Alkuja

Herättelin tänään haravalla vielä talven jäljiltä uneliasta pihanurmea, ihastelin mullasta hitaasti venytteleviä tulppaanin alkuja ja jo täydessä loistossa kukkivia lumikelloja. 

Viime keväältä näitä muistoja ei ole.

Silloin suru peitti alleen kaikki kevään ihmeet, enkä jaksanut kaivaa niitä esiin. 

En huomannut koivujen hiirenkorvia enkä omenapuun kukkimista.

Katselin vain ikkunasta kun Ihmemies laittoi pihaa kuntoon ristiäisiä varten, säästin kaiken jäljellä olevan  ilon ja onnen vastasyntyneelle Kolmoselle.

 Käsivarsissani ei ollut voimaa haravointiin, mutta vauvaa ne jaksoivat kantaa.

 Onneksi.

Ristiäispäivän aamuna havahduin siihen miten kevät jo olikaan.

 Västäräkki viipyi vain hetken pihakiven päällä ja yhtäkkiä vuodenaika oli vaihtunut.

Vieraat paistattelivat päivää paitahihasillaan, ja lopulta aurinko osui minuunkin.

Kevät ehti kesäksi, mutta en saanut otetta siitäkään.

 Nautin kyllä hellepäivistä lasten kanssa, mutta kukkapenkit saivat rauhassa kerätä rikkaruohoja

 ja syreenin oksat tuoksuivat toisille.

 Piha oli vain piha.

Tältä keväältä muistoja jo on.

 Olen kuljeskellut marjapensaiden välissä ja kuiskutellut anteeksipyyntöjä pihakoivuille,

 tänä keväänä kaikki on toisin, lupaan.

Tänä keväänä piha on taas meidän piha.

 Ihmemiehen kanssa ollaan päät yhdessä tehty suunnitelmia kasvimaasta ja kesäkeittiöstä. 

Kolmoselle pitää tietenkin saada hiekkalaatikko ja puhallettava uima-allas koivujen katveeseen.

Ykkönen ja Kakkonen haaveilevat auringonkukkapellosta kasvimaan laidassa.
Minussa asuu taas tekemisen riemu, ja käsissä  mullan kaipuu.

Aina tulee uusi kevät. Aina tulee uusi alku johon tarttua.

Tänä keväänä istutamme lasten kanssa Vaarille oman omenapuun.

Muttaeisittenmitäänitkuomppuja, sanoi Kakkonen.

Uusi alku, uusi kevät.

Elämän kevät

Tänäänkin jonkun ajanlasku alkaa alusta. 

Tänäänkin joku jossain saa suruviestin, jonka sisältöä ei voi järjellä ymmärtää.

Tänäänkin jonkun maailma pysähtyy, on enää vain ennen ja jälkeen. 

Viime talvena se joku olin minä ja läheiseni. 

Isäni päätti elämänsä ja aloitti ajanlaskumme alusta. 

 Oli pelkkiä kysymyksiä, ei yhtään vastausta.

Tuli tuska, jonka ei kuvitellut koskaan loppuvan.

Tuli myös aika, jota en koskaan kuvitellut eläväni.

Kuukauden sisällä kannoin viimehetkiä kolmatta lastani ja sitten isäni uurnaa. 

Molempia sain pitää vuorollaan samassa paikassa, sydämen alla. 

Maailma pysähtyi, mutta ei lopullisesti. Kliseistä suurin olikin totta, elämä jatkui. 

Isäni ei ollut halunnut tarrautua kiinni elämään, mutta minä halusin. Ja tarrauduin.

 Kaikkein tiukimmin siihen tarrautui Kolmonen, 

joka syntyi keskelle suurinta surua tuoden tullessaan suurimman ilon. 

Jälkeen-elämää on nyt takana reilu vuosi. 

On edelleen kysymyksiä, mutta vastauksia on voinut jo arvailla ja varovasti ymmärtää.

  Jälkeen -sana on saanut myös uusia, onnellisia merkityksiä.

Sen jälkeen kun Kolmonen syntyi.

Sen jälkeen kun siskoni meni naimisiin. 

Sen jälkeen kun Kakkonen kastettiin.

Sen jälkeen kun Ykkönen sai reilun kaverin stipendin.

Sen jälkeen kun vietettiin ihana kesä.

Sen jälkeen kun Kakkonen aloitti koulun.

Sen jälkeen kun kuulin että minusta tulee täti.

Isänkin elämä jatkuu.

 Se jatkuu lapsissani, joilla kaikilla on vaarin nyrkit.

 Se jatkuu siskoni lapsessa, uudessa ihmisessä joka ihan kohta näkee päivänvalon. 

Sukuun syntyy uusi valon lapsi, jolle minä saan olla ensimmäistä kertaa täti.

Se jatkuu muistoissa ja tarinoissa, joille voi jo hymyillä. 

Se jatkuu unissa, joita en vielä näe, mutta toivon näkeväni.

Se jatkuu valossa ja varjossa,
 enimmäkseen valossa.

Kevät tulee. 

Juurilla

Jälleennäkeminen kaalikääryleiden kanssa oli yhtä riemastuttava kuin aina ennenkin. Myös niistä seurannut ähky oli yhtä totaalinen kuin aina ennenkin. 

Olemme siis tulleet viettämään hiihtolomaa kotiseudulleni äidin lihapatojen ääreen. Onnellisina ja vatsat pinkeinä hymyilemme Ihmemiehen kanssa toisillemme. Jonkun toisen tekemä ruoka, jonkun toisen huusholli, jonkun toisen tiskivuoro. Meidän loma. Tästä ajatuksesta iloistuneena tarjouduin tiskaamaan ja laittamaan paikat kuntoon (kun saapuu kolmen lapsen kanssa mummulaan joka on teoriassa avara ja valoisa 3h+keittiö, se muuttuu käytännössä alta aika yksikön jotenkin kumman ahtaaksi ja sotkuiseksi). 

Sen jälkeen voikin taas alkaa odottaa seuraavaa ruokailua. 

Ruoka on kyllä onnelliseksi tekevä asia. Moni lapsuusmuisto liittyy juuri ruokaan, ja siksi sydäntä lämmittää kun äiti soittaa ja kysyy mitä haluamme syödä lomalla. No tietysti kaalikääryleitä ja spagetti bolognesea, sitä jonka tekemiseen menee vähintään kolme tuntia. Ja äiti lupaa ja tytär tulee onnelliseksi. Onnelliseksi erityisesti siitä että on edelleenkin olemassa joku, joka haluaa vääntää tuntitolkulla kaalikääryleitä ja spagettikastiketta koska se on lapsen lempiruokaa. Olkoonkin että se lapsi on jo hyvän matkaa yli kolmenkymmenen.

Pajunkissatkin on onnelliseksi tekevä asia. Ykkönen ja Kakkonen löysivät niitä mummun pihalta ja toivat ne sisälle mukanaan aavistus kevättä. Omassa lapsuudessa mummoni laittoi pajunkissat ja tulppaanit aina siihen yhteen ja samaan maljakkoon mummolan ruokapöydälle, siitä tiesi talven selän taittuneen. Kerran mummo oli laittanut ne toiseen ihan väärään maljakkoon. Muistan miten hain kaapista oikean vaasin, ja mummo lupasi vastedes muistaa tämän tärkeän asian. Tänään vien pajunkissat ja tulppaanit mummolle vanhainkotiin ja toivon että mummo muistaa minut. Mummolaa ei enää ole, mutta muistot ja pajunkissat ovat.

Myös isäni saa omat pajunkissansa, ensimmäistä kertaa hautausmaalle. Viime keväänä suru oli vielä liian tuore, nyt sen voi jo pukea tulppaanikimppuun. Silittäessäni kimpussa olevia pajunkissoja silitän isän ikävääni. Niiden pehmeät päät ovat kallistuneet valoa kohti.

Tällä lomalla tapaan myös muita rakkaitani. Innokkaimmin odotan siskoni vatsan tapaamista, ja tuliaiseksi vien tietenkin äidin kaalikääryleitä, molemmille.