Rakkauksia

Olen rakastanut paljon ja monia. Olen rakastanut liikaa ja liian vähän. Olen rakastanut epätoivoisesti, raivoisasti ja hiljaa. Olen rakastanut läheltä ja kaukaa. Olen rakastanut ikuisuuden ja vain pienen hetken. Olen rakastanut ehdoitta ja sillä ehdolla. Olen rakastanut salaa ja olen huutanut rakkauteni maailmalle. 

Olen rakastanut kuollakseni, mutta myös elääkseni.

Suurinta rakkauttani elän juuri nyt.

 Se on täyttä ja kaikenkattavaa, sen edessä voin olla paljas ja epätäydellinen. 

Se on tunne, että on vihdoin tullut kotiin.

Niitä pienempiä rakkauksia mahtuu silti matkan varrelle monta. 

Pieniä siksi, ettei niitä ollutkaan tarkoitettu kasvamaan. 

Niillä vain harjoiteltiin hulluina nuoruusvuosina sitä suurta varten, mutta tosissaan ja sydän verellä.

 Yhtä näistä pienistä rakkauksista olen muistellut viime päivinä. Sain suruviestin joka toi mieleeni nuoruuden kesäyöt kalalla, suudelmat saunan nurkalla, mopon pärinän metsäpolulla. 

Näitä muistoja ei ole hän enää jakamassa. Nuori elämä päättyi liian varhain.

Nämä tarinat elämän katkeamisesta saavat minut ahnehtimaan rakkautta. Tulee kiire rakastaa, kiire haalia kaikki rakkaus ympärilleen kuin peitto ja kääriytyä siihen. Menetysten sattuessa kohdalle vastaiskuni on ollut tämä lämmin peitto jonka alla on kaikille rakkaille tilaa, myös niille jotka eivät enää tässä elämässä ole läsnä. 

Yksi uusimmista rakkauksistani saa nimen sunnuntaina. Tämä tädinrakkaus on uutta, erilaista ja hämmentävääkin. Hartaasti valitsin kastelahjaa, joka ei missään nimessä ole käytännöllinen, mutta sitäkin suloisempi. Tädinrakkaudessa on parasta ettei ole ollenkaan kasvatusvastuuta, on vain hemmotteluvastuu.

Toivon että aurinkokin hemmottelee pientä kastesankaria suurena päivänä.

Äidinrakkaus on tunteista äärettömin ja siksi myös vaikein. On pelottavaa heittäytyä johonkin niin totaaliseen ja ikuiseen. Tunteeseen, jota ei voi ohjailla ja jossa on vaan luotettava vaistoon. Ja silti siihen vaan heittäytyy kerta toisensa jälkeen. Ja joka kerta on yhtä ihmeellinen. 

Nyt näyttää siltä, että saan kokea sen neljännen kerran.

 Alkukesä on mennyt hiljaisen hämmennyksen vallassa, on pitänyt varovaisesti opetella laskemaan kuuteen. 

Nelonen on siis ilmoittanut tulostaan, vaikkakin vasta alkutaipaleella, mutta viikko viikolta toiveet ovat korkeammalla saada tämäkin rakkaudenhedelmä syliin asti. 

Rakkaus tekee ihmeitä, eikö?

Kivaa lomaa

Kesälomaa on kestänyt kaksi ja puoli viikkoa. Hermot eivät ole kestäneet lähellekään niin kauan. 

Jos ihan totta puhutaan, taisin haikailla lukujärjestyksen perään jo pari päivää kevätjuhlan jälkeen.

 Näyttää nimittäin välillä ihan siltä että se koulu on muuttanut meille, tai ainakin ne kaverit sieltä koulusta. 

Kotimme meno- ja tuloliikenteen voi näppärästi päätellä eteisen crocsivuoren koosta. Tottuneesti katan jo pöydän täyteen lautasia tai kerään vaihtoehtoisesti koskemattomat pois.

 MäsöinjoNiinalla. Lassemuutensyökansmeillä. 

On oikeasti kivaa että lapsilla on kavereita. 

Olisi myös kivaa ettei kiva loppuisi siihen paikkaan kun kaverit lähtevät tai kaverilta pitää lähteä.

 Ihantyhmääollavaankotona. Mullaeiooketäänkaveria. Eikämitääntekemistä. Tylsäääää.

Jaksoin olla puuhakas ja perhekeskeinen äiti ehkä kaksi päivää.

Tehtäiskös yhdessä jotain kivaa? Ihan vaan oman perheen kesken? Leivotaanko? Mentäiskö retkelle? Tai johonkin? Tai ollaan vaan kotona? Pliis?

Olisi kivaa, jos niillä olisi kivaa myös minun kanssa.

Vietimme loman alussa muutaman päivän kotiseudullani, ja odotin leppoisaa lomailua mummulassa omieni keskellä. Oli  meillä leppoisaakin, mutta myös raivokasta turhautumista ja sisarusten välistä tappelua. Kokoajan ja alituiseen.

 Kunnes löysivät pihapiiristä samanikäistä seuraa ja kävivät mummulassa vain syömässä. Kysyin kotimatkalla, mikä kesälomassa on kivointa ja molemmat vastasivat että kesä ja kaverit.

Lapsi on selvästi laumaeläin.

Minut on siis syrjäytetty. Kaverit ovat tulleet jäädäkseen ja äiti saa väistyä vähän sivummalle.

Ykkönen ja Kakkonen ovat karanneet jo käsivarren mitan päähän ja tempoilevat näkymättömän napanuoran rippeiden varassa. He eivät enää vingu kauppareissulle mukaan vaan kysyvät onkspakko? ja huikkaavat  ovelta mämeennytmoikka. No moikka. 

Eilen paistoin neljäkymmentäkolme lättyä. Ykkösellä ja Kakkosella oli molemmilla kavereita yökylässä. Kuuntelin tirskumista, kikatusta ja jalkapalloyleisön tuuletusta puolille öin.

 Ajattelin että siellä ne nyt ovat huoneissaan, jakamassa kavereilleen maailmaa johon äidiltä on kohta pääsy kielletty. Kertomassa salaisuuksia, nauramassa vitseille joita äiti ei ymmärrä.

Ei ihme että äitiä vähän väsyttää.

Mutta silti jaksan iloita siitä että lapsillani on ystäviä. Ja että he osaavat olla ystävälle ystävä. 

Se on jo paljon se.

Melkein yhtä paljon kuin neljäkymmentäkolme lättyä.

Karavaanari, karavaanari!

Lapsuuden ja nuoruuden kesälomissa ja viikonlopuissa ehdottomasti kammottavinta oli asuntovaunu.
Kyllä, perheemme oli karavaanareita.
Ja kyllä, intohimoisia sellaisia.

Lomille lähdettiin aina suurin odotuksin, jotka yleensä ammuttiin alas jo alkumatkasta.
Koska isäpuoleni ei missään nimessä halunnut olla mikään teiden tukko, ensimmäiseen sakkorysään ajettiin yleensä jo heti kotitaajaman ulkopuolella. Siinä vaiheessa takapenkki hiljeni, lomabudjetti
puolittui ja äiti sai onnitella itseään runsaasta nötköttivarastosta.

Yöt vietettiin tusinaleirintäalueilla, joissa viihtyvyyden takasi viisituhatta muuta karavaanaria. Siellä sitten viriteltiin etuteltat paikoilleen, muovikukat amppeliin ja pantiin pallogrillit pöhisemään. Tiskauspaikkojen haaleat vedet jättivät sormet lipsuviksi ja kasettivessan tyhjentäminen oli päivän kohokohta.


Kesälomat tienpäällä eivät hevin unohdu. Erityisesti mieleeni on jäänyt vaunureissu Tanskaan, jossa eläinpuistoon pääsin vain minä ja isäpuoleni, koska muu perhe oksensi asuntovaunussa. Legolandiassa taas riekkuivat kaikki muut paitsi minä, joka vuorostani oksensin asuntovaunussa.
Kyllä, helle oli hirveä.
 Kyllä, vaunu haisi vielä hirveämmälle.
Ja kyllä, se oli elämäni kaikista kesälomista hirvein.


Näiden kokemusten ja muistojen valossa luulisi minun kiertävän kaikki vähänkään karavaanailuun liittyvän kaukaa. Tähän asti olenkin. Mutta tänä keväänä pienen pieni karavaanarikuume on nostanut minussa päätään, tietyin reunaehdoin. Edelleenkin jyrkkä ei asuntovaunulle ja yhtä jyrkkä ei leirintäalueille. Sitä vastoin varovainen kyllä asuntoautolle ja omalle majoittumisrauhalle jonkun järven rannalla jonka
leiriytyminen kielletty-kyltin huomaa vasta poislähtiessä.

Tilanne nimittäin alkaa olla se, että meitä on tässä perheessä jo aika monta. Sukulaiset asuvat kaukana, ja vaikka kuinka rakkaita ja pitkäpinnaisia ovatkin, eivät hekään pysty ihmeisiin. Meidän perhettä sietää omissa nurkissaan ehkä yhden viikonlopun, mutta sunnuntaina laskee jo tunteja.
 Miten käteväää olisikaan sulkea metelöivä lauma asuntoautoon ja olla kylässä mutta kotona.
 Samalla siirtäisin arvokasta perinnetietoa sukupolvelta toiselle, Ykkönen saisi jakaa lapsuuden kokemukseni yläpedistä, jossa voi nukkua joko selällään tai vatsallaan, joka sekin on päätettävä etukäteen sillä kääntyminen on mahdotonta. Aamupalaksi tarjoilisin nötköttiä ja iltaisin istuttaisiin pallogrillin ääressä. Ihmemies morjestelisi ratissa muita karavaanareita stetson päässään, ja tämä onnellinen perhe matkaisi sukuloiden ympäri kauneinta Suomea.

No joo. Tarkemmin ajeteltuna tämä asuntoautoasia vaatii ehkä vielä hieman kypsyttelyä.
Mutta juuri nyt on kiva haaveilla olevansa kaikkien kaveri.