29.2.2012

Karkaamisia

Elämä on yhtä karkailua. Se alkaa yleensä jo lapsena. Ykkönen karkasi ensimmäisen kerran paikallisessa superhypermarketissa jouluaatonaattona neljän jälkeen varmistaen mahdollisimman suuren yleisön perässä juoksevalle äidilleen. Kyllä hävetti. Ja hengästytti, kaksivuotias juoksee yllättävän kovaa. Siksi Kakkonen ja Kolmonen on istuneet kärryihin köytettynä jo puolivuotiaasta. Vahingosta viisastuu edes joskus.

Lapsuuden jälkeen kuvioon tulevat tietenkin yölliset ikkunasta karkailut, jolloin juostaan pussailemaan poika- ja tyttöystäviä ja karkuun tiukkapipovanhempia. Sitä odotellessa. Jotenkin luulen ettei ne valjaat enää auta siinä vaiheessa. Mutta lapsen ja aikuisen karkailussa on vissi ero. Lapsi ja nuori karkaa tutkimaan maailmaa, aikuinen karkaa paetakseen sitä.

Olen itsekin juossut karkuun monia asioita. Tiskivuorta, vastuuta, rahahuolia, imuria, huonoa avioliittoa, arkea, menneisyyttä. Eniten olen juossut karkuun itseäni. Lopulta oli pakko pysähtyä ja luovuttaa. Se ei ollut helppoa, mutta se oli välttämätöntä. Olen myös juossut karkuun rakkautta, mutta ymmärtänyt hidastaa mutkissa. Hipaisustakin otetaan, onneksi. 

On myös asiota, joita pitää juosta karkuun. Ja lujaa. Niitä ovat väkivalta, viha, hyväksikäyttö ja kaltoinkohtelu. Perillä tosin voi odottaa Suuri Tuntematon, mutta se on sen arvoista. 

Karkailun sijaan olen opetellut tulemaan vastaan. Siihen kuuluisaan puolitiehen. Ja ihan perillekin asti. Kohtaaminen on tärkeää, ja siitä voi itsekin saada jotain. Minä sain Ihmemiehen ja uuden mahdollisuuden.

Enää en lähde karkuteille kuin kaksin. Ja mieluiten johonkin kauas, vaikka Bahamasaarille kahdeksi viikoksi. Lapset voivat tulla sitten lentokentälle vastaan.

Iloista karkauspäiväniltaa, mahdollisista hamekankaista huolimatta :)

28.2.2012

Home sweet home

Matkustamisessa toiseksi parasta on lähteminen. Ulko-oven taakse jäävät tekemättömät kotityöt ja nukkavieru huusholli. Siististi pakatut matkalaukut ovat täynnä odotusta ja seikkailunhalua. Ja ehkä myös vähän vaippoja ja muuta tarpeellista noin viiden jääkiekkokassin verran, kaiken varalta. Perillä se sitten iskee ensimmäisen kerran, nimittäin koti-ikävä. Avaan matkalaukun joka tuoksuu ihan kodilta. Kiikutan Ihmemiehelle vaatekappaleita nuuskittavaksi, haistanäätuoksuuihanmeiltä! Oman kodin ihanaa tuoksua ei tunne koskaan  niin voimakkaasti kuin silloin kun ei ole kotona. Ja kun on kotona niin siellä haisee. Yleensä vaipparoskikselta tai pohjaan palaneelta puurolta, mutta yhtäkaikki, meidän kodilta. 

Reissussa rähjääntyy. Matkalaukut muuttuvat myllätyiksi ja ne viisi lätkäkassilllista kaikkea tarpeellista unohtuvat sinne ensimmäiseen majapaikkaan joten lapset hiihtelevät samoissa vetimisissä yötä päivää. Kotimatkalle lähtiessä autoon sullotaan miten sattuu kaikki tavarat, joiden määrä on ihmeellisesti kolminkertaistunut ja ollaan kiitollisia sukulaisille jotka lahjoittivat suksiboksin. Ihmemiehen kanssa taktikoidaan ajavamme pysähtymättä yötä vasten kotiin, lapsethan nukahtavat heti autoon joten ne voidaan vaan kantaa suoraan omiin sänkyihin kotona ja matka taittuu rauhallisesti ja sopuisasti. Todellisuudessa pysähdyksiä on yhden pissahädän, yhden ihan hirveen janon ja yhden itkuraivarin verran, Ykkönen ja Kakkonen nukahtavat vasta kymmenen kilometriä ennen kotia jolloin Kolmonen taas herää.

Mutta silti matkustamisessa on parasta kotiin palaaminen. Matkalaukusta löytynyt tuoksu lyö vastaan jo ovella, ja nukkavieru huusholli on muuttunut ihanan kodikkaaksi. Ykkönen ja Kakkonen kompuroivat tokkuraisina sänkyihinsä ja Kolmonenkin uuvahtaa samantien uudelleen. Peittelen pienet reissaajat ja nuuhkin niiden unisia kasvoja ja kuiskaan Ihmemiehelle että  haistanäätuoksuuihanmeiltä. 
Sytytän kynttilät ja käperryn Ihmemiehen viereen kotisohvalle. 
Me ollaan kotona.







25.2.2012

Juurilla

Jälleennäkeminen kaalikääryleiden kanssa oli yhtä riemastuttava kuin aina ennenkin. Myös niistä seurannut ähky oli yhtä totaalinen kuin aina ennenkin. 
Olemme siis tulleet viettämään hiihtolomaa kotiseudulleni äidin lihapatojen ääreen. Onnellisina ja vatsat pinkeinä hymyilemme Ihmemiehen kanssa toisillemme. Jonkun toisen tekemä ruoka, jonkun toisen huusholli, jonkun toisen tiskivuoro. Meidän loma. Tästä ajatuksesta iloistuneena tarjouduin tiskaamaan ja laittamaan paikat kuntoon (kun saapuu kolmen lapsen kanssa mummulaan joka on teoriassa avara ja valoisa 3h+keittiö, se muuttuu käytännössä alta aika yksikön jotenkin kumman ahtaaksi ja sotkuiseksi). 
Sen jälkeen voikin taas alkaa odottaa seuraavaa ruokailua. 

Ruoka on kyllä onnelliseksi tekevä asia. Moni lapsuusmuisto liittyy juuri ruokaan, ja siksi sydäntä lämmittää kun äiti soittaa ja kysyy mitä haluamme syödä lomalla. No tietysti kaalikääryleitä ja spagetti bolognesea, sitä jonka tekemiseen menee vähintään kolme tuntia. Ja äiti lupaa ja tytär tulee onnelliseksi. Onnelliseksi erityisesti siitä että on edelleenkin olemassa joku, joka haluaa vääntää tuntitolkulla kaalikääryleitä ja spagettikastiketta koska se on lapsen lempiruokaa. Olkoonkin että se lapsi on jo hyvän matkaa yli kolmenkymmenen.

Pajunkissatkin on onnelliseksi tekevä asia. Ykkönen ja Kakkonen löysivät niitä mummun pihalta ja toivat ne sisälle mukanaan aavistus kevättä. Omassa lapsuudessa mummoni laittoi pajunkissat ja tulppaanit aina siihen yhteen ja samaan maljakkoon mummolan ruokapöydälle, siitä tiesi talven selän taittuneen. Kerran mummo oli laittanut ne toiseen ihan väärään maljakkoon. Muistan miten hain kaapista oikean vaasin, ja mummo lupasi vastedes muistaa tämän tärkeän asian. Tänään vien pajunkissat ja tulppaanit mummolle vanhainkotiin ja toivon että mummo muistaa minut. Mummolaa ei enää ole, mutta muistot ja pajunkissat ovat.

Myös isäni saa omat pajunkissansa, ensimmäistä kertaa hautausmaalle. Viime keväänä suru oli vielä liian tuore, nyt sen voi jo pukea tulppaanikimppuun. Silittäessäni kimpussa olevia pajunkissoja silitän isän ikävääni. Niiden pehmeät päät ovat kallistuneet valoa kohti.

Tällä lomalla tapaan myös muita rakkaitani. Innokkaimmin odotan siskoni vatsan tapaamista, ja tuliaiseksi vien tietenkin äidin kaalikääryleitä, molemmille.






23.2.2012

Pysähdyksiä

Tänään piti seisahtua monta kertaa. Ei vähiten sen takia että Kolmonen päätti olla aikainen lintu ja napata madon kello viisi aamulla.
 Ensimmäinen pysähdys tulikin jo hellan äärellä kun Ykkönen kömpi keittiöön arvaaoonkoainutmeijänluokallajokajoutuusyömäänpuuroo ja sitten kaikkimuutsaasyödäsokerimuroja. 
Arvasinhan minä. Ja hövelisti lupasin että kesälomalla saa syödä sokerimuroja vaikka jokapäivä. Niin kuin ne kaikki muut.  Katselin Ykköstä lusikoimassa puuroaan, pitkäksi venähtäneenä ja silmät unihiekassa. Yhtäkkiä tajusin että se tapahtuu nyt. Erkaantuminen äidistä, kodista ja puurokattilasta. Mun oma pieni poika haluaa olla niin kuin ne kaikki muut. 
Meinasin pakahtua hellyydestä ja pelosta, ja päätin muistaa halata sitä aina kun vain voin. 
Ennen kun se muuttaa pois kotoa.

Sitten en seisahtunutkan pitkään aikaan, Kolmosen kanssa aika menee kuin siivillä, kirjaimellisesti. Silti ehdin huomata orastavan kevään sulattelevan lumia räystäiltä. Se tiesi Ihmemiehelle lumenpudotushommia. 
Sydän meinasi pysähtyä, kun Ihmemies sitten töistä tultuaan kiipesi katolle romauttelemaan kinoksia alas. Ihanvarmaansetippuutuoltakohtaeikösjolumikolatullutedeltä.  Hirvittävä menettämisen pelko valtasi minut, ja sydän kylmänä kuuntelin askeleita katolla. Lupasin välittömästi olla erityisen hellä ja rakastava vaimo.

Seuraava pysähtyminen tapahtui eteisessä peilin ja piirongin välissä. Kolmonen irroitti harkitsemattomasti otteensa peilistä ja käveli piirongin luo. Ensimmäiset kolme askelta. 
Teki mieli sanoa että ei, älä  vielä hoppuile, tahdon pitää edes sinut tässä ihan lähellä, kiinni minussa.

Elämä on sarja luopumisia, sen huomasin taas tänään. Ja lapset lainassa, tiedetään. Mutta jos vain saisi pysäyttää kellon hetkeksi, nuuhkia lasten Natusanilta tuoksuvia niskoja ja uskotella hetken ettei ne koskaan kasva äidistä ohi. Tai irti.

22.2.2012

Lohdutus


Ei tullut Vuoden Mutsi-palkintoa tästä päivästä. Se olis kyllä pitänyt tajuta jo heti aamusta. Sängystä noustessa rintaan oli asettunut tukevasti Möykky, joka muutti lempeät huomenet ihan joksikin muuksi. Lapsille ärisemisen jälkeen päivä ei suinkaan parantunut.
Ei tullut nimittäin Vuoden Frendi-pystiäkään tähän osoitteeseen. Ystävä sattui soittamaan ja Möykky vastasi ja korjausliikkeen tekeminen oli liian myöhäistä.
Eikä tullut myöskään Vuoden Ex-vaimo-titteliä, käynti lastenvalvojalla elatusmaksuasioissa piti siitä huolen.
Vuoden Vaimoksikaan en taida tulla valituksi, Möykky teki comebackin mainitsemalla anopin ihan väärässä kohtaa lausetta. 
Mutta ehkä musta tulee Vuoden Aloitteleva Bloggaaja, tämä on jo neljäs postaus vuorokauden sisällä :) 

Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä että Möykky on mennyt menojaan. Paha mieli kuitenkin jäi, Ykkönen ja Kakkonen on luimistelleet pitkin iltaa ja Kolmonen on selvästi syönyt liikaa oleedeshetkipaikallasimaissinaksuja. Ystävänkin kanssa pääsin puheisiin ihan omana itsenäni, ja nyt sydäntä puristaa hänen huolet ja murheet. 

Kyllä ihmisen elo on välillä vaikeaa. Varsinkin äidin. Sanoja on tullut tänään sanottua ihan liikaakin, mutta lohdutukselle on aina tilaa.   http://pinterest.com/ -sivustolta bongasin tällaisen posterin joka lohduttaa. Etenkin äitiä.




Seison sanojen takana

Sanoilla on valtava merkitys. Oi miksi, miksi en tänä aamuna sanonut Ykköselle ja Kakkoselle että olen heistä ylpeä ja onnellinen? Sen sijaan ärisin luistelukassien oikeaoppisesta pakkaamisesta, karjuin löydettyäni märät rukkaset takinhihasta ja vahdin kelloa kulmat kurtussa. Oven raosta huudettu kivaakoulupäiväänytkuitenkin ei tainnut paljoa pelastaa. 

Olen viime aikoina tykästynyt sanoihin ja teksteihin myös sisustuksessa, ja tämänaamuinen osoitti selvästi että  muistutus siitä mikä on tärkeää, ei olisi pahitteeksi vaikka eteisen seinällä. Painettu sana on mustaa valkoisella, ja niistä voisi saada voimaa juuri tällaisina hetkinä. Nämä kivat seinätarat löysin http://www.tarravimma.fi/ -sivustolta. Saattaa olla, että joku näistä tuo perspekstiiviä meidänkin aamuihin.




Lisää kuvateksti

21.2.2012

Terveisiä perheestä

Ja tarkemmin sanottuna uusperheestä. Uusperhe on määritelmänä kyllä aika jännittävä, siitä on niin helppo luoda monenlaisia, eikä aina niin positiivisia mielikuvia. Itse muutan usein mielessäni sanan uusperhe muotoon uuden mahdollisuuden perhe. Se kuulostaa jotenkin niin armolliselta, ja ajattelen että jokaisella on oikeus uuteen mahdollisuuteen, tilaisuuteen rakentaa raunioista jotain uutta.


Minun uusi mahdollisuuteni koostuu Ihmemiehestä, 9-vuotiaasta Ykkösestä, 7-vuotiaasta Kakkosesta (molemmat edellisestä liitostani Exän kanssa) ja kohta vuoden ikäisestä Kolmosesta, joka on koko perheen yhteinen erikeepperi, rakkauden liima. Tällä kokoonpanolla eteenpäin porskutetaan, tavalla tai toisella.

Se on muuten kumma, että aina kun tulee puhetta ylipäänsä perhemuodosta, niin mulle meinaa lyödä ihmeellinen puolustusmekanismi päälle, tarve puolustella omia valintoja meidänperheonkylläihantavallinenperhevaikkakaikillalapsillaeiolesamaaisää ja samalla mä jotenkin menen jotenkin kyyryyn ja lyhenen henkisesti monta senttiä. Onneksi olen kyllä oppinut suoristumaan aika nopeasti, eikä moiset määritelmät enää asettele raameja meidän perheelle. Onhan se "vanhaperhe" tietenkin tappio, siitähän ei pääse mihinkään. Mutta tappion myöntämisen jälkeen lähtee uusi nousu, ja siinä se uusi mahdollisuus juuri piileekin :)

Meidän perheen arkea ei tarvitse paljoa pyöritellä, se pyörii muutenkin kovaa ja korkealta, eikä kyydissä ole useinkaan toivoa pysyä. Kuka nyt jotain hallittua arkea haluaisikaan elää? Ihanaa ja kamalaa sen arjen pitää olla.

Huomista arkea värittävät Ykkösen äikänkokeet, joihineitietenkääntarviilukeakoskajääkiekkoonpaljonhauskempaa. Niin ja tärkeempää. Kakkosen aamu meneekin miettiessä että saparot vai letit ja Kolmosella ei toivottavasti ole enää kuumetta kuten neljänä edellisenä päivänä.

Eli sitä kamalaa ja ihanaa arkea vai miten se nyt oli :D


Juba Tuomolan uusi uusperhesarjakuva



Synnytystuskia

Joidenkin asioiden on vain pakko tulla maailmaan. Niitä ovat esimerkiksi lapset. Ikuisesti raskaana oleminen ei vain ole mahdollista, joskin houkutteleva ajatus siinä vaiheessa odotusta kun tajuaa että se vauva on todella synnytettävä ulos ja kaikenlisäksi sieltä.


Myös päähänpistoista voi kehkeytyä ajatuksia, jotka vain kasvaa ja kasvaa ja lopulta ne pitää pullauttaa ulos ja toteuttaa.

Tämä blogi oli yksi sellainen ajatus. Ja nyt se on sitten pullahtanut tähän maailmaan.

Lapsen syntymään liittyy tunnetusti paljon tunteita, ja vähän saman jännän äärellä huomaan olevani tämän vastasyntyneen bloginikin kanssa: apuaosaanksmänytsittenkäänmitäänkirjottaa ja tietysti se kaikkein kauhein: mitäjostätäeiluekaankoskaanikinäyhtäänkukaan...!

No, omaksi iloksihan niitä vauvojakin maailmaan pykätään, miksei siis myös blogeja :) Jokatapauksessa olen iloinen että saan jakaa arkeani juuri sinun kanssasi, tervetuloa!

Arkihan on juhlaa :)






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...