Kivaa lomaa

Kesälomaa on kestänyt kaksi ja puoli viikkoa. Hermot eivät ole kestäneet lähellekään niin kauan. 

Jos ihan totta puhutaan, taisin haikailla lukujärjestyksen perään jo pari päivää kevätjuhlan jälkeen.

 Näyttää nimittäin välillä ihan siltä että se koulu on muuttanut meille, tai ainakin ne kaverit sieltä koulusta. 

Kotimme meno- ja tuloliikenteen voi näppärästi päätellä eteisen crocsivuoren koosta. Tottuneesti katan jo pöydän täyteen lautasia tai kerään vaihtoehtoisesti koskemattomat pois.

 MäsöinjoNiinalla. Lassemuutensyökansmeillä. 

On oikeasti kivaa että lapsilla on kavereita. 

Olisi myös kivaa ettei kiva loppuisi siihen paikkaan kun kaverit lähtevät tai kaverilta pitää lähteä.

 Ihantyhmääollavaankotona. Mullaeiooketäänkaveria. Eikämitääntekemistä. Tylsäääää.

Jaksoin olla puuhakas ja perhekeskeinen äiti ehkä kaksi päivää.

Tehtäiskös yhdessä jotain kivaa? Ihan vaan oman perheen kesken? Leivotaanko? Mentäiskö retkelle? Tai johonkin? Tai ollaan vaan kotona? Pliis?

Olisi kivaa, jos niillä olisi kivaa myös minun kanssa.

Vietimme loman alussa muutaman päivän kotiseudullani, ja odotin leppoisaa lomailua mummulassa omieni keskellä. Oli  meillä leppoisaakin, mutta myös raivokasta turhautumista ja sisarusten välistä tappelua. Kokoajan ja alituiseen.

 Kunnes löysivät pihapiiristä samanikäistä seuraa ja kävivät mummulassa vain syömässä. Kysyin kotimatkalla, mikä kesälomassa on kivointa ja molemmat vastasivat että kesä ja kaverit.

Lapsi on selvästi laumaeläin.

Minut on siis syrjäytetty. Kaverit ovat tulleet jäädäkseen ja äiti saa väistyä vähän sivummalle.

Ykkönen ja Kakkonen ovat karanneet jo käsivarren mitan päähän ja tempoilevat näkymättömän napanuoran rippeiden varassa. He eivät enää vingu kauppareissulle mukaan vaan kysyvät onkspakko? ja huikkaavat  ovelta mämeennytmoikka. No moikka. 

Eilen paistoin neljäkymmentäkolme lättyä. Ykkösellä ja Kakkosella oli molemmilla kavereita yökylässä. Kuuntelin tirskumista, kikatusta ja jalkapalloyleisön tuuletusta puolille öin.

 Ajattelin että siellä ne nyt ovat huoneissaan, jakamassa kavereilleen maailmaa johon äidiltä on kohta pääsy kielletty. Kertomassa salaisuuksia, nauramassa vitseille joita äiti ei ymmärrä.

Ei ihme että äitiä vähän väsyttää.

Mutta silti jaksan iloita siitä että lapsillani on ystäviä. Ja että he osaavat olla ystävälle ystävä. 

Se on jo paljon se.

Melkein yhtä paljon kuin neljäkymmentäkolme lättyä.