22.10.2013

Rakkauden tekoja

Elän sanoista ja sanoilla. Rakastan sanoilla leikkimistä, kieputtelua ja merkitysten etsimistä. 
Jokaisella sanalla on oma värinsä ja tunnelmansa, jokainen lause on maisema. 
Maisema, jota en väsy katselemaan ja kuuntelemaan. 
Sanojen maailma avautui minulle sinä päivänä kun opin lukemaan, yhdeksäs joulukuuta kolmekymmentä vuotta sitten*. Siitä lähtien olen ollut sanojen suurkuluttaja. Olen ahminut kirjoja ja lehtiä, kirjoittanut tarinoita, päiväkirjaa ja runoja, ja rakastanut koulun äidinkielen tunteja. Viilannut pilkkua ja pisteitä, hionut lauserakenteita ja etsinyt oikeita sanoja. Ja melkein aina olen ne löytänyt. Juuri ne sanat, jotka kuvaavat juuri sen hetkistä tunnetta. Sanat, joita ei voi olla sanomatta eikä kirjoittamatta.
 Olen aina ihaillut taitavaa sanankäyttöä. Olen rakastunut ensin sanoihin ja sitten vasta sanojaan. Olen myös antanut pakit kun eräs miespoloinen erehtyi kirjoittamaan hyvää työ päivää eikä hyvää työpäivää. 
Olen kuullut rakkauden sanoja, mutta saanut silti nyrkistä.
Olen uskonut enemmän sanoihin kuin tekoihin.

Ja sitten tapasin Ihmemiehen. Ihmemiehen, jolla oli farmari auto ja kylpy amme, ja jonka mielestä liikaa viinaa juonut ihminen ei suinkaan sammu niin kuin saunalyhty, vaan niin kuin lyhtypylväs. Ihmemiehellä oli äidinkielestä vitonen, eikä se ollut koskaan kuullut sananmuunnoksista, saati lukenut kokonaista kirjaa*. Mutta sen sijaan Ihmemiehellä oli lempeä katse, hellät kädet ja sydän apposen auki Ykköselle ja Kakkoselle.
 Ja lukihäiriö ja kielellinen hahmotus-ja oppimisvaikeus. Mutta rakastamisvaikeutta ei yhtään.

Varhaisin muisto Ihmemiehestä Ihmemiehenä liittyy jouluun ja aikaan, jolloin vielä elin entisen elämäni reunalla.Syksy oli ollut raskas ja edessä oleva aviero väistämätön. Lapset leikkivät pihassa ja Ihmemies oli tullut auttamaan lumitöissä. Seisoin ulkorappusilla glögitarjotin kädessä ja katselin lumessa lasten kanssa peuhaavaa Ihmemiestä ja lasten onnellisia kasvoja. Sillä hetkellä mahdollisuus muutti minuun. Muistan, miten ajattelin että meidän elämä voisi olla juuri tällaista, tavallista. Glögiä tarjoileva vaimo, onnelliset lapset ja mies jonka ihmeellisyyden vasta silloin aavistin. Muistan miten ojensin Ihmemiehelle 
höyryävän mukin enkä saanut sanaa suustani. Olin kerrankin sanaton. 
Jälkeenpäin selvisi että jaamme saman muiston. Yhteisiin jouluperinteisiin kuuluu vieläkin glögitarjoilu lumitöiden keskelle. Aavistus on muuttunut varmuudeksi mutta glögimukin mittainen hiljaisuus pysyy.


Rakkaus tarvitsee ollakseen toki sanoja. Mutta elääkseen rakkaus tarvitsee tekoja. 
Se tarvitsee hellyyttä, silityksiä ja hyväksyviä kosketuksia. Joskus se tarvitsee valmiiksi kannetut puut takkaan, aamuksi ladatun kahvinkeittimen tai grillimakkaraan tehdyt sydämenmuotoiset viillot.
 Ehkä myös tankatun auton tai glögitarjoilun pakkaseen.
Tai suodatinpussipyramidin jonka päälimmäisessä pussissa lukee kivaa ensinmäistä loma päivää.

Vaikka rakkaus on joskus sanaton, niin teot puhuvat puolestaan.
Ne kertovat että sanat on.
Ja rakkaus on. 













*Terveiset keittäjä-Annikille, jonka nimipäivän tavasin 9.12.1984 päiväkodin repäisyalmanakasta. 
* Sananmuunnosjuttu kyllä sitten selvisi kun kerroin että Kuukerin Nelli ei todellakaan ole mikään naapurin mummo jonka nimeä voi käyttää lasten seurassa voimasanojen sijaan

11.10.2013

Tuhat sanaa

Valokuvissa asuu muistot ja menneisyys. Kuvia katsellessa voi palata siihen ohikiitävään hetkeen, jonka kamera on vanginnut, ja tuntea kuvan tunnelman kuin eilisen. Ja koska lapset kasvavat liian nopeasti, on syytä tarttua jokaiseen tilaisuuteen ikuistaa nuo pienet ihmiset. 

Joka syksy koulukuvaus ja kerhokuvaus tulevat yllättäen. Toki siitä on ajoissa tiedotettu ja kuvauslomakkeet täytetty, mutta silti se iskee tajuntaan vasta kuvausaamuna, tai parhaassa tapauksessa jo edellisenä iltana. Lasten valokuvaukseen liittyy paljon odotuksia. Ajatuksissaan voi jo nähdä valmiit otokse,t joissa kullannuput hymyilevät kameralle pyhäpuvuissaan kampaukset ojennuksessa. Pyhäpuvuissaan, jotka on ajoissa pesty ja silitetty, ja jotka sitten kuvausaamuna puetaan hyväntuulisille kuvattaville.
 Kampauksissaan, joita ei edes lokakuinen kaatosade latista.

Tänä vuonna oli jo lähellä, että odotukset olisivat toteutuneet. 
Kuvausaamuna pyhäpuvut olivat pestyjä, vain kuivaus oli jäänyt viime tippaan.
 Mutta ei hätää, onhan meillä kuivausrumpu. Meillä on myös vessanpönttö.
Kun kuivausrumpu oli pysähtynyt, nuo kaksi kodin
tarpeellista tarviketta olivat muuttuneet yhdeksi.
 Nostin kuivausrumpu-pöntöstä kahdet kuivat kuvausvaatteet ja kasan kakkapökäleitä.
(Älkää kysykö miten kakkapökäleet olivat kuivausrumpuun joutuneet.En todellakaan tiedä. Tiedän vain että kaikki on todellakin mahdollista)

Taistelu aikaa vasten alkoi. Koska lähiviikkoina päivinä olin laiminlyönyt pyykinpesun, oli vaihtoehtoja tasan yksi. Pikapesu vaatekerroille ja kuivurille ja uusi yritys. Taistelu kaikkea muutakin vastaan alkoi.
 Ensisijaisesti oksennusta vastaan, sillä uusi kuivausrumpu-pönttö-yhdistelmä oli levittänyt sanoinkuvaamatonta hajuaan koko huusholliin. 
Taistelu alkoi myös Ykkösen ja Kakkosen vaatevalintoja vastaan. Jostain käsittämättömästä syystä elättelin vielä toiveita idyllisestä sisaruskuvasta, jossa kaikilla olisi edes ehjät vaatteet päällä.
Kampauksista olin jo luopunut, kaatosade toimi tukanlaittajana.

Kuvauspaikalle saavuttaessa  aamun vastoinkäymiset olivat jo haihtuneet mielestä, vaan ei vaatteista. Kakkonen totesi järkevästi että ei se kakka niissä kuvissa haise ja niin nelikko asettautui kuvattavaksi. Tarvittiin tuhat kuvaa, tuhat sanaa ja kysymys pysyykö 8-kuinen Nelonen istumassa
 kahden puulaatikon päällä. Ei pysynyt. Kuvaus oli viimeinkin ohi.

Kotona kaadoin litran etikkaa kuivausrumpuun ja litran kahvia kuppiini ja istuin katselemaan menneiden vuosien valokuvia. Mietin, miten vuosien päästä katselen tämänpäiväistä kuvaa ja muistelen haistelen sen muistot uudestaan.Miten silloin katselen Ykköstä, joka pitelee rimpuilevaa Kolmosta ja kaivaa nenäänsä. Kakkosta, joka murjottaa vääristä sukkahousuista ja jonka sylissä istuu väsymyksestä itkunaurava Nelonen. 
Miten katselisin jälleen yhtä kuvaa, joka kertoisi enemmän kuin tuhat sanaa.
Minun aarteeni. Ihanat, haisevat aarteeni.

Minulla on myös toisenlainen aarre. Valokuva, jossa istumme pihakeinussa.
 Minä, siskoni ja isäni. On kuuma kesäpäivä kolmekymmentäkaksi vuotta sitten. Keinussa on oranssit päälliset ja isällä molemmat kainalot täynnä. Naapurissa on juuri leikattu ruohoa ja nurmikon tuoksu kutittaa nenääni. Isä näyttää onnelliselta, ehkä haaveilevaltakin. Ja niin elävältä.

Kuva voi myös lohduttaa enemmän kuin kuin tuhat sanaa. 
Minua lohduttaa nähdä, että onnellisiakin muistoja on. Että isän silmissä on tuikkinut elämänhalu ja toivo, vaikka emme tienneetkään niiden sammumisesta. Ja että tuona kuumana kesäpäivänä isän kainalossa syntyi se ohikiitävä hetki, jonka ympärille tämän onnellisen muiston voi rakentaa.

 Että on ollut syli. Että on ollut isä. Ja oranssi pihakeinu.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...