Eroja

Tänään on ollut hyvästien päivä. Olen sulkenut ovia, mutta myös avannut niitä. 

Ainakin raolleen, niin että niiden välistä pääsee livahtamaan jotakin uutta ja rohkeaa.

Aamu alkoi sydäntäsärkevillä jäähyväisillä. Yöllä oli tapahtunut jotakin perin järkyttävää;

 kaikki Kolmosen tutit olivat menneet rikki ja muuttuneet nysiksi.

Kolmosen ja tuttien yhteinen taival oli tullut tiensä päähän. Oli haikea eron hetki.

 Kolmonen sormeili jokaista tuttia toiveikkaana ja sovitti sitä suuhunsa leuka väpättäen. Lopulta karmea totuus paljastui. Rikki ovat ja roskiin pitää viedä. Urheasti Kolmonen kiikutti tutteja roskiin. Vasta roskapussia solmiessa itku ryöpsähti valloilleen, ja pian keittiössä ulvoi kokonainen kuoro. Kolmonen itki tuttien perään, Ykkönen nyyhki sitä ettei meillä ole enää vauvaa ja minä sitä että kohta taas on.

 Ihan varma en ole siitä, kuka itki ilosta ja kuka ei.

Päivällä ruokakaupan parkkipaikalla tulivat sitten päivän toiset kyyneleet. Vaikka olen isäni hyvästellyt jo puolitoista vuotta sitten, tajusin että olenkin sanonut vain näkemiin. Ja että edelleenkin ruuhkaisilla parkkipaikoilla silmäni hakevat tuttua autoa, kassajonoista etsin

 tuttuja hartioita ja hyllyjen välistä odotan kuulevani tutun äänen.

 Tänään huomasin miettiväni että mitähän isi sanoisi jos nyt tulisi meitä vastaan; kehuisiko miten hienosti Kolmonen kävelee käsi kädessä autolta ostoskärryille, huomaisiko miten vatsani on kasvanut, kysyisikö Kakkosen uudesta harrastuksesta, pörröttäisikö Ykkösen päätä.

Ja siinä se sitten iski tajuntaan keskellä parkkipaikkaa. Vaari ei enää koskaan kävele meitä vastaan. Ei kysy, ei katso, ei huomaa, ei vastaa. Ei enää ikinä. 

Seisoin autojen seassa sateesta kiiltävällä asfaltilla kun näkemiin muuttui hyvästiksi.

Kotiin ajaessani mietin, miten tärkeää on hyvästellä kunnolla.

 Laittaa lauseeseen piste, jonka jälkeen jos on mahdoton sana. Ja aloittaa uusi aamu sanalla kun, sillä voi matkustaa myös muistoihin, jotka lohduttavat juuri hyvästien hetkellä.

Kolmosen jäähyväiset tuteille olivat äänekkäät ja kunnolliset, ja päättyivät lopulta nukahtamiseen isojen poikien tapaan. Aamulla vielä varmasti etsiskellään tutinnysiä, kunnes päivä päivältä eron tuska helpottaa. Ehkä parin vuoden päästä tuleva isoveli kertoo pikkuveljelleen* 

millaista oli kun tutit menivät rikki ja äiti itki ja nauroi yhtäaikaa parkkipaikalla.

*ensimmäistä kertaa yllätys on ihanasti pilalla, sillä ultrassa paljastui juuri se pieni ero, joka erottaa veljen siskosta.