Elämän kevät

Tänäänkin jonkun ajanlasku alkaa alusta. 

Tänäänkin joku jossain saa suruviestin, jonka sisältöä ei voi järjellä ymmärtää.

Tänäänkin jonkun maailma pysähtyy, on enää vain ennen ja jälkeen. 

Viime talvena se joku olin minä ja läheiseni. 

Isäni päätti elämänsä ja aloitti ajanlaskumme alusta. 

 Oli pelkkiä kysymyksiä, ei yhtään vastausta.

Tuli tuska, jonka ei kuvitellut koskaan loppuvan.

Tuli myös aika, jota en koskaan kuvitellut eläväni.

Kuukauden sisällä kannoin viimehetkiä kolmatta lastani ja sitten isäni uurnaa. 

Molempia sain pitää vuorollaan samassa paikassa, sydämen alla. 

Maailma pysähtyi, mutta ei lopullisesti. Kliseistä suurin olikin totta, elämä jatkui. 

Isäni ei ollut halunnut tarrautua kiinni elämään, mutta minä halusin. Ja tarrauduin.

 Kaikkein tiukimmin siihen tarrautui Kolmonen, 

joka syntyi keskelle suurinta surua tuoden tullessaan suurimman ilon. 

Jälkeen-elämää on nyt takana reilu vuosi. 

On edelleen kysymyksiä, mutta vastauksia on voinut jo arvailla ja varovasti ymmärtää.

  Jälkeen -sana on saanut myös uusia, onnellisia merkityksiä.

Sen jälkeen kun Kolmonen syntyi.

Sen jälkeen kun siskoni meni naimisiin. 

Sen jälkeen kun Kakkonen kastettiin.

Sen jälkeen kun Ykkönen sai reilun kaverin stipendin.

Sen jälkeen kun vietettiin ihana kesä.

Sen jälkeen kun Kakkonen aloitti koulun.

Sen jälkeen kun kuulin että minusta tulee täti.

Isänkin elämä jatkuu.

 Se jatkuu lapsissani, joilla kaikilla on vaarin nyrkit.

 Se jatkuu siskoni lapsessa, uudessa ihmisessä joka ihan kohta näkee päivänvalon. 

Sukuun syntyy uusi valon lapsi, jolle minä saan olla ensimmäistä kertaa täti.

Se jatkuu muistoissa ja tarinoissa, joille voi jo hymyillä. 

Se jatkuu unissa, joita en vielä näe, mutta toivon näkeväni.

Se jatkuu valossa ja varjossa,
 enimmäkseen valossa.

Kevät tulee.