Karkaamisia

Elämä on yhtä karkailua. Se alkaa yleensä jo lapsena. Ykkönen karkasi ensimmäisen kerran paikallisessa superhypermarketissa jouluaatonaattona neljän jälkeen varmistaen mahdollisimman suuren yleisön perässä juoksevalle äidilleen. Kyllä hävetti. Ja hengästytti, kaksivuotias juoksee yllättävän kovaa. Siksi Kakkonen ja Kolmonen on istuneet kärryihin köytettynä jo puolivuotiaasta. Vahingosta viisastuu edes joskus.

Lapsuuden jälkeen kuvioon tulevat tietenkin yölliset ikkunasta karkailut, jolloin juostaan pussailemaan poika- ja tyttöystäviä ja karkuun tiukkapipovanhempia. Sitä odotellessa. Jotenkin luulen ettei ne valjaat enää auta siinä vaiheessa. Mutta lapsen ja aikuisen karkailussa on vissi ero. Lapsi ja nuori karkaa tutkimaan maailmaa, aikuinen karkaa paetakseen sitä.

Olen itsekin juossut karkuun monia asioita. Tiskivuorta, vastuuta, rahahuolia, imuria, huonoa avioliittoa, arkea, menneisyyttä. Eniten olen juossut karkuun itseäni. Lopulta oli pakko pysähtyä ja luovuttaa. Se ei ollut helppoa, mutta se oli välttämätöntä. Olen myös juossut karkuun rakkautta, mutta ymmärtänyt hidastaa mutkissa. Hipaisustakin otetaan, onneksi. 

On myös asiota, joita pitää juosta karkuun. Ja lujaa. Niitä ovat väkivalta, viha, hyväksikäyttö ja kaltoinkohtelu. Perillä tosin voi odottaa Suuri Tuntematon, mutta se on sen arvoista. 

Karkailun sijaan olen opetellut tulemaan vastaan. Siihen kuuluisaan puolitiehen. Ja ihan perillekin asti. Kohtaaminen on tärkeää, ja siitä voi itsekin saada jotain. Minä sain Ihmemiehen ja uuden mahdollisuuden.

Enää en lähde karkuteille kuin kaksin. Ja mieluiten johonkin kauas, vaikka Bahamasaarille kahdeksi viikoksi. Lapset voivat tulla sitten lentokentälle vastaan.

Iloista karkauspäiväniltaa, mahdollisista hamekankaista huolimatta :)