narikkaan, vaimolla on luomistyö kesken. 

Ja kun luovuus kerran alkoi kukkia, päätin antaa ystäväni E:n lapselle itsetehdyn 1-vuotislahjan. 

Niinpä lauantaina ei riittänyt että kaikki huoneet olivat iloisesti kaaoksessa, joten perustin keittiöön askartelupajan. 

Syödähän nyt voi pari päivää vaikka...eteisessä?! 

Lahjasta tuli ihana, ihan saajansa näköinen.

Koko viikonloppuhan siihen sitten meni. 

Rahaa ei yhtään, aikaa sitäkin enemmän. Koti oli hyrskyn myrskyn, mutta niin luomisvimmassa kuuluukin.

Ykkösen huoneessa meinasi tulla mutkia matkaan. Parin tunnin etsimisen jälkeen NHL-lakanat, joista olisi pitänyt taikoa sängynpääty, löytyivätkin likaisena sängystä. Muistelin Ykkösen joskus pienenpänä (ja tietämättömänä sukupuolensa asettamista vaatimuksista) haaveilleen unikkohuoneesta, joten otin riskin. Ihmemies loihti harmaalla spraymaalilla miehekkään tähtilampun, ja kodinhoitohuoneen tähtiverho sai uuden elämän sängynpäädyssä. 

Ykkösen valtakunnasta tuli ilmiselvä jääkiekko-tähden huone. 

 

Sunnuntaina iltakuudelta Ykkösen ja Kakkosen kotiutuessa kaikki oli valmista. Kolmonen peri isoveikalta iki-ihanat Aappa-aarteet, sain kuin sainkin Ykkösen ihastumaan jääkiekkotähti-teemaan unikoilla höystettynä ja Kakkosenkin mielestä oman huoneen uusi järjestys on sairaanihanajasopivanprinsessamainen. 

Viikonlopun vimma alkaa laantua. 

Ihmemies on piilottanut porakoneen, ja pyykkivuorikin on pienentynyt.

Rauha maassa, ainakin vähän aikaa.

Hoivailua

Useimpien perheiden pahin painajainen alkaa siitä kun äiti sairastuu. 

Maailma pysähtyy ja perheenjäsenet lämmittelevät toisten äitien tekemää ruokaa  mikrossa ja ihmettelevät kuka taikoo puhtaat vaatteet kaappeihin. No äiti tietenkin. Olkoonkin mahataudissa, oksentamisien välissähän ehtii hyvin ripustamaan vaikka pyykit.

 En sairastu usein, viimeksi kunnon tauti yllätti vajaa pari vuotta sitten, joten oli jo aikakin. Olen siis ollut sairaana tämän viikon, ärhäkkä pöpö kaatoi petiin jo maanantaina. En kuulu niihin äiteihin, jotka sitkeästi kuolemantaudista huolimatta huolehtivat arjen pyörittämisestä. 

Osaan nimittäin todella sairastaa. 

Aina ei ole ollut näin ja olen olosuhteiden pakosta jatkanut pyyykkäämistä ja pesemistä vaikka taju on meinannut lähteä. Toisella kierroksella tämäkin on toisin.

Kun sairastun, minusta tulee jälleen lapsi. Ensimmäisten oireiden ilmaantuessa tulee ikävä äitiä joka lapsuudessani jäi pois töistä ja kantoi kotiin keltaista jaffaa ja vanukkaita, sairaanahan on tärkeintä että syö edes jotain. Se jotain sattui tietenkin olemaan jaffaa ja vanukkaita. Sairaana sai olla tyhjän kodin keskipisteenä, sisarukset olivat koulussa ja äiti hoiti vain minua. Makasin peittojen alla ja kuuntelin äidin askeleita jotka tulivat milloin mittaamaan kuumetta, milloin tuomaan juotavaa. Kuumehoureissa äiti silitti päätä ja suihkuun hoippuessani sänkyyn ilmestyivät puhtaat, viileät lakanat joihin kääriytyä. Sairastaminen oli ihanaa. Paitsi yhden kerran kun olin siskoni kanssa samaan aikaan vatsataudissa ja sisko okseni yläsängystä kaikkien neljänkymmenen pehmolelun päälle. Olin niin mustasukkainen, kun äidin kaikki aika meni pehmolelujen pesemiseen että melkein paranin. 

Nytkään maailma ei pysähtynyt sairastuttuani. Se suorastaan pyöri ympärilläni. Ihmemies toi herkkuja kaupasta, jotta söisin edes jotakin. Mahtavaa. Illat lojuin sohvalla kaukosäätimen valtiaana ja torkuin. Aamulla heräsin juuri ennen Ihmemiehen töihin lähtöä, mikä sun vointi on ja soita jos et millään jaksa. En soittanut, mutta tuntui hyvältä tietää että voisin.

Haastetta sairaspäiviin toki toi Kolmonen joka tietenkin oppi juuri nyt kävelemään, mutta Ykkösen ja Kakkosen myöhäiset kouluaamut ja aikaiset iltapäivät pelastivat paljon. Ilmeisesti näytin aika heikolta, sillä koululaiset ottivat ohjat omiin käsiinsä ja liikuttavasti hoitivat pikkuveljeä ja oma-aloitteisesti tyhjensivät tiskikonetta. Tosin Kolmonen kyllä kävi kuiskuttelemassa että paljonkomesaadaanpalkkaatästä  ja Kakkonen oli kertonut opettajalle tukka silmillä että äitionniinkipeäetteisejaksalaittaaeesponkkaria.

Tänään olo on jo parempi. Jään siis henkiiin. Ihmemies saa käydä valmiiseen pöytään illalla, ja Kakkonen lähti kouluun erityisen hienosti letitettynä. Opelle terveisiä, äiti huolehtii taas jälkikasvustaan.

Ihmemies soitti ruokatunnilla että älä kulta rehki liikaa.

Rakkaus parantaa.

Naisenergiaa

Tänään vietin naistenpäivää parhaalla mahdollisella tavalla. Kävin nimittäin ihan yksin tekemässä viikon ruokaostokset. Kiitos kuuluu ihanalle naiselle, ystävälleni E:lle, jonka luokse jätin Kolmosen päiväunille. 

Ihmeellistä kuinka helppoa on käydä ostoksilla yksin. Ja halpaa. Ja hajutonta. Kukaan ei kinunut korvanjuuressa että äitiostamulletääpliis, eikä kukaan kakannut keskittyneesti housuun kassajonossa, kuten on käynyt kolmella viimeisellä kauppareissulla.

 Onnellisena rauhaisasta shoppailuhetkestä olin mennyt lupaamaan Kakkoselle että hän voi tämän kerran tuoda kaverinsa meille koulun jälkeen ilman että äiti on haukkana paikalla.

 Kyllähän te isot tytöt osaatte olla. 

Ja olivathan ne osanneet. Oikein olan takaa. Raahasin kaikki seitsemän kauppakassia sisälle, odotettavissa oli vielä ruhtinaallinen hetki purkaa ostokset kaappiin ilman pieniä ja vikkeliä apukäsiä. Ensimmäiset hälytyskellot alkoivat soida kun sukat tarttuivat lattiaan. Sitten näin ketsuppipullon eteisen pöydällä. Siinä vaiheessa päässä soivat jo kaikki mahdolliset sireenit. Sitten käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Tulkaas tytöt vähän tänne. Kuulostin vielä varsin rauhalliselta ja kivalta äidiltä.
Miksi ketsuppipullo on eteisen pöydällä ja miks mun jalat jää lattiaan kiinni?

Kakkonen oli heti tilanteen tasalla ja huudahti Voieimunpitiottaavälipalaksjugurttiamutotinkinäköjäävahingossaketsuppipullon!

Sain puristettua ääneeni jotain lämpöä kun sanoin
Kerropas kulta nyt äitille totuus.

Kakkonen vilkaisi toiseen tyttöön ja huokaa
Okeinytmäkerrontotuudenjaseon: entiedä! 

Nyt ääneni saattoi jo kuulostaa aavistuksen kireältä ja pihisin
Kokeilepa kulta totuutta vielä toisen kerran.

Kakkonen luovutti ja kysyi
Äititiedäksäsellasenleikinkunketsuppipullohippa?

No en tiennyt, mutta nyt tiedän. 

Ketsuppipullohipan jälkiä siivotessani en tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. 

Päätin nauraa.

Naisissa on voimaa.

Hämmästyksiä

Viime päivät ovatkin menneet enemmän tai vähemmän hämmästellen ja kummastellen.

Alkuviikon olen hämmästellyt että voiko krapula todellakin kestää neljä päivää. Tänään keskiviikkona voin todeta että kyllä voi. Lauantaiset pirskeet olivatkin todellinen irtiotto arjesta, sunnuntaisten katumusharjoitusten jälkeen arki pysytellyt kovin kaukana.
Ainakin yhtä kaukana kuin tiskikone, pyykkikone ja imuri.

 Sen sijaan lähentymistä olen tuntenut erityisesti sohvaan.

 Ihmemies vitsaili että seuraavaksi rouva taitaa tarvita irtioton sohvasta.
 Ei muuten naurattanut yhtään. 

Olen myös hämmästellyt sitä kuinka lapsi ei lakkaa hämmästelemästä. Yhä uudestaan ja uudestaan Kolmonen tyhjentää kynttiläkupeista tuikkujen foliokuoret, tunkee ne suuhunsa ja on jokakerta yhtä hämmästynyt siitä kun äiti sanoo ei.
Olen kärsivällinen äiti (neljän päivän kankkusesta huolimatta)ja toistan rauhallisesti ja napakasti eitä kunnes Ykkönen ilmaantuu paikalle ja näyttää auliisti
kuinka viisi foliokuorta ylähuulen alle tunkemalla voi näyttää ihan avaruusoliolta.
Niinpä niin. 

Ihmemieskin sai hämmästelystä osansa kun avasi mun puhelinlaskun. Yksi kallis väärinkäsitys puhepaketin suuruudesta operaattorin hyväksi.
Nyt ei naurattanut enää Ihmemiestäkään.

Elämä taitaa kuitenkin voittaa, ja se vasta onkin hämmästyttävää. Katselin tänään portin pielen pihlajia, joiden pulleat silmut valmistautuvat toiveikkaina kevääseen, vaikka pakkasmittari näytti aamulla -20 astetta. Päivät ovat jo niin täynnä lupauksia keväästä, eivät loukkaannu vaikka yö ne jäädyttääkin. Ne vain ojentelevat aamuisin itseään uudelleen kohti aurinkoa, lannistumatta.

Kakkonenkin hämmästytti positiivisella asenteellaan tänä aamuna äitilupaatkosanoahetikunvoikävelläpaljainvarpainkouluun?

Lupaan.

Katumusharjoituksia

Lauantai-iltana koti täyttyi ystävistä, naurusta, viinistä ja laulusta.  Vietimme hilpeän ja huolettoman illan hyvässä seurassa, ja vakuuttelimme Ihmemiehen kanssa toisillemme kuinka tällainen irtiotto arjesta virkistää ja tekee kerrassaan ihmeitä. Nokkamukin sijaan kilistelimme skumppalaseja eikä kukaan huutanut äitiä. Ihmemies muuttui vallattomaksi seuramieheksi ja tanssikengät tekivät minusta Tuhkimon.

Aamulla se ihme sitten katsoi peilistä. Yön aikana Tuhkimo oli muuttunut kurpitsaksi, eikä ihmemieskään varsinaisesti muistuttanut prinssi rohkeaa. Teki mieli huutaa äitiä, omaa sellaista. Päässä jyskytti edellisillan viini ja ajatus äkkiähetinytlapsetkotiin.

Kun Kolmonen taas kotoisasti pyöri jaloissa, pyykkikone hurisi ja viinilasit tiskattu takaisin kauas kaapin perälle, alkoi vähän helpottaa. Ja suututtaa. Mitä huijausta. Virkistymisen sijaan olin kuolemanväsynyt, ja edessä oleva arki tuntui lähinnä elinkautiselta. Omatunto kolkutti ja päätin tuskissani ettei lapsia viedä yökylään vuoteen. Tai no, ainakaan kuukauteen. 

Huono omatunto taitaa olla asia jonka jokainen äiti saa kylkiäisenä saadessaan lapsen. Eikä riitä että omatunto ilmoittelisi olemassa olostaan vain silloin kun siihen on aihetta, vaan se kyllä jaksaa kolkuttaa ihan kaikesta. Milloin on tehty mitäkin ja milloin jäänyt tekemättä. Erityisen huonon omantunnon äiti-ihminen saa kaikesta hauskasta, etenkin jos sitä hauskaa on ollut ilman lapsia. Ja mitä hauskempaa, sitä kalliimmin siitä joutuu maksamaan. Hyvinä katumusharjoituksina toimivat imurointi, vessanpesu ja kaikenlainen puunaus ja kuuraus. Lauantain ansioista meillä voi vaikka syödä lattialta.

Illalla kömmin jo aikaisin peiton alle, tanssikenkien puristamia varpaita pakotti. Unta ei tarvinnut kauaa odottaa, mutta muistan kuitenkin että juuri ennen armahtavaa tajuttomuutta ajattelin että

 voihyväluojaettämeilläolihauskaa!

Ja että seuraaviin bileisiin Herra Huono Omatunto ei kyllä tule kuokkimaan.

Ikävä

Kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen tähän ei ole täysin tottunut. Ykkönen ja Kakkonen pakkaavat joka toinen viikonloppu ja näin lomilla reppunsa ja lähtevät isänsä luokse. Maailmaan, johon minun käteni eivät yllä, jossa on luotettava siihen että joku muu puhaltaa pipit pois.  IIoitsen kuitenkin siitä, että se maailma kuuluu lapsille ja heidän isälleen ja että isä ottaa heidät ilolla vastaan. Erosta huolimatta tai ehkä juuri sen takia heillä on edelleen molemmat järjissään olevat vanhemmat, joihin turvautua. 

Isäviikonloppuina koti tuntuu kumman tyhjältä. Ja siistiltä. Epätodellinen hiljaisuus laskeutuu taloon Ykkösen ja Kakkosen lähdettyä. Onneksi Kolmonen tekee kyllä jo kaikkensa kontrastin vähentämiseksi. Ennen Kolmosen syntymää tyhjä tila oli helpompi täyttää aikuisten jutuilla, ottaa sitä kuuluisaa omaa aikaa josta ydinperheelliset ovat joskus salaa kateellisia ja olla vailla vaatimuksia.

Kolmosen synnyttyä tilanne muuttui, tuntui että vauva on kokoajan muistuttamassa siitä että lapsiahan pitäisi olla kolme, kaksi puuttuu.  Etenkin Kakkosella oli vaikeuksia erota vauvasta viikonlopun ajaksi, ja hän ehdottikin toiveikkaasti että ehkä vauvan voi ottaa isälle mukaan.
No sattuneesta syystä ei voi.
Nykyään on kuulemma jo ihanaakunkukaaneisotkeleikkejäjasaaollaedesjoskusrauhassa.
 Niin ja siellä äitikään ei huuda*.

 Ikävä on kuin amputoidun jalan haamusärky, joka laahaa mukana viikonlopun.
Sunnuntai-iltana kaikki onkin jo toisin. Hiljaisuus on pois pyyhitty ja voin vain hämärästi muistella siivonneeni. Seison taas tukevasti molemmilla jaloillani, pyörin  laumani ympärillä kuin paimenkoira ja lasken lapsia yy-kaa-koo. Jälleennäkemisen onnea ja autuutta kestää noin puoli tuntia. Noin tunnin päästä lasken jo päiviä seuraavaan isäviikonloppuun. Neljätoista. Aika paljon.



 * Viime yönä Kakkonen soitti itkua tihraten että unilelu unohtui kotiin ja että mullaonkauheeikäväsuaäitiiii.
Ilmeisesti en sittenkään ole huutanut tarpeeksi.
 Onneksi.
 Voi mun pientä tyttöäni.

Karkaamisia

Elämä on yhtä karkailua. Se alkaa yleensä jo lapsena. Ykkönen karkasi ensimmäisen kerran paikallisessa superhypermarketissa jouluaatonaattona neljän jälkeen varmistaen mahdollisimman suuren yleisön perässä juoksevalle äidilleen. Kyllä hävetti. Ja hengästytti, kaksivuotias juoksee yllättävän kovaa. Siksi Kakkonen ja Kolmonen on istuneet kärryihin köytettynä jo puolivuotiaasta. Vahingosta viisastuu edes joskus.

Lapsuuden jälkeen kuvioon tulevat tietenkin yölliset ikkunasta karkailut, jolloin juostaan pussailemaan poika- ja tyttöystäviä ja karkuun tiukkapipovanhempia. Sitä odotellessa. Jotenkin luulen ettei ne valjaat enää auta siinä vaiheessa. Mutta lapsen ja aikuisen karkailussa on vissi ero. Lapsi ja nuori karkaa tutkimaan maailmaa, aikuinen karkaa paetakseen sitä.

Olen itsekin juossut karkuun monia asioita. Tiskivuorta, vastuuta, rahahuolia, imuria, huonoa avioliittoa, arkea, menneisyyttä. Eniten olen juossut karkuun itseäni. Lopulta oli pakko pysähtyä ja luovuttaa. Se ei ollut helppoa, mutta se oli välttämätöntä. Olen myös juossut karkuun rakkautta, mutta ymmärtänyt hidastaa mutkissa. Hipaisustakin otetaan, onneksi. 

On myös asiota, joita pitää juosta karkuun. Ja lujaa. Niitä ovat väkivalta, viha, hyväksikäyttö ja kaltoinkohtelu. Perillä tosin voi odottaa Suuri Tuntematon, mutta se on sen arvoista. 

Karkailun sijaan olen opetellut tulemaan vastaan. Siihen kuuluisaan puolitiehen. Ja ihan perillekin asti. Kohtaaminen on tärkeää, ja siitä voi itsekin saada jotain. Minä sain Ihmemiehen ja uuden mahdollisuuden.

Enää en lähde karkuteille kuin kaksin. Ja mieluiten johonkin kauas, vaikka Bahamasaarille kahdeksi viikoksi. Lapset voivat tulla sitten lentokentälle vastaan.

Iloista karkauspäiväniltaa, mahdollisista hamekankaista huolimatta :)

Seison sanojen takana

Sanoilla on valtava merkitys. Oi miksi, miksi en tänä aamuna sanonut Ykköselle ja Kakkoselle että olen heistä ylpeä ja onnellinen? Sen sijaan ärisin luistelukassien oikeaoppisesta pakkaamisesta, karjuin löydettyäni märät rukkaset takinhihasta ja vahdin kelloa kulmat kurtussa. Oven raosta huudettu kivaakoulupäiväänytkuitenkin ei tainnut paljoa pelastaa. 

Olen viime aikoina tykästynyt sanoihin ja teksteihin myös sisustuksessa, ja tämänaamuinen osoitti selvästi että  muistutus siitä mikä on tärkeää, ei olisi pahitteeksi vaikka eteisen seinällä. Painettu sana on mustaa valkoisella, ja niistä voisi saada voimaa juuri tällaisina hetkinä. Nämä kivat seinätarat löysin http://www.tarravimma.fi/ -sivustolta. Saattaa olla, että joku näistä tuo perspekstiiviä meidänkin aamuihin.

Lisää kuvateksti

Terveisiä perheestä

Ja tarkemmin sanottuna uusperheestä. Uusperhe on määritelmänä kyllä aika jännittävä, siitä on niin helppo luoda monenlaisia, eikä aina niin positiivisia mielikuvia. Itse muutan usein mielessäni sanan uusperhe muotoon uuden mahdollisuuden perhe. Se kuulostaa jotenkin niin armolliselta, ja ajattelen että jokaisella on oikeus uuteen mahdollisuuteen, tilaisuuteen rakentaa raunioista jotain uutta.

Minun uusi mahdollisuuteni koostuu Ihmemiehestä, 9-vuotiaasta Ykkösestä, 7-vuotiaasta Kakkosesta (molemmat edellisestä liitostani Exän kanssa) ja kohta vuoden ikäisestä Kolmosesta, joka on koko perheen yhteinen erikeepperi, rakkauden liima. Tällä kokoonpanolla eteenpäin porskutetaan, tavalla tai toisella.

Se on muuten kumma, että aina kun tulee puhetta ylipäänsä perhemuodosta, niin mulle meinaa lyödä ihmeellinen puolustusmekanismi päälle, tarve puolustella omia valintoja meidänperheonkylläihantavallinenperhevaikkakaikillalapsillaeiolesamaaisää ja samalla mä jotenkin menen jotenkin kyyryyn ja lyhenen henkisesti monta senttiä. Onneksi olen kyllä oppinut suoristumaan aika nopeasti, eikä moiset määritelmät enää asettele raameja meidän perheelle. Onhan se "vanhaperhe" tietenkin tappio, siitähän ei pääse mihinkään. Mutta tappion myöntämisen jälkeen lähtee uusi nousu, ja siinä se uusi mahdollisuus juuri piileekin :)

Meidän perheen arkea ei tarvitse paljoa pyöritellä, se pyörii muutenkin kovaa ja korkealta, eikä kyydissä ole useinkaan toivoa pysyä. Kuka nyt jotain hallittua arkea haluaisikaan elää? Ihanaa ja kamalaa sen arjen pitää olla.

Huomista arkea värittävät Ykkösen äikänkokeet, joihineitietenkääntarviilukeakoskajääkiekkoonpaljonhauskempaa. Niin ja tärkeempää. Kakkosen aamu meneekin miettiessä että saparot vai letit ja Kolmosella ei toivottavasti ole enää kuumetta kuten neljänä edellisenä päivänä.

Eli sitä kamalaa ja ihanaa arkea vai miten se nyt oli :D

Juba Tuomolan uusi uusperhesarjakuva