Rakkauden tekoja

Elän sanoista ja sanoilla. Rakastan sanoilla leikkimistä, kieputtelua ja merkitysten etsimistä. 

Jokaisella sanalla on oma värinsä ja tunnelmansa, jokainen lause on maisema. 

Maisema, jota en väsy katselemaan ja kuuntelemaan. 

Sanojen maailma avautui minulle sinä päivänä kun opin lukemaan, yhdeksäs joulukuuta kolmekymmentä vuotta sitten*. Siitä lähtien olen ollut sanojen suurkuluttaja. Olen ahminut kirjoja ja lehtiä, kirjoittanut tarinoita, päiväkirjaa ja runoja, ja rakastanut koulun äidinkielen tunteja. Viilannut pilkkua ja pisteitä, hionut lauserakenteita ja etsinyt oikeita sanoja. Ja melkein aina olen ne löytänyt. Juuri ne sanat, jotka kuvaavat juuri sen hetkistä tunnetta. Sanat, joita ei voi olla sanomatta eikä kirjoittamatta.

 Olen aina ihaillut taitavaa sanankäyttöä. Olen rakastunut ensin sanoihin ja sitten vasta sanojaan. Olen myös antanut pakit kun eräs miespoloinen erehtyi kirjoittamaan hyvää työ päivää eikä hyvää työpäivää. 

Olen kuullut rakkauden sanoja, mutta saanut silti nyrkistä.

Olen uskonut enemmän sanoihin kuin tekoihin.

Ja sitten tapasin Ihmemiehen. Ihmemiehen, jolla oli farmari auto ja kylpy amme, ja jonka mielestä liikaa viinaa juonut ihminen ei suinkaan sammu niin kuin saunalyhty, vaan niin kuin lyhtypylväs. Ihmemiehellä oli äidinkielestä vitonen, eikä se ollut koskaan kuullut sananmuunnoksista, saati lukenut kokonaista kirjaa*. Mutta sen sijaan Ihmemiehellä oli lempeä katse, hellät kädet ja sydän apposen auki Ykköselle ja Kakkoselle.

 Ja lukihäiriö ja kielellinen hahmotus-ja oppimisvaikeus. Mutta rakastamisvaikeutta ei yhtään.

Varhaisin muisto Ihmemiehestä Ihmemiehenä liittyy jouluun ja aikaan, jolloin vielä elin entisen elämäni reunalla.Syksy oli ollut raskas ja edessä oleva aviero väistämätön. Lapset leikkivät pihassa ja Ihmemies oli tullut auttamaan lumitöissä. Seisoin ulkorappusilla glögitarjotin kädessä ja katselin lumessa lasten kanssa peuhaavaa Ihmemiestä ja lasten onnellisia kasvoja. Sillä hetkellä mahdollisuus muutti minuun. Muistan, miten ajattelin että meidän elämä voisi olla juuri tällaista, tavallista. Glögiä tarjoileva vaimo, onnelliset lapset ja mies jonka ihmeellisyyden vasta silloin aavistin. Muistan miten ojensin Ihmemiehelle 

höyryävän mukin enkä saanut sanaa suustani. Olin kerrankin sanaton. 

Jälkeenpäin selvisi että jaamme saman muiston. Yhteisiin jouluperinteisiin kuuluu vieläkin glögitarjoilu lumitöiden keskelle. Aavistus on muuttunut varmuudeksi mutta glögimukin mittainen hiljaisuus pysyy.

Rakkaus tarvitsee ollakseen toki sanoja. Mutta elääkseen rakkaus tarvitsee tekoja. 

Se tarvitsee hellyyttä, silityksiä ja hyväksyviä kosketuksia. Joskus se tarvitsee valmiiksi kannetut puut takkaan, aamuksi ladatun kahvinkeittimen tai grillimakkaraan tehdyt sydämenmuotoiset viillot.

 Ehkä myös tankatun auton tai glögitarjoilun pakkaseen.

Tai suodatinpussipyramidin jonka päälimmäisessä pussissa lukee kivaa ensinmäistä loma päivää.

Vaikka rakkaus on joskus sanaton, niin teot puhuvat puolestaan.

Ne kertovat että sanat on.

Ja rakkaus on. 

*Terveiset keittäjä-Annikille, jonka nimipäivän tavasin 9.12.1984 päiväkodin repäisyalmanakasta. 

* Sananmuunnosjuttu kyllä sitten selvisi kun kerroin että Kuukerin Nelli ei todellakaan ole mikään naapurin mummo jonka nimeä voi käyttää lasten seurassa voimasanojen sijaan

Tuhat sanaa

Valokuvissa asuu muistot ja menneisyys. Kuvia katsellessa voi palata siihen ohikiitävään hetkeen, jonka kamera on vanginnut, ja tuntea kuvan tunnelman kuin eilisen. Ja koska lapset kasvavat liian nopeasti, on syytä tarttua jokaiseen tilaisuuteen ikuistaa nuo pienet ihmiset. 

Joka syksy koulukuvaus ja kerhokuvaus tulevat yllättäen. Toki siitä on ajoissa tiedotettu ja kuvauslomakkeet täytetty, mutta silti se iskee tajuntaan vasta kuvausaamuna, tai parhaassa tapauksessa jo edellisenä iltana. Lasten valokuvaukseen liittyy paljon odotuksia. Ajatuksissaan voi jo nähdä valmiit otokse,t joissa kullannuput hymyilevät kameralle pyhäpuvuissaan kampaukset ojennuksessa. Pyhäpuvuissaan, jotka on ajoissa pesty ja silitetty, ja jotka sitten kuvausaamuna puetaan hyväntuulisille kuvattaville.
 Kampauksissaan, joita ei edes lokakuinen kaatosade latista.

Tänä vuonna oli jo lähellä, että odotukset olisivat toteutuneet. 

Kuvausaamuna pyhäpuvut olivat pestyjä, vain kuivaus oli jäänyt viime tippaan.

 Mutta ei hätää, onhan meillä kuivausrumpu. Meillä on myös vessanpönttö.
Kun kuivausrumpu oli pysähtynyt, nuo kaksi kodin
tarpeellista tarviketta olivat muuttuneet yhdeksi.
 Nostin kuivausrumpu-pöntöstä kahdet kuivat kuvausvaatteet ja kasan kakkapökäleitä.

(Älkää kysykö miten kakkapökäleet olivat kuivausrumpuun joutuneet.En todellakaan tiedä. Tiedän vain että kaikki on todellakin mahdollista)

Taistelu aikaa vasten alkoi. Koska lähiviikkoina päivinä olin laiminlyönyt pyykinpesun, oli vaihtoehtoja tasan yksi. Pikapesu vaatekerroille ja kuivurille ja uusi yritys. Taistelu kaikkea muutakin vastaan alkoi.

 Ensisijaisesti oksennusta vastaan, sillä uusi kuivausrumpu-pönttö-yhdistelmä oli levittänyt sanoinkuvaamatonta hajuaan koko huusholliin. 

Taistelu alkoi myös Ykkösen ja Kakkosen vaatevalintoja vastaan. Jostain käsittämättömästä syystä elättelin vielä toiveita idyllisestä sisaruskuvasta, jossa kaikilla olisi edes ehjät vaatteet päällä.
Kampauksista olin jo luopunut, kaatosade toimi tukanlaittajana.

Kuvauspaikalle saavuttaessa  aamun vastoinkäymiset olivat jo haihtuneet mielestä, vaan ei vaatteista. Kakkonen totesi järkevästi että ei se kakka niissä kuvissa haise ja niin nelikko asettautui kuvattavaksi. Tarvittiin tuhat kuvaa, tuhat sanaa ja kysymys pysyykö 8-kuinen Nelonen istumassa
 kahden puulaatikon päällä. Ei pysynyt. Kuvaus oli viimeinkin ohi.

Kotona kaadoin litran etikkaa kuivausrumpuun ja litran kahvia kuppiini ja istuin katselemaan menneiden vuosien valokuvia. Mietin, miten vuosien päästä katselen tämänpäiväistä kuvaa ja muistelen haistelen sen muistot uudestaan.Miten silloin katselen Ykköstä, joka pitelee rimpuilevaa Kolmosta ja kaivaa nenäänsä. Kakkosta, joka murjottaa vääristä sukkahousuista ja jonka sylissä istuu väsymyksestä itkunaurava Nelonen. 

Miten katselisin jälleen yhtä kuvaa, joka kertoisi enemmän kuin tuhat sanaa.

Minun aarteeni. Ihanat, haisevat aarteeni.

Minulla on myös toisenlainen aarre. Valokuva, jossa istumme pihakeinussa.

 Minä, siskoni ja isäni. On kuuma kesäpäivä kolmekymmentäkaksi vuotta sitten. Keinussa on oranssit päälliset ja isällä molemmat kainalot täynnä. Naapurissa on juuri leikattu ruohoa ja nurmikon tuoksu kutittaa nenääni. Isä näyttää onnelliselta, ehkä haaveilevaltakin. Ja niin elävältä.

Kuva voi myös lohduttaa enemmän kuin kuin tuhat sanaa. 

Minua lohduttaa nähdä, että onnellisiakin muistoja on. Että isän silmissä on tuikkinut elämänhalu ja toivo, vaikka emme tienneetkään niiden sammumisesta. Ja että tuona kuumana kesäpäivänä isän kainalossa syntyi se ohikiitävä hetki, jonka ympärille tämän onnellisen muiston voi rakentaa.

 Että on ollut syli. Että on ollut isä. Ja oranssi pihakeinu.

Sadonkorjuu

Kesä kävi tälläkin. Lämmitti aamut lempeiksi ja venytti illat ja lapset pitkiksi. Kesä sai unohtamaan viikkosiivoukset ja kotiläksyt, toi nurmikon sisälle ja hiekkalaatikon sortsien taskuihin. Kesä toteutti haaveen ja kierrätti meitä asuntoautolla pitkin raukeaa kotimaata, paahtoi lapset pavuiksi ja sovitti koko perheen tuulikaapin kokoiseen kesäkotiimme. Kesä yhdisti ystäviä ja muutti menneisyyttä hymyileviksi muistoiksi. Se tarttui tuoksuna tukkaan ja sai tähyilemään toiveikkaana taivaalle.

Mikä ihana kesä.

Ja mikä kamala kesä. Se antoi auringon paistaa mutta ei mahduttanut minua bikineihin, kukitti kukkapenkit mutta ei kitkenyt rikkaruohoja, rakastutti ihmisiä toisiinsa mutta erotti läheisiämme. Kesä pakotti myös minut ja Ihmemiehen riitelemään, mutta hukutti toisinaan anteeksipyynnöt rantaveteen. Kesä laski lapsetkin väärin, neljän sijasta heitä tuntui usein olevan neljätoista ja sai pudottamaan yhtä monta jäätelötötteröä asfalttiin. Mutta kamalinta kaikesta, kesä antoi ajan juosta kirjoittamisen ohi 

ja teki minusta huonon bloggaajan. Taas.

Mikä ihana syksy.

Ihana, kamala kesä opetti silti paljon.

 Auringon ei kannata edelleenkään antaa laskea vihan ylle. Myöskään ei kannata ostaa kahta numeroa liian pieniä bikineitä. Toisten parisuhteista ei kannata menettä omia yöunia, mutta omasta parisuhteesta kannattaa. Lapset kannattaa laskea vain uimarannalla ja ostaa niille vain tikkujätskejä. Anteeksi kannattaa pyytää aina kun siihen on syytä ja nalkuttaa ei kannata vaikka siihen olisikin syytä. Rikkaruohojakaan ei kannata kitkeä, paitsi jos sen tekee joku muu. Kannattaa vaalia ystävyyttä vuosien takaa ja silittää lasta aina kun mahdollista. Kesäkurpitsaa taas ei kannata istuttaa kolmea taimea

 ellei halua muuttua itsekin kesäkurpitsaksi. 

Mutta rakastaa kannattaa aina ja varsinkin kannattaa sanoa se ääneen. 

Voi tulla päivä, jolloin sitä ei ole kukaan kuulemassa.

Kannattaa kirjoittaa tänään, eikä vasta huomenna.

Superäiti

Se on täällä taas, kesä. Lasten lahkeet ovat lyhentyneet, pienet päät tuoksuvat iltaisin hiekkalaatikolta ja vastaleikatulta nurmelta ja jäljellä ovat koulupäivät mahtuvat yhden käden sormiin. 

Minä taas olen tuoksunut pesemättömiltä pyykeiltä, Nelosen pulautuksilta ja riittämättömyydeltä. Kesäntulo on hukkunut tiskivuoren ja nalkutuksen alle. Olen herännyt aamuisin luetellen mitä kaikea pitäisi ehtiä ja mennyt iltaisin nukkumaan murehtien mitä kaikkea taas jäi ehtimättä. On nimittäin  käynyt niin että olen jossain vaiheessa ripustanut harteilleni superäidin viitan ja tässä sitä nyt ollaan. Se superäiti on vähän väsynyt, vähän kireä ja vähän kaikkea. 

Miten tässä näin kävi? Missä on se hassutteleva, rento ja iloinen äiti ja vaimo, joka toisella kädellä hoitelee miljoonat lapset ja toisella kädellä miljoonat kotityöt ja pitää miehenkin tyytyväisenä siinä sivussa? 

Ja miksi olen kuvitellut että minun pitäisi olla sellainen? No joo, taisin liioitella. Neljä lasta ja miljoonat kotityöt. Ihmemies on kuin ihmeen kaupalla pysynyt tyytyväisenä- vielä. 

Jostain syystä olen asettanut itselleni odotuksia, joiden tyhmempikin tajuaa olevan mahdottomia.

 Kaikkeen ei tarvitse riittää, eikä varsinkaan yksin. 

Piti siis pysähtyä, katsella ympärilleen ja nostaa kädet pystyyn. Piti riisua superäidin viitta ja kutsua apuun oma äitini. Ja äitihän tuli. Nyt on mansikkamaa laitettu, rikkaruohot kitketty, keittiönkaapit siivottu ja pyykit viikattu. Paitsi se superäidin viitta, sen viskasin roskikseen. Lopullisesti. 

Elämä on liian lyhyt elettäväksi kuviteltujen odotusten mukaisesti. Onni on otettava sieltä mistä sen saa. Tänään sen sain Nelosen ensimmäisestä hörönaurusta, melkein toteutumassa olevasta kesälomahaaveesta ja punaviinilasillisesta hiljaisella verannalla. Ja vähän kyllä myös tyhjästä pyykkikorista.

Huomenna aion tuoksua aurinkorasvalta, istua hiekkalaatikon reunalla ja olla tarpeeksi.

 Ja katsella kun Ihmemies ripustaa pyykkejä narulle. Ilman paitaa.

Elämä on juhla

Viikonloppu on ollut täynnä valoa, juhlaa ja rakkaita pieniä ihmisiä. Elämä on maistunut vesimelonitikuilta ja prinsessakakulta, tuoksunut kesältä ja kuulostanut kauniilta laululta. 

Lauantaina matkustettiin etelään juhlimaan 1-vuotiasta siskonpoikaani, pientä suurisilmäistä sankaria joka puhalsi tomerasti ensimmäistä kynttiläänsä. Yksivuotiasta, joka vasta eilen aukoi vastasyntyneitä silmiään ja loi tätiinsä tutkivan katseen. Aika juoksee, vaikka haluaisin sen välillä kävelevän. Jotta ehtisin enemmän ottaa hetkistä kiinni ja painaa ne mieleeni. Jotta voisin loputtomiin ottaa syliin ja olla lähellä.

Sunnuntaina heräsin onnittelukuoroon kymmenettä kertaa. Kymmenen vuotta sitten juhlin ensimmäistä äitienpäivääni vauva-Ykkösen kanssa. Muistan miten ajattelin, etten voisi koskaan rakastaa toista lasta yhtä paljon. Tänään rakastan yhtä paljon neljää, ja ajattelen ettei heitä voisi olla vähemmän. Heitä on juuri sen verran kuin kuuluukin ja minä olen heille juuri se mikä minun kuuluukin. Olen juuri heidän äiti.

Tänään sain myös toisenlaisen kunniatehtävän. Päivänsankarina oli kolmeviikkoinen pikkuruinen prinsessa ja minusta tuli hänen kummitätinsä. Prinsessa sai kauniin nimen ja minä neljännen kummilapsen. Kummilasten kanssa sydän toimii samoin kuin omien lasten kohdalla, siellä on tilaa aina.

 Herkän kastetilaisuuden aikana tämä pieni tyttönen otti oman paikkansa. 

Kastekorttiin kirjoitin sen minkä toivon tuon pienen tytön aikanaan kokevan:

Kun keinut aalloilla

ja purjehdit elämänkokoisessa veneessä

et koskaan souda yksin.

Istun vieressäsi,

vastapäätä

tai pidän perää.

Olen syli,

olen satama.

Lähtemisen sietämätön vaikeus

Ihmiset voidaan jakaa karkeasti kolmeen lähtijätyyppiin: 

 pikalähtijöihin, vetkuttelijoihin ja lähdöntekijöihin.

Ihailen suuresti ensimmäistä tyyppiä. Nämä pikalähtijät tietävät aina missä ovat lompakko ja autonavaimet, he eivät ole koskaan myöhässä ja ovat lähtövalmiita aina. Heille ei koskaan tule vessahätää viimetingassa, eivätkä heidän lapsensa kakkaa toppavaatteissa tuulikaapissa. He osaavat valita kaapista heti oikeat vaatteet jotka näyttävät jo valmiiksi hyviltä eikä heidän ei tarvitse seistä peilin edessä tuntitolkulla. Autossa on aina tankki täynnä eikä heidän tarvitse koskaan kääntyä takaisin jo heti ensimmäisessä risteyksessä.

  Pikalähtijöiltä lähteminen sujuu kuin rasvattuna. Ärsyttävää porukkaa.
Arvaatte varmaan etten minä todellakaan kuulu tähän ryhmään.

Sitten ovat nämä vetkuttelijat, joiden tunnusana on kohta. Vaikka miten hoputtaisi, vastaus on aina ihan kohta. Kun muut jo istuvat autossa, vetkuttelijat istuvat vessassa lukemassa Aku Ankkaa.
 Vetkuttelijoilla on aina aikaa keittää kahvit ja tuumailla kaikessa rauhassa.
 Vetkuttelijoilla ei ole koskaan kiire, koska juna meni jo. Ex-mieheni kuului tähän ryhmään ja rakas tyttäreni Kakkonen on perinyt tämän ominaisuuden isältään. Kakkonen tosin on valikoiva vetkuttelija, eikä ole vielä koskaan myöhästynyt koulusta, ja sekös jaksaa hämmästyttää meitä muita.

Minä kuulun lähdöntekijöihin. Lähdöntekijät ovat mestareita suunnittelemaan aikatauluja,
 tekemään listoja ja ennakoimaan. Noin niin kuin teoriassa. Matkalaukun sisältö listassa ei vaan mitenkään vastaa tavaroita laukussa. Hyvin suunniteltu aikataulu pitää vain ajatuksen tasolla ja lähtemiset ovat yhtä kaaosta. Ennakoiminen taas on lapsiperheessä kuin kerjäisi verta nenästään.
Mitä enemmän ennakoi, sitä varmemmin ne kakat on housussa ja myös housun ulkopuolella.

Tänäänkin tein lähtöä ulkoilemaan Kolmosen ja Nelosen kanssa puolitoista tuntia.
Hyvin hikiset puolitoista tuntia, jonka aikana Kolmonen karkasi kaksi kertaa etuovesta ja yhden kerran takaovesta. Yhden kerran ilman vaatteita, loput kerrat sukkasillaan. Hain pojan takaisin yhden kerran myös ilman vaatteita, seuraavilla kerroilla olin ehtinyt pukea jopa päälleni.
Olin ennakoinut lähtemisen ajankohdan Nelosen aamupäiväunien aikaan. Väärin meni. Nelonen karjui vaunuissa kuumissaan koska en ollut ennakoinut varsin lämmintä säätä. Kolmonen taas oli ennakoinut, ja riisui vaatteitaan sitä mukaan kun niitä puin. Naapurit asettuivat mukavasti nojailemaan haravien varteen seuraamaan näytelmäämme, joka päättyi näyttävän lähdön jälkeen u-käännökseen.
 Lompakko unohtui. Ja hoitolaukku. Niiden kakkojen varalta.

Mutta lähdettiinpä kuitenkin. Ja hyvä niin sillä reissulla törmättiin leskenlehtiin, ystäviin ja kutsuun valmiiseen ruokapöytään. Kotiin palasi kylläiset ja vaunuihin väsähtäneet veljekset
 ja äiti, jolla oli suklaalevyn verran omaa aikaa.

Lähteminen on vaikeaa. Ja haikeaa.
 Lähiaikoina hyvästelen ystävän, joka tekee lähtöä entisestä elämästään ja suuntaa kohti uutta.
 Olen surrut ystäväni, ystävyytemme ja tulevan välimatkan puolesta, mutta myös yrittänyt ymmärtää ja tukea. En pysty muuttamaan ystäväni perhettä entiselleen,vaikka haluaisinkin, mutta jotakin voin tehdä.
En enää saarnaa enkä tuomitse. En sano hyvästi, vaan näkemiin. Autan sisustamaan uuden kodin.

Ja näytän tuulenpesät vielä alastomissa koivuissa ja sanon että älä sure, riepoo se elämä muitakin.

Ei mitään hätää

Kevään tuloa ei voi enää estää. 

Viimeisetkin häivät hangista ja nietoksista ovat sulaneet viikonlopun aikana ja piha huutaa haravaa ja kesäkalusteita. Huudelkoot. Haravat  nojailevat toisiinsa vajassa ja uudet kesäkalusteet ovat kokoamatta. 

Minä nojailen vielä viime kuukausiin ja viipyilen niiden tunnelmissa. 

Talvi vei voimia. Nelonen syntyi helmikuisten kinosten keskelle ja Ihmemiehen lumitöille tuli uusi tarkoitus kun  tuplarattailla piti mahtua pihatielle. Uudelle perheenjäsenelle piti raivata muutenkin tilaa ja sehän ei ollut kaikkien mieleen. Kolmonen teki kaikkensa jotta pikkuveli kutistuisi takaisin mahaan mahtuvaksi. 

Ja kun kaksivuotias tekee kaikkensa, se ei ole ihan vähän. Siinä kyllä kutistui myös suuret luulot superäitiydestä ja kliseestä siinähän neljä lasta menee kuin kolmekin. No, ei vaan mene.

 Ainoat mitkä menee on hermot ja hirveästi aikaa.

Kevääseen on silti selvitty. Arkea on siloitellut monet asiat. 

Muutama viikko sitten hain siskoni pienen poikansa kanssa juna-asemalta vierailulle. Siskonpojan autoahdistusta lievitti ainoastaan yksi laulu, joten viidentoista kilometrin ajan lauloimme täysillä ja taukoamatta Samuli Edelmanin Ei Mitään hätää. Hoilasin sitä yhtä paljon itselleni kuin pienelle karjuvalle matkustajalle. Se lohdutti, samoin se että auto oli täynnä omia ihmisiä. Muutaman päivän jälkeen selvisi että viisikään lasta ei mene siinä missä neljä, enkä edelleenkään ole superäiti,
enkä edes supertäti, mutta kivaa oli. 

Viime viikolla oli meidän vuoro lähteä kotiseudulleni viettämään äitini merkkipäiviä.

 Otin Kolmosen ja Nelosen kanssa varaslähdön, jonka ansiosta pääsin tapaamaan kouluaikojen parhaita ystäviä. Välissä oli elettyä elämää, välimatkoja ja monta lasta, mutta tosiystävyyden tunnisti kilometrien ja vuosien päästäkin. Ystävien kanssa tuntui taas siltä että Samuli ei voisi olla oikeammassa, ei mitään hätää.

Viikolopuksi Ihmemies saapui  isompien lasten kanssa ja juhlimme kuusikymppistä äitiäni hyvässä ravintolassa perheen kesken. Ruoka oli loistavaa ja seura vielä loistavampaa, taas olin omieni keskellä. Pikkuveljeni ja siskoni perheet tekivät juhlasta juhlan.
Taas kerran muistin, millainen turvapaikka perhe voi olla, kellään ei ollut mitään hätää. Kaikki oli niin hyvin.

 Kävimme myös mummoni luona vanhainkodissa. Mummo ei ole enää entisensä, vaan vuosia ja muistoja on kadonnut ja aika on tehnyt tehtävänsä. Ryppyistä kättä silittäessäni riitti kuitenkin että edes minä muistin. Lähtiessä halasin mummoa lujaa ja mummo kuiskasi että hänellä ei ole mitään hätää.

 Autossa se olin minä joka vakuutin samaa lapsille ripsivärien valuessa poskilleni.

Ennen kotimatkaa saimme vielä vatsat täyteen maailman parasta lasagnea kummieni luona. 

Katselin vanhoja valokuvia, joissa kaikissa oli pala omaa tarinaani. 

Katselin ihmisiä, joiden kanssa ei ole mitään hätää.

Moottoritiellä haukottelin ja vahdin tappelevia takapenkkejä (kyllä, niitä on nykyään kaksi koska neljä lasta ei mahdu autoon siinä missä kolme).

Ihmemies otti kädestä kiinni ja sanoi nuku vaan, ei oo mitään hätää.

Heräsin kotipihassa, jossa kukki krookukset.

Maailman neljäs ihme

Kun lapsi syntyy, maailma alkaa alusta. Vastasyntynyt on ihme, jota ei lakkaa hämmästelemästä.

Täydellinen pieni ihminen, meistä tehty.

 Liukas ja lämmin ihmisenalku, johon on valunut kaikki rakkaus. 

Helmikuisena aamuna sain olla neljännen kerran tämän ihmeen äärellä.

 Nelonen syntyi helposti ja aikailematta, päästi pienen itkun ja Ihmemies vähän isomman.

 Minä en itkenyt vaan sanoin  rakastavani kätilöä*. 

Oma itkuni tuli vasta myöhemmin.

 Ilosta, onnesta ja helpotuksesta. Rinnallani lepäsi pikkuruinen poika, joka eli, hengitti ja oli niin meidän.

Seuraavana päivänä Ihmemies pakkasi suurperheensä tila-autoon ja vei meidät kotiin.

Sinne, jossa pikkuveljeä oli hartaasti odotettu.

Sinne, jonka jääkaapissa odotti aurajuustoa ja kylmäsavulohta.

Sinne, jossa tuoksuu taas vauvalta. 

Sinne, jossa kaikki rakkaus asuu.

* Kätilöni on huipputyyppi, joka saattoi maailmaan myös Kolmosen ja on ollut myös Ykkösen ja Kakkosen taipaleiden ensimetreillä mukana. Jos joskus harkitsen Vitosta, on se täysin kätilöni ansiota :)

Comeback

Joskus arki ajaa ensin yli ja sitten ohi. 

Silloin on parasta kadota hetkeksi itse ennen kuin joku tekee sen puolestasi.

Katoamistempuissa parasta on löytyminen. Ensin täytyy tosin uskaltaa etsiä, 

mutta etsivä löytää ennemmin tai myöhemmin. 

Tällä kertaa vähän myöhemmin, mutta  uskalsin ja löysin. Täällä ollaan taas!

Blogi ja te lukijat olette olleet mielessäni useasti. 

Niin useasti, että viimein oli pakko ottaa läppäri kauniiseen käteen ja tehdä comebackista totta.

Paljon on tapahtunut, liikaakin. Läheiset ovat saaneet kolhuja ja omaankin elämään on osunut riittämiin. 

Syksyn vielä rimpuilimme remontin keskellä autuaan tietämättöminä siitä mitä oli tulossa.

Joulukuussa perheeseemme iski käsittämätön sairasaalto. 

Vuosisadan vatsataudin saivat kaikki muut paitsi minä. Oma vuoroni koittikin jouluaattona ja sairastuin myyräkuumeeseen ja parvorokkoon. Yhtäaikaa. Ja tukevasti raskaana. 

Joulunpyhät ja vuodenvaihteen vietin sairaalassa peläten 

vuoroin vatsassa olleen Nelosen puolesta ja vuoroin omasta puolestani.

Tammikuussa yritin toipua ja keräilin voimiani. 

Sillä aikaa muu perhe sairasti parvorokon ja vuosisadan vatsatauti teki uuden tulemisen. 

Tällä kertaa en ollut yhtä onnekas. Sain sen varmuuden vuoksi kahteen kertaan.

Helmikuussa oli kaksi voimainkoitosta. Kävimme Ikeassa ja synnytin.

 Noin kahdeksan tunnin välein. Ensimmäisestä ponnistuksesta oli tuloksena järjetön määrä koottavia huonekaluja ja toisesta maailman ihanin Nelonen. Ihmemies ei ole suotta Ihmemies ja sai mööpelit kasattua juuri ennen synnytyslaitokselle lähtöä.

Maaliskuussa olen ihmetellyt yhtä uutta tulokasta, kolmea vähemmän uutta ja sitä miten tästä paletista selvitään. Huhtikuussa olen tullut siihen tulokseen että hengissä. Ja yhdessä. 

Ihmemies ei ole suotta Ihmemies.