Lapsuuden ja nuoruuden kesälomissa ja viikonlopuissa ehdottomasti kammottavinta oli asuntovaunu.
Kyllä, perheemme oli karavaanareita.
Ja kyllä, intohimoisia sellaisia.
Lomille lähdettiin aina suurin odotuksin, jotka yleensä ammuttiin alas jo alkumatkasta.
Koska isäpuoleni ei missään nimessä halunnut olla mikään teiden tukko, ensimmäiseen sakkorysään ajettiin yleensä jo heti kotitaajaman ulkopuolella. Siinä vaiheessa takapenkki hiljeni, lomabudjetti
puolittui ja äiti sai onnitella itseään runsaasta nötköttivarastosta.
Yöt vietettiin tusinaleirintäalueilla, joissa viihtyvyyden takasi viisituhatta muuta karavaanaria. Siellä sitten viriteltiin etuteltat paikoilleen, muovikukat amppeliin ja pantiin pallogrillit pöhisemään. Tiskauspaikkojen haaleat vedet jättivät sormet lipsuviksi ja kasettivessan tyhjentäminen oli päivän kohokohta.
Kesälomat tienpäällä eivät hevin unohdu. Erityisesti mieleeni on jäänyt vaunureissu Tanskaan, jossa eläinpuistoon pääsin vain minä ja isäpuoleni, koska muu perhe oksensi asuntovaunussa. Legolandiassa taas riekkuivat kaikki muut paitsi minä, joka vuorostani oksensin asuntovaunussa.
Kyllä, helle oli hirveä.
Kyllä, vaunu haisi vielä hirveämmälle.
Ja kyllä, se oli elämäni kaikista kesälomista hirvein.
Näiden kokemusten ja muistojen valossa luulisi minun kiertävän kaikki vähänkään karavaanailuun liittyvän kaukaa. Tähän asti olenkin. Mutta tänä keväänä pienen pieni karavaanarikuume on nostanut minussa päätään, tietyin reunaehdoin. Edelleenkin jyrkkä ei asuntovaunulle ja yhtä jyrkkä ei leirintäalueille. Sitä vastoin varovainen kyllä asuntoautolle ja omalle majoittumisrauhalle jonkun järven rannalla jonka
leiriytyminen kielletty-kyltin huomaa vasta poislähtiessä.
Tilanne nimittäin alkaa olla se, että meitä on tässä perheessä jo aika monta. Sukulaiset asuvat kaukana, ja vaikka kuinka rakkaita ja pitkäpinnaisia ovatkin, eivät hekään pysty ihmeisiin. Meidän perhettä sietää omissa nurkissaan ehkä yhden viikonlopun, mutta sunnuntaina laskee jo tunteja.
Miten käteväää olisikaan sulkea metelöivä lauma asuntoautoon ja olla kylässä mutta kotona.
Samalla siirtäisin arvokasta perinnetietoa sukupolvelta toiselle, Ykkönen saisi jakaa lapsuuden kokemukseni yläpedistä, jossa voi nukkua joko selällään tai vatsallaan, joka sekin on päätettävä etukäteen sillä kääntyminen on mahdotonta. Aamupalaksi tarjoilisin nötköttiä ja iltaisin istuttaisiin pallogrillin ääressä. Ihmemies morjestelisi ratissa muita karavaanareita stetson päässään, ja tämä onnellinen perhe matkaisi sukuloiden ympäri kauneinta Suomea.
No joo. Tarkemmin ajeteltuna tämä asuntoautoasia vaatii ehkä vielä hieman kypsyttelyä.
Mutta juuri nyt on kiva haaveilla olevansa kaikkien kaveri.
Kyllä, perheemme oli karavaanareita.
Ja kyllä, intohimoisia sellaisia.
Lomille lähdettiin aina suurin odotuksin, jotka yleensä ammuttiin alas jo alkumatkasta.
Koska isäpuoleni ei missään nimessä halunnut olla mikään teiden tukko, ensimmäiseen sakkorysään ajettiin yleensä jo heti kotitaajaman ulkopuolella. Siinä vaiheessa takapenkki hiljeni, lomabudjetti
puolittui ja äiti sai onnitella itseään runsaasta nötköttivarastosta.
Yöt vietettiin tusinaleirintäalueilla, joissa viihtyvyyden takasi viisituhatta muuta karavaanaria. Siellä sitten viriteltiin etuteltat paikoilleen, muovikukat amppeliin ja pantiin pallogrillit pöhisemään. Tiskauspaikkojen haaleat vedet jättivät sormet lipsuviksi ja kasettivessan tyhjentäminen oli päivän kohokohta.
Kesälomat tienpäällä eivät hevin unohdu. Erityisesti mieleeni on jäänyt vaunureissu Tanskaan, jossa eläinpuistoon pääsin vain minä ja isäpuoleni, koska muu perhe oksensi asuntovaunussa. Legolandiassa taas riekkuivat kaikki muut paitsi minä, joka vuorostani oksensin asuntovaunussa.
Kyllä, helle oli hirveä.
Kyllä, vaunu haisi vielä hirveämmälle.
Ja kyllä, se oli elämäni kaikista kesälomista hirvein.
Näiden kokemusten ja muistojen valossa luulisi minun kiertävän kaikki vähänkään karavaanailuun liittyvän kaukaa. Tähän asti olenkin. Mutta tänä keväänä pienen pieni karavaanarikuume on nostanut minussa päätään, tietyin reunaehdoin. Edelleenkin jyrkkä ei asuntovaunulle ja yhtä jyrkkä ei leirintäalueille. Sitä vastoin varovainen kyllä asuntoautolle ja omalle majoittumisrauhalle jonkun järven rannalla jonka
leiriytyminen kielletty-kyltin huomaa vasta poislähtiessä.
Tilanne nimittäin alkaa olla se, että meitä on tässä perheessä jo aika monta. Sukulaiset asuvat kaukana, ja vaikka kuinka rakkaita ja pitkäpinnaisia ovatkin, eivät hekään pysty ihmeisiin. Meidän perhettä sietää omissa nurkissaan ehkä yhden viikonlopun, mutta sunnuntaina laskee jo tunteja.
Miten käteväää olisikaan sulkea metelöivä lauma asuntoautoon ja olla kylässä mutta kotona.
Samalla siirtäisin arvokasta perinnetietoa sukupolvelta toiselle, Ykkönen saisi jakaa lapsuuden kokemukseni yläpedistä, jossa voi nukkua joko selällään tai vatsallaan, joka sekin on päätettävä etukäteen sillä kääntyminen on mahdotonta. Aamupalaksi tarjoilisin nötköttiä ja iltaisin istuttaisiin pallogrillin ääressä. Ihmemies morjestelisi ratissa muita karavaanareita stetson päässään, ja tämä onnellinen perhe matkaisi sukuloiden ympäri kauneinta Suomea.
No joo. Tarkemmin ajeteltuna tämä asuntoautoasia vaatii ehkä vielä hieman kypsyttelyä.
Mutta juuri nyt on kiva haaveilla olevansa kaikkien kaveri.
Tarjosit tämän päivän parhaat naurut :D
VastaaPoistaToivottavasti karavaanarilapsuuteen mahtui hyviäkin muistoja.
Me emme ole ikinä olleet karavaanareita. Pari kertaa lapsuudessani olin viikonloppureissulla kaverini perheen mukana ja ne olivat hyvät reissut. Olen joskus hiukaan haaveillut asuntovaunumatkailusta vähäsateisessa ja lämpimässä ilmastossa :)
Karavaanarimatkailun hyviä puolia lapsuudessa oli uudet "ystävät", sillä kohtalotovereita löytyi joka leirintäalueelta. Muistan jonkun kanssa kirjeenvaihtoystävyyden jatkuneen jopa vuosia. Asuntoautomatkailua olen itsekin nyt oman perheen kanssa kokeillut kolmena kesänä ja sen puolesta liputan...! On huippua pysähtyä "minne vaan" ja alkaa ruokkia nelilapsista katrastaan omilla eväillä...tulee muuten huomattavasti halvemmaksikin, kuin jokainen abc pysähdys...joka toisen yön taktiikalla -yksi yö levikkeellä seuraava leirintäalueella- reissaaminen onnistuu viikon verran aika kivuttomasti mikäli haluaa pidemmästikin Suomen matkailua avartaa. Ja tuo mitä kirjoitit kavereiden luona kyläilystä on kyllä kieltämättä huomattavasti mukavampaa omien tavaroiden ollessa "järjestyksessä" omassa asuntovaunussaan/-autossaan ja oma nukkumisrauha jokaiselle taattu...Kypsytelkäähän ajatusta ja hurautelkaa pohjoiseen päin;)
VastaaPoistaSamoja kokemuksia ja haaveita täälläkin.
VastaaPoistaKuitenkin tuntuvat olevan hinnoissaan niin vuokrat kuin myynnissä olevat yksilötkin. Eli ei siis painella ilmeisesti vielä tänäkään vuonna teiden tukkoina mutta suunnistelmissa sen sijaan on tutustua Bed&Breakfast- tyylisiin paikkoihin jotka tarjoavat herttaista maatilamajoitusta. Toki onhan nuokin paikat jo haistaneet markkinaraon ja hinnat ovat nousseet kohisten siitä kun ennen lapsia niissä majoituttiin.
Ja oikein odotan että päästään testaamaan leirintäaluetta nyt kun aletaan olla jo säädyllisessä iässä siihenkin majoitusmuotoon. Veneillessä on hyvin tullut testattua katraan sietokykyä. Raja tuntuu nyt ylittyneen ja aika on kypsä näille kokeiluille. -MS-
Oih, minä en mistään muusta haaveilekaan kuin asuntoautosta! En tosin varsinaisesti kaipaa luonnon lähelle lomailemaan, mutta juurikin kuvailemasi kaltainen ylimääräinen makuuhuone olisi meidänkin mummolassa aika kiva. Sinnekin kun on se 700 kilometriä, voisi hyvin nukkuakin matkalla! Nykyisin se pitää ajaa hampaat irvessä, oli sää millainen tahansa.
VastaaPoista