Kissanpäiviä

Viime päivät ovat hemmotelleet minut melkein pilalle. 

Aurinko on hellinyt kiireettömiä aamuja ja elämä muutenkin on hymyillyt koko hammasrivistöllään.

Olen saanut elää päiviä, jolloin on niin helppoo olla onnellinen.

Viikonloppuna tapasin viimein sen pienen ihmisen, jonka vuoksi saan olla täti.

 Muutaman päivän vanha katse oli tutkiva ja tuntui sydämessä asti. Sain vihdoin syliini tuon pienen pojan, joka oli samalla niin uusi, mutta silti niin tuttu. Ja niin valmiiksi rakastettu.

Tuoreet vanhemmat hehkuivat onnesta ja ylpeydestä joka tarttui.

 Kuten myös vauvakuume.

 Jos sitä on hieman ollut ilmassa aikaisemminkin, niin nyt se iski ihan täydellä teholla. Kolmonen kasvoi yhtäkkiä silmissä lähes koululaiseksi ja Ykkönen ja Kakkonen melkein muuttivat jo pois kotoa pieneen vauvaan verrattuna.

Äitienpäiväksi ajettiin kotiin ja sunnuntaiaamu toi tullessaan lisää onnenkyyneleitä. Ja aamupalan sänkyyn. Itsetehtyjä lahjoja avatessani tunsin taas kerran suurta kiitollisuutta että

  juuri nämä lapset ovat juuri minun.

Ja että juuri niin sen pitää ollakin. Ja että kerrankin nukuin ihan oikeasti onnittelulauluun asti. 

Menneet päivät ovat tarjoilleet muitakin hyviä asioita. Vanha ystäväni S kertoi löytäneensä oman elämänsä ihmemiehen. Olen onnellinen hänen puolestaan, ja myös itseni puolesta. Tuntui hyvältä olla uutisen jakamisen arvoinen ja se lämmittää kovasti. Vanha ystävyys ei ollutkaan kompastunut vuosiin eikä välimatkaan. 

Myös verottaja muisti iladuttaa. Joulu tuli jälleen kerran pelastetuksi, ja sen lisäksi kotiäitiydestä on kerrankin myös rahallista iloa. Surkean kotihoidontuen ansiosta saan äitiyslomalta kertyneet kesälomarahat verottomana. Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se silloin tällöin sopivasti annosteltuna helpottaa

 ja saattaa toteuttaa pari kesälomasuunnitelmaakin.

Onnellisista orastavan kesän päivistä, tai oikeastaan öistä ovat päässeet osalliseksi myös kissaveljeksemme. Aamulehteä hakiessani pääsen usein todistamaan yön metsästysretkien saaliita.

 Aamutossun alla litsahtelee milloin hiiren mahalaukku, milloin myyrän pääkallo. 

Kissat eivät vaan millään tahdo uskoa että olen huono syömään aamupalaa, siitäkin huolimatta että ne tarjoilevat sen huomaavaisesti suoraan rappusille. 

Eivät ole onneksi keksineet kokeilla sitä sänkyä.

Normiviikonloppu

Jo perjantaina ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
Sitä päivää oli lätkähullu Ykkönen odottanut kuin kuuta nousevaa. 

Illan MM-avaukseen oli valmistauduttu huolella.

 Paras kaveri oli kutsuttu yökylään, kisastudion eväät tilattu hyvissä ajoin ja pikkusisko lahjottu hiljaiseksi.

Jääkiekkokuume tarttui kirjaimellisesti myös Kolmoseen, kuumemittari näytti iltapäivästä liki 39 astetta.

Tunnelma oli siis jo alkuillasta katossa,

mutta kisafiilistä piti nostattaa vielä omalla pihalla laittamalla omat pelit pystyyn.

 Kakkonen huijattiin maalille ja ilmaveiviharjoittelu alkoi. 

Aitoon kisatunnelmaan pääsin minäkin siinä vaiheessa kun pitelin jääpussia maalivahdin leuassa. 

Ykkönen sai maalin ja Kakkonen lohjenneen etuhampaan.

MM-kisat eivät olleet vielä edes virallisesti alkaneet, kun ne vaativat jo ensimmäisen uhrin.

Seuraavat sydämentykytykset saikin sitten aikaan Kolmonen, joka vetäisi iltapalamurot henkeensä.

 Hetken oksentamisen, kakomisen ja yskimisen jälkeen oli pakko soittaa

 hätäkeskukseen kun henki ei alkanutkaan kulkea.

 Kuin ihmeen kaupalla Kolmonen kuitenkin virkosi Ihmemiehen roikottelun seurauksena, ja ambulanssia vastassa oli piipaa-autoa ihmettelevä virkeä yksivuotias ja telkkarin ääreen liimautunut lapsilauma, joka tuskin huomasi sisään saapastelevia ensihoitajia.

 Ensihoitohenkilökunta vakuuttui Kolmosen hyvästä voinnista siinä vaiheessa kun Ihmemies avuliaasti kertoi miten olin ehtinyt siivota eteisen ambulanssia odotellessa.
 Lapsen täytyy siis olla kunnossa jos äidille tulee mieleen järjestellä kenkäteline.

Joten kiitos ja anteeksi, ambulanssimiehet. 
Ensiksikin sanoisin teille, että hätäkeskus ei suostunut perumaan ambulanssia vaikka Kolmosen vointi kohentui silmissä. Siksi sattui olemaan aikaa kohentaa myös eteisen ilmettä. 
Ja toisekseen, ambulanssi ei vieraile perheessämme joka perjantai,
 kuten ehkä lasten reaktiosta olisitte voineet päätellä. 
Jääkiekko-ottelu oli vain juuri alkanut ja karkkikipot vielä täysiä.


Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tai ainakin melkein.
 Lätkämatsi päättyi onnellisesti, mutta Kolmonen jatkoi kannustushuutoaan aamuyön puolelle.
 Kahden maissa kuumeinen pieni mies vihdoin rauhoittui ja
 ehdin ajatella ääneen josko tästä vielä normaali viikonloppu tulisi.
 Normaali viikonloppu kesti noin puoli tuntia,
 juuri sen ajan jonka ehdin nukkua ennen kuin heräsin töminään, loiskuntaan ja litsahdukseen.
Ykköseen oli iskenyt vuosisadan vatsatauti.
 Oksennus oli ehtinyt levittää ilosanomaansa olkkariin, eteiseen ja vessaan, ja jossain niiden välillä Ykkösparka oli liukastunut. Ihmemies oli mennyt hätiin ja touhu näytti lähinnä yrjöpainilta.
 Seisoin makuuhuoneen ovella ja hoin ei oo totta, ei oo totta.

Kaikenlaista sitä ehtiikin mietiskellä siinä aamuyön tunteina lattioita luututessa.
Kuten miksi lastenhuoneista on aina pisin matka vessaan. Tai  miksi mahataudin sattuessa lattialla on aina vastapestyt matot. Tai miksi aina meille sattuu ja tapahtuu.

Loppuviikonloppu sitten kuljettiinkin suurinpiirtein ämpärit kaulassa ja veikattiin seuraavaa laatoittajaa.
Toistaiseksi Ykkönen on jäänyt ainoaksi, meidän muiden vatsoja on väännellyt ihan vaan myötätunnosta.
Tuleva viikko näyttää kuitenkin valoisalta.
Kolmonen alkaa parantua kuumeesta, Kakkonen pääsee hammaslääkäriin ja seuraava lätkäpelikin tulee vasta tiistaina.

Tervetuloa ihan tavallinen maanantai.

Sykähdyksiä

Tässä vapussa sykähdytti moni asia.

Ilo.
Kolmosen ensikohtaaminen serpentiinin ja ilmapallojen kanssa sai hymyn korviin kaikilta.
 Pieni mies koristeli kotia yksivuotiaan ihailtavalla tarmolla. Paljon ja joka paikkaan.

Haikeus.
Ykkönen ja kakkonen viettivät toista kertaa vappua isänsä luona. Isompien lasten puuttuminen vappuriemusta vaati edelleen totuttelemista, kipu tuntui hiljaisena haamusärkynä sydänalassa.

Ystävät
Meillä on maailman parhaat ystävät.
Vappuaaton vietimme ystäviemme E:n ja J:n luona.
Yhteisestä vapusta on jo muodostunut perinne, jonka niin toivoisin jatkuvan.
Ystäväni M:n kanssa jaoin vappupäivän elämyksiä, iloitsin naapuruudesta ja lainasin ranskanperunoita.
Ystäväni A lupasi auttaa huomenna mansikkamaan laitossa ja antoi kummityttöni yökylään.
 Ystäväni P taas jakoi haikeuden hetkeni.
Varsinaisia kultakimpaleita kaikki.

Jännitys.
Koko vapun jännitin, että vietänkö ensimmäistä vappua tätinä vai viimeistä vappua ei-vielä-tätinä.
Näyttää siltä, että tämä oli viimeinen vappuni ei-vieläkään-tätinä.
Ajatukset ovat siskon luona, puhelinta tekee mieli vahdata yölläkin.

Aurinko
Vappu on ollut myös pitkiä päiviä pihalla. Aurinko on hellinyt minusta esiin sen kauan odotetun puutarhurin. Tänäänkin olen haravoinut, rapsuttanut, kuopsuttanut ja istuttanut.

Perhe
Illansuussa sain Ykkösen ja Kakkosen kotiin vapunvietosta.
Kolmosen ja isojen sisarusten jälleennäkeminen neljän päivän erossa olon jälkeen sai kyyneleet silmiin.
 On ne niin samasta puusta, tärkeimpiä toisilleen.

Munkit
Piilotin viimeiset vappumunkit lapsilta yöpöydänlaatikkooni.
 Ne on vaan niin syntisen hyviä.

Ihmemies.
Sitä ei haittaa sokeri lakanoilla.

Siivouspäivä

Hermot menivät tietenkin jo heti aamusta. 

Kahvi valui suodatinpaperin ohi ja astuin vessan lattialla olleen aukinaisen hammastahnatuubin päälle.

Kakkosen vaatekaappi oli täynnä ihan tyhmiä vaatteita, ja tukkaan piti laittaa ranskalaiset letit silleenniinkuetsäetkoskisniihinyhtäänkunsetukistaa.

Tyttö lähti siis kouluun rumissa vaatteissa, tukka takussa ja naama näkkärillä.

Koska aamu oli jo valmiiksi pilalla, päätin että tänään siivotaan.

Ykkönen näki tilaisuutensa tulleen ja tarjoitui avuksi petivaatteiden vaihtoon silläehdollaettäsaanpelatapleikkaakoulunalkuunasti.

Avulias poika todellakin pelasi pleikkaa koulun alkuun asti ja siitä ohi.

Ja minä olin tietenkin tyhmä äiti joka ei osaa katsoa kelloa. 

Eikä ilmeisesti osaa myöskään ohjeistaa riittävän selkokielisesti, koska Ykkönen oli ystävällisesti vaihtanut sänkyynsä uudestaan vanhat lakanat, mäjovähänaattelinkinetnääonjotemkinoudostiiviikatut.

Siispä vaihdoin kolmeen sänkyyn lakanat kerran ja yhteen sänkyyn kahdesti.

Kolmosen aamupäiväunien aikana pyöritin peukaloita ja roikuin netissä koska 

ei kannata aloittaa mitään kun se kuitenkin kohta herää. 

No heräsihän se, kolmen tunnin päästä. 

Koululaisten kotiuduttua olin muuttunut tyhmästä äidistä maailman tyhmimmäksi äidiksi, koska pakotin Ykkösen ja Kakkosen siivoamaan huoneensa (joka tarkoittaa käytännössä sitä että äiti mättää tavaroita roskiin ja lapset huutavat kauhuissaan vieressä).

Maailman tyhmin äiti oli tehnyt myös maailman pahinta ruokaa.

 Kolmonen sai haluamansa ja kuittasi päivällisen pullalla koska Vuoden Mutsi- pisteet olin jo muutenkin menettänyt tältäkin päivältä.

Ihmemiehen tullessa töistä vastassa oli maailman pahantuulisin vaimo ja kiukuttelevat kakarat.

 Kaksi kiukuttelevista kakaroista pelastautui isänsä luo vapun viettoon, 

ja Ihmemies pelasti Kolmosen kanssaan pyöräilemään.

Sain siis vihdoin siivota ja raivota raivata rauhassa.

Ensin piti vaan siivota että voi siivota.

Kurjuuden maksimoimiseksi päätin siivota kunnolla. 

Pudistelin matot ja jätin ne tuulettumaan kuistille.

Lattianpesun jälkeen lähdin hakemaan mattoja, jotka olivat kummalliseti kadonneet.

Ne lötyivät roskapöntöstä, koska

  ne oli jätetty roskapussien päälle joten vein ne roskiin, selitti Ihmemies.

Tyynesti levitin roskismatot lattialle ja taisin hymyillä. Ensimmäistä kertaa tänään.

Siivouspäivä päättyi nauruun ja tekstiviestiin lapsille anteeksi että äitillä oli huono päivä.

 Ja ukonilmaan ja kaatosateeseen.

Ja sateenkaareen, jonka toinen pää oli ihan meidän kodin päällä.

Juuri se pää, josta löytyy aarre.

Lähtöruudussa

Kaikkea se rakkaus teettää.

Vielä viisi vuotta sitten toitotin itsevarmana kaikille että minun lapseni ovat sitten tässä.

Tärkeänä perustelin kantaani intuitiolla siitä että näin itselläni vain nämä kaksi lasta ja että olin jo nuorena päättänyt että lapset pitää tehdä alle kolmikymppisenä, jotta nelikymppisenä voi sitten nauttia elämästä.

 Ei enää vaipparallia, yöheräilyjä eikä koko vauvarumbaa.
Hyvästi uhmaiät, kuivaksiopettelut ja kohta kurahousutkin.

Ykkönen oli viiden ja Kakkonen kolmen, kun kiersin julistamassa miten on niin helppoa, kun lapset ovat jo isompia, kohta pääsee elämään sitä niin kuuluisaa omaa elämää. 

Vain hullu aloittaisi kaiken alusta.

Tulin siis hulluksi ja aloitin kaiken alusta.

 Tosin ennen hulluksi tulemista tajusin muutaman oleellisen seikan itsestäni ja elämästäni. 

Intuitio osoittautui peloksi ja se kuuluisa oma elämä kulissiksi. 

Elämästä nauttimisesta en ollut tiennyt yhtään mitään.

Avioliitto Ykkösen ja Kakkosen isän kanssa päättyi. 

Kaikki, mille olin siihen astisen  elämäni perustanut, hajosi sirpaleiksi.
Niin pitikin. Piti kerätä sirpaleet ja huomata niiden tuoma onni.
Se onni löytyikin yllättävän läheltä ja yllättävän nopeasti.
Ihmemies tuli elämääni kuin MacGyver konsanaan, juuri silloin kun kaikki piti olla menetetty.

Seuraavaksi tulinkin hulluksi. Ja sitten raskaaksi.
Palasin takaisin lähtöruutuun, söin kiltisti sanani ja löysin vuorostaan itseni kuuntelemassa saarnaa jonkun toisen helposta elämästä, eihän sitä nyt enää tässä iässä ja kun ne vaihdevuodetkin sattuu samaan aikaan sitten murrosiän kanssa.


Joten tässä sitä nyt ollaan, keskellä vaipparallia ja seuraava erikoiskoe taitaakin olla uhmaikä, taas.
Hyvästit kurahousuille jäivät lyhyeksi.
Viime syksynä leikeltiin juhlavin menoin Kakkosen kurahousut koulun alkamisen kunniaksi ja
 viime viikolla ostin uudet kokoa 86cm. Kurahousujen uusi kuusivuotiskausi on siis taas alkanut.

Lähtöruudussa ei ole yhtään hassumpaa.
 Myönnetään, että paljon vauva-ja taaperoajasta oli päässyt reilun kuuden vuoden aikana unohtumaan,
 mutta Kolmonen on toiminut oivallisena muistinvetreyttäjänä.
Ja jotta kaikki ei uudelleen unohtuisi, siirsin kolmenkympin lapsenteko-rajan suoraan neljäänkymppiin.
 Kaiken varalta.

Hullu saa olla, muttei tyhmä.
Elämästä kun ei  koskaan tiedä. Rakkaudesta vielä vähemmän.
Kun molemmat osuu kohdalle yhtäaikaa isolla Eellä ja isolla Ärrällä,
 vain tyhmä jättää tilaisuuden käyttämättä.

Arvoitus

Se löytyi tänä aamuna kahvinkeittimestä ja Ihmemiehen hellästä hymystä.

 Se näkyi Ykkösen tavasta pörröttää Kolmosen niskakiharoita.

Se kurkisti ikkunasta aurinkona ja asettui rintaan sydämen lähelle. 

Se osui käteen taskussa lempihuulirasvana

 ja jatkoi matkaansa Kakkosen koulurepussa joka keikkui huolettomana kapeilla hartioilla.

Se tuli vastaan ulkona punaisina poskina, se tuntui keväisessä tuulessa.

 Se kuului ystävän äänestä , se halasi tekstiviestissä ja pujahti pyytämättä viereen.

Se tarttui nauruun ja viipyi muistoissa.

Se katsoi peilistä ja kulki perässä, ihan kintereillä.

Se tuoksui kotiovella, jos vain pysähtyi haistelemaan.

Pysähdyin.

Se on hipaisu ja huokaus, hiljainen toive.

Se asuu meillä. 

Ja teillä.

Joskus se on piilossa vain siksi että tuntisimme löytämisen riemun.

Se on onni.

Pääsiäinen perheessä

Lapsiperheiden pyhien vietto ei yleensä mene kuin Strömsössä.

 Oli sitten joulu, juhannus tai pääsiäinen, mukana on aina pari muuttuvaa tekijää

 joiden ansiosta juhlapyhiin liittyvät perinteet saavat ihan uuden merkityksen.

Eri juhlapyhien vietossa on muutakin yhteistä, nimittäin viime tinka. 

Tarkemmin ajatellen meidän perheen kaikki juhlapyhäperinteet perustuvat viime tingan olemassa oloon.

 Jos sitä ei olisi olemassa, meillä ei olisi koskaan syöty joulukinkkua,
 annettu lahjoja saati paketoitu niitä,
kylvetty rairuohoa

 (joka yleensä itää vasta vappuna, mutta ajatushan on tärkein), 

ostettu pääsiäismunia 

(paikallisen kyläkaupan viime tingan munavalikoima ei ole ihan se laajin, mutta ajatushan siinäkin on tärkein), 

tai ylipäänsä piilotettu niitä pääsiäispupun toimesta.

Lapsuudessani pääsiäisen ehdoton kohokohta oli suklaamunien metsästys. 

Pääsiäispupu (petoksen selvittyä äitini) runoili ontuvasti vihjeet paikoista joista munasaaliit piti etsiä. Pääsiäissunnuntaiaamuna vatsat olivat kipeinä jännityksestä, hetken päästä munien ylensyönnistä.

Tätä traditiota olen vaalinut omien lastenikin kanssa. 

Nyt ymmärrän, miksi pääsiäispupun vihjeet olivat jo lapsuudessani vähintääkin sekavia. 

Tänä aamuna niistä oli itsenikin vaikea saada tolkkua.

 Eniten jännitystä aiheutti se olinko ylipäätään muistanut piilottaa munat vihjeitä vastaaviin paikkoihin.

 Melkein kaikki olin.

Suorituspaineita toi Ykkösen harras tokaisu pitkäperjantaina äitimeilleontulossaniinihanapääsiäinenkunpääsiäispuputaaspiilottaanemunat.

Yhdeksänvuotiaalle paljastui petos juuri ennen viime joulua, joulupukin lisäksi uskottavuutensa menetti myös pääsiäispupu ja hammaskeiju. 

Joten jos uskon menetyksestä huolimatta Ykkönen edelleen pitää pääsiäispupua pääsiäisen odotetuimpana vieraana, niin täältä pesee.

Päätin siis tänä pääsiäisenä oikein todella paneutua tähän pääsiäisen huipentumaan.

 Tällä kertaa runoilisin vihjeet ajoissa ja huolella. 

Keksisin nerokkaat piilopaikat ja vielä nerokkaammat vihjeet.

 Kaikki olisi valmista hyvissä ajoin lauantai-iltana, lapset saataisiin aikaisin sänkyihin toimivalla pääsiäispupulle pitää antaa munimisrauha-fraasilla ja me Ihmemiehen kanssa nauttisimme lasilliset viiniä sen kunniaksi että tälläpä kertaa ei viime tinkaa tarvittukaan. 

Väärin meni.

Tämän pääsiäisen muuttuvat tekijät esittelivät itsensä tuotapikaa.

Aivotärähdys, flunssavirus ja oksennustauti, iloista pääsiäistä!

 Ykkönen ja Kakkonen heräsivät lankalauantaina silmät rähmässä ja nenät tukossa, pääsiäismunat olivat edelleenkin kaupassa (myöhemmin tosin selvisi etteivät olleet enää edes siellä) 

ja runosuoni auttamattomasti tukossa.

Iltaa kohden vain parani.

 Saunan jälkeen Kolmonen pääsi livahtamaan märkään pesuhuoneeseen ja 

liukastui takaraivolleen kaakeleille.

 Sairaalareissulta selvittiin yöksi kotiin ja 

virittelin herätyskelloja soimaan parin tunnin välein Kolmosen voinnin tarkistamiseksi.

 Ei olisi tarvinnut, sillä yllättäen Kakkonen hoiti herätykset oksentamalla tasaisin väliajoin. 

Jossain tajunnantason tarkistusten ja oksennusämpärin välissä runoilin pääsiäispupun terveiset ja
piilotin vaivalla  kalliilla hankitut yllätysmunat.

  Viime tinka ei pettänyt tälläkään kertaa.

Pääsiäisaamu valkeni kuitenkin aurinkoisena.

Munat löydettiin ja kädet pyyhittiin asiaankuuluvasti valkoiseen sohvaan. 

Vatsatautiin tepsi suklaa ja aivotärähdyspotilaan vauhti on entisenlainen.

Rairuohoviljelmätkin vihertää.

Ei pashempi pääsiäinen.

Ehtimisiä

Päivät ovat juosseet ohi ja jättäneet hengästymisen minulle. 

Täällä nyt sitten tasailen hengitystäni. 

Viikon ajan olen yrittänyt ehtiä vaikka mihin. Kaikkeen en ole ennättänyt, tänne blogiinkin vasta nyt.

Jotain olen kuitenkin ehtinyt, kiireestä huolimatta.

Ehdin leipoa Kolmosen syntymäpäiville kaksi kuorma-autokakkua, ja syödä toisesta puolet. Yksin.

Ehdin imuroida ennen juhlia,  mutta lattianpesuun en kerennyt. Onneksi. 

Kolmonen mätti sen jäljelle jääneen kakun moneen kertaan lattialle.

Ehdin iloita kaikista vieraista vaikka juttelemaan en aina kerennytkään. Kolmonen piti siitä huolen.

Ehdin itkeä liikutuksesta ja ilosta. 

Ehdin myös kuivata kyyneleet ennen kuin Ykkönen ja Kakkonen häpeäisivät silmät päästään. 

Ehdin pelastaa Kolmosen monelta kuhmulta, mutta takanluukkuun en ehtinyt ensin. 

Kolmonen ehti. 

Kerkesin kuitenkin lohduttamaan ja puhaltamaan pipiä pois.

Olen myös ehtinyt kuuntelemaan ystävää ja olemaan kiitollinen että kelpaan olkapääksi. 

 Olen kerennyt olemaan myös sylinä ystävien lapsikatraille ja leiponut heidän kanssaan sämpylöitä. 

Valitettavasti ehdin myös syömään ne. Siis sämpylät.

Ehdin myös olla kummitäti ja vara-äiti. 

Kummitytön mielestä ihana sellainen. Ehdin myös paisua ylpeydestä (ja niistä sämpylöistä).

Ennätin olla oikeakin äiti.

Olen ehtinyt viipyä saunanlauteilla Ykkösen ja Kakkosen kanssa. Ehdin kuulla miten paljon pienillä ihmisillä on sydämellään. Ehdin myös miettiä miksi en ole ehtinyt useammin.

Olen myös ehtinyt sanoa miljoona kertaa ihan kohta, ja sen sanottuani on ollut jo liian myöhäistä.

Kiukuttelemaankin olen kerennyt, monta kertaa. Miten siihen onkin aina aikaa? 

Anteeksi pyytämään en ehtinyt yhtä monesti.

Kaikkea en siis ehtinyt, mutta melkein kaikkiin tärkeisiin kyllä. Ainakin yritin.

Niihin mihin en kerennyt, Ihmemies kerkesi. 

Siksi se onkin ihme mies.

Taisin ehtiä kertomaan sen myös Ihmemiehelle. Onneksi.

En kerennyt koristelemaan kakkuakaan. Ihmemies ehti siihenkin :)

Ratkaisuja

Lapsen kekseliäisyydellä ei ole rajoja. 

Kakkonen oli tänään omatoimisesti niistänyt Kolmosen nenän terveyssiteeseen, eiksnääolluniitäyksittäispakattujanenäliinoja? 

Jep, imukyky oli ainakin taattu.

Aikuisen kekseliäisyydellä sen sijaan on aika monta rajaa.
Yksi niistä rajoista tuli vastaan kun Kakkonen esitti lisäkysymyksen mitänääsittenon?
Yritin hätäisesti hätäisesti muistella mitä lastenkasvatusoppaat sanovatkaan aiheesta kuukautiset, mutta kuinka ollakkaan en keksinyt muuta kun että
ne on sellasia aikuisten laastareita. 
Siis AIKUISTEN LAASTAREITA, voi kiesus.
Se vain lipsahti, ja Kakkonen tyytyi siihen kuin ihmeenkaupalla. Huh. Ei hankalia jatkokysymyksiä, tällä erää.
Seuraavan haaverin sattuessa kyllä  ihan itseänikin jännittää että millä se on paikattu...!

Pidän itseäni avoimena ja rohkeanakin tyyppinä, joka ei vähästä hätkähdä. Uskallan puhua aroistakin aiheista, ja uskon että vain harvat asiat paranevat vaikenemalla.
 Silti suustani tuli asiallisen terveysiteen sijaan naurettava aikuisten laastari.


Pikkuhousunsuojan olen hiljattain lapsille selittänyt,
kun niitä oli säästöpakkauksellinen liimattuna vessan patteriin Kolmosen toimesta.
Kakkonen ilahtui suunnattomasti äitisuneisiistarviivaihtaaikinäpikkareita!


Siis miksi en ole tuotakaan itse keksinyt?

Elämän kevät

Tänäänkin jonkun ajanlasku alkaa alusta. 

Tänäänkin joku jossain saa suruviestin, jonka sisältöä ei voi järjellä ymmärtää.

Tänäänkin jonkun maailma pysähtyy, on enää vain ennen ja jälkeen. 

Viime talvena se joku olin minä ja läheiseni. 

Isäni päätti elämänsä ja aloitti ajanlaskumme alusta. 

 Oli pelkkiä kysymyksiä, ei yhtään vastausta.

Tuli tuska, jonka ei kuvitellut koskaan loppuvan.

Tuli myös aika, jota en koskaan kuvitellut eläväni.

Kuukauden sisällä kannoin viimehetkiä kolmatta lastani ja sitten isäni uurnaa. 

Molempia sain pitää vuorollaan samassa paikassa, sydämen alla. 

Maailma pysähtyi, mutta ei lopullisesti. Kliseistä suurin olikin totta, elämä jatkui. 

Isäni ei ollut halunnut tarrautua kiinni elämään, mutta minä halusin. Ja tarrauduin.

 Kaikkein tiukimmin siihen tarrautui Kolmonen, 

joka syntyi keskelle suurinta surua tuoden tullessaan suurimman ilon. 

Jälkeen-elämää on nyt takana reilu vuosi. 

On edelleen kysymyksiä, mutta vastauksia on voinut jo arvailla ja varovasti ymmärtää.

  Jälkeen -sana on saanut myös uusia, onnellisia merkityksiä.

Sen jälkeen kun Kolmonen syntyi.

Sen jälkeen kun siskoni meni naimisiin. 

Sen jälkeen kun Kakkonen kastettiin.

Sen jälkeen kun Ykkönen sai reilun kaverin stipendin.

Sen jälkeen kun vietettiin ihana kesä.

Sen jälkeen kun Kakkonen aloitti koulun.

Sen jälkeen kun kuulin että minusta tulee täti.

Isänkin elämä jatkuu.

 Se jatkuu lapsissani, joilla kaikilla on vaarin nyrkit.

 Se jatkuu siskoni lapsessa, uudessa ihmisessä joka ihan kohta näkee päivänvalon. 

Sukuun syntyy uusi valon lapsi, jolle minä saan olla ensimmäistä kertaa täti.

Se jatkuu muistoissa ja tarinoissa, joille voi jo hymyillä. 

Se jatkuu unissa, joita en vielä näe, mutta toivon näkeväni.

Se jatkuu valossa ja varjossa,
 enimmäkseen valossa.

Kevät tulee. 

Vimma

Se iskee aina yllättäen, ja etenkin silloin kun siihen ei olisi aikaa eikä rahaa. 

Sisäinen pakko luoda jotain uutta, pientä suurta ja kivaa. 

Tällä kertaa kaikki alkoi perjantaina, kun Kolmonen käveli omin jaloin 1-vuotisneuvolan ovesta sisään. Katselin liikuttuneena pienen pojan vaappumista. Vastahan se syntyi, ihan vasta pitelin pientä ryppyistä nyyttiä rinnoillani.

Sillä sekunnilla tajusin että meillä ei ole enää vauvaa.

Sen sijaan meillä on edelleen vauvan huone. Siihen epäkohtaan piti saada muutos heti, mielellään välittömästi. Viis siitä että viikkosiivous oli tekemättä, pyykkivuori valloittamatta ja miljoona muuta hommaa hoitamatta.

 Asiat siis tärkeysjärjestykseen. 

Heti kotiin päästyämme tyhjensin Kolmosen huoneen kaikesta vauvaroinasta. Siinä vaiheessa Ykkönen tuli katsomaan touhua ja ilmoitti antavansa omasta huoneestaan pikkuveljelle kaikki lällykamat. Se tarkoitti sitä että myös Ykkösen huone tarvitsi kokonaisvaltaisen päivityksen, kuulemma mielellään NHL-hengessä. Kakkonen tajusi tilaisuutensa tulleen ja onnistui mankumaan myös omaan huoneensa täydellisen muodonmuutoksen. Ja siitä se ajatus sitten lähti, tai oikeammin karkasi käsistä.

Soitin ihmemiehelle töihin, että viikonloppusuunnitelmat on ihan vähän muuttuneet. Ja että akkuporakone kannattaa laittaa lataukseeen. Ja aivot narikkaan, vaimolla on luomistyö kesken. 

Ja kun luovuus kerran alkoi kukkia, päätin antaa ystäväni E:n lapselle itsetehdyn 1-vuotislahjan. 

Niinpä lauantaina ei riittänyt että kaikki huoneet olivat iloisesti kaaoksessa, joten perustin keittiöön askartelupajan. 

Syödähän nyt voi pari päivää vaikka...eteisessä?! 

Lahjasta tuli ihana, ihan saajansa näköinen.

Koko viikonloppuhan siihen sitten meni. 

Rahaa ei yhtään, aikaa sitäkin enemmän. Koti oli hyrskyn myrskyn, mutta niin luomisvimmassa kuuluukin.

Ykkösen huoneessa meinasi tulla mutkia matkaan. Parin tunnin etsimisen jälkeen NHL-lakanat, joista olisi pitänyt taikoa sängynpääty, löytyivätkin likaisena sängystä. Muistelin Ykkösen joskus pienenpänä (ja tietämättömänä sukupuolensa asettamista vaatimuksista) haaveilleen unikkohuoneesta, joten otin riskin. Ihmemies loihti harmaalla spraymaalilla miehekkään tähtilampun, ja kodinhoitohuoneen tähtiverho sai uuden elämän sängynpäädyssä. 

Ykkösen valtakunnasta tuli ilmiselvä jääkiekko-tähden huone. 

 

Sunnuntaina iltakuudelta Ykkösen ja Kakkosen kotiutuessa kaikki oli valmista. Kolmonen peri isoveikalta iki-ihanat Aappa-aarteet, sain kuin sainkin Ykkösen ihastumaan jääkiekkotähti-teemaan unikoilla höystettynä ja Kakkosenkin mielestä oman huoneen uusi järjestys on sairaanihanajasopivanprinsessamainen. 

Viikonlopun vimma alkaa laantua. 

Ihmemies on piilottanut porakoneen, ja pyykkivuorikin on pienentynyt.

Rauha maassa, ainakin vähän aikaa.

Naisenergiaa

Tänään vietin naistenpäivää parhaalla mahdollisella tavalla. Kävin nimittäin ihan yksin tekemässä viikon ruokaostokset. Kiitos kuuluu ihanalle naiselle, ystävälleni E:lle, jonka luokse jätin Kolmosen päiväunille. 

Ihmeellistä kuinka helppoa on käydä ostoksilla yksin. Ja halpaa. Ja hajutonta. Kukaan ei kinunut korvanjuuressa että äitiostamulletääpliis, eikä kukaan kakannut keskittyneesti housuun kassajonossa, kuten on käynyt kolmella viimeisellä kauppareissulla.

 Onnellisena rauhaisasta shoppailuhetkestä olin mennyt lupaamaan Kakkoselle että hän voi tämän kerran tuoda kaverinsa meille koulun jälkeen ilman että äiti on haukkana paikalla.

 Kyllähän te isot tytöt osaatte olla. 

Ja olivathan ne osanneet. Oikein olan takaa. Raahasin kaikki seitsemän kauppakassia sisälle, odotettavissa oli vielä ruhtinaallinen hetki purkaa ostokset kaappiin ilman pieniä ja vikkeliä apukäsiä. Ensimmäiset hälytyskellot alkoivat soida kun sukat tarttuivat lattiaan. Sitten näin ketsuppipullon eteisen pöydällä. Siinä vaiheessa päässä soivat jo kaikki mahdolliset sireenit. Sitten käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Tulkaas tytöt vähän tänne. Kuulostin vielä varsin rauhalliselta ja kivalta äidiltä.
Miksi ketsuppipullo on eteisen pöydällä ja miks mun jalat jää lattiaan kiinni?

Kakkonen oli heti tilanteen tasalla ja huudahti Voieimunpitiottaavälipalaksjugurttiamutotinkinäköjäävahingossaketsuppipullon!

Sain puristettua ääneeni jotain lämpöä kun sanoin
Kerropas kulta nyt äitille totuus.

Kakkonen vilkaisi toiseen tyttöön ja huokaa
Okeinytmäkerrontotuudenjaseon: entiedä! 

Nyt ääneni saattoi jo kuulostaa aavistuksen kireältä ja pihisin
Kokeilepa kulta totuutta vielä toisen kerran.

Kakkonen luovutti ja kysyi
Äititiedäksäsellasenleikinkunketsuppipullohippa?

No en tiennyt, mutta nyt tiedän. 

Ketsuppipullohipan jälkiä siivotessani en tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. 

Päätin nauraa.

Naisissa on voimaa.

Hämmästyksiä

Viime päivät ovatkin menneet enemmän tai vähemmän hämmästellen ja kummastellen.

Alkuviikon olen hämmästellyt että voiko krapula todellakin kestää neljä päivää. Tänään keskiviikkona voin todeta että kyllä voi. Lauantaiset pirskeet olivatkin todellinen irtiotto arjesta, sunnuntaisten katumusharjoitusten jälkeen arki pysytellyt kovin kaukana.
Ainakin yhtä kaukana kuin tiskikone, pyykkikone ja imuri.

 Sen sijaan lähentymistä olen tuntenut erityisesti sohvaan.

 Ihmemies vitsaili että seuraavaksi rouva taitaa tarvita irtioton sohvasta.
 Ei muuten naurattanut yhtään. 

Olen myös hämmästellyt sitä kuinka lapsi ei lakkaa hämmästelemästä. Yhä uudestaan ja uudestaan Kolmonen tyhjentää kynttiläkupeista tuikkujen foliokuoret, tunkee ne suuhunsa ja on jokakerta yhtä hämmästynyt siitä kun äiti sanoo ei.
Olen kärsivällinen äiti (neljän päivän kankkusesta huolimatta)ja toistan rauhallisesti ja napakasti eitä kunnes Ykkönen ilmaantuu paikalle ja näyttää auliisti
kuinka viisi foliokuorta ylähuulen alle tunkemalla voi näyttää ihan avaruusoliolta.
Niinpä niin. 

Ihmemieskin sai hämmästelystä osansa kun avasi mun puhelinlaskun. Yksi kallis väärinkäsitys puhepaketin suuruudesta operaattorin hyväksi.
Nyt ei naurattanut enää Ihmemiestäkään.

Elämä taitaa kuitenkin voittaa, ja se vasta onkin hämmästyttävää. Katselin tänään portin pielen pihlajia, joiden pulleat silmut valmistautuvat toiveikkaina kevääseen, vaikka pakkasmittari näytti aamulla -20 astetta. Päivät ovat jo niin täynnä lupauksia keväästä, eivät loukkaannu vaikka yö ne jäädyttääkin. Ne vain ojentelevat aamuisin itseään uudelleen kohti aurinkoa, lannistumatta.

Kakkonenkin hämmästytti positiivisella asenteellaan tänä aamuna äitilupaatkosanoahetikunvoikävelläpaljainvarpainkouluun?

Lupaan.

Ikävä

Kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen tähän ei ole täysin tottunut. Ykkönen ja Kakkonen pakkaavat joka toinen viikonloppu ja näin lomilla reppunsa ja lähtevät isänsä luokse. Maailmaan, johon minun käteni eivät yllä, jossa on luotettava siihen että joku muu puhaltaa pipit pois.  IIoitsen kuitenkin siitä, että se maailma kuuluu lapsille ja heidän isälleen ja että isä ottaa heidät ilolla vastaan. Erosta huolimatta tai ehkä juuri sen takia heillä on edelleen molemmat järjissään olevat vanhemmat, joihin turvautua. 

Isäviikonloppuina koti tuntuu kumman tyhjältä. Ja siistiltä. Epätodellinen hiljaisuus laskeutuu taloon Ykkösen ja Kakkosen lähdettyä. Onneksi Kolmonen tekee kyllä jo kaikkensa kontrastin vähentämiseksi. Ennen Kolmosen syntymää tyhjä tila oli helpompi täyttää aikuisten jutuilla, ottaa sitä kuuluisaa omaa aikaa josta ydinperheelliset ovat joskus salaa kateellisia ja olla vailla vaatimuksia.

Kolmosen synnyttyä tilanne muuttui, tuntui että vauva on kokoajan muistuttamassa siitä että lapsiahan pitäisi olla kolme, kaksi puuttuu.  Etenkin Kakkosella oli vaikeuksia erota vauvasta viikonlopun ajaksi, ja hän ehdottikin toiveikkaasti että ehkä vauvan voi ottaa isälle mukaan.
No sattuneesta syystä ei voi.
Nykyään on kuulemma jo ihanaakunkukaaneisotkeleikkejäjasaaollaedesjoskusrauhassa.
 Niin ja siellä äitikään ei huuda*.

 Ikävä on kuin amputoidun jalan haamusärky, joka laahaa mukana viikonlopun.
Sunnuntai-iltana kaikki onkin jo toisin. Hiljaisuus on pois pyyhitty ja voin vain hämärästi muistella siivonneeni. Seison taas tukevasti molemmilla jaloillani, pyörin  laumani ympärillä kuin paimenkoira ja lasken lapsia yy-kaa-koo. Jälleennäkemisen onnea ja autuutta kestää noin puoli tuntia. Noin tunnin päästä lasken jo päiviä seuraavaan isäviikonloppuun. Neljätoista. Aika paljon.



 * Viime yönä Kakkonen soitti itkua tihraten että unilelu unohtui kotiin ja että mullaonkauheeikäväsuaäitiiii.
Ilmeisesti en sittenkään ole huutanut tarpeeksi.
 Onneksi.
 Voi mun pientä tyttöäni.

Toivomuskaivo

Torstai on toivoa täynnä. Sen kunniaksi askarreltiin eilen Kakkosen kanssa toivomuskaivo. Sen idea on yksinkertainen, mutta toiveikas. Jokainen saa laittaa toivomuskaivoon omat toiveensa, jotka sitten luetaan torstaisin ja yritetään toteuttaa mahdollisuuksien mukaan. Ihmemies tietysti innostui ja varmaan nytkin surffailee netissä motskarisivuilla.

 Pitää varmaan vähän tarkentaa sille mitä tuo mahdollisuuksien mukaan tarkoittaa.

Toivomuskaivoon oli jo heti ilmestynyt kolme toivetta.
Käsialasta päätellen asialla on ollut Ykkönen ja Kakkonen.

Arvaatte varmaan, mikä kolmesta toiveesta kolahti eniten. 

Toiveet Vuoden Mutsi-palkinnosta olivat jo korkealla koska askartelin lapseni kanssa, mutta kiville meni. 

Toivoisin että äiti ei huutaisi meille tänään.

Okei. Tänään muuten en olekaan huutanut yhtään niin paljon kuin eilen. Se tosin voi johtua siitä että Ykkönen ja Kakkonen lähtivät eilen loppulomaksi mummolaan. Ja se taas puolestaan tarkoittaa sitä että minulla on neljä päivää aikaa harjoitella toiveen toteuttamista. Ja se taas taitaa tarkoittaa paljon peiliin katsomista.

Mutta hei, aina on toivoa.

Pysähdyksiä

Tänään piti seisahtua monta kertaa. Ei vähiten sen takia että Kolmonen päätti olla aikainen lintu ja napata madon kello viisi aamulla.

 Ensimmäinen pysähdys tulikin jo hellan äärellä kun Ykkönen kömpi keittiöön arvaaoonkoainutmeijänluokallajokajoutuusyömäänpuuroo ja sitten kaikkimuutsaasyödäsokerimuroja. 

Arvasinhan minä. Ja hövelisti lupasin että kesälomalla saa syödä sokerimuroja vaikka jokapäivä. Niin kuin ne kaikki muut.  Katselin Ykköstä lusikoimassa puuroaan, pitkäksi venähtäneenä ja silmät unihiekassa. Yhtäkkiä tajusin että se tapahtuu nyt. Erkaantuminen äidistä, kodista ja puurokattilasta. Mun oma pieni poika haluaa olla niin kuin ne kaikki muut. 

Meinasin pakahtua hellyydestä ja pelosta, ja päätin muistaa halata sitä aina kun vain voin. 

Ennen kun se muuttaa pois kotoa.

Sitten en seisahtunutkan pitkään aikaan, Kolmosen kanssa aika menee kuin siivillä, kirjaimellisesti. Silti ehdin huomata orastavan kevään sulattelevan lumia räystäiltä. Se tiesi Ihmemiehelle lumenpudotushommia. 

Sydän meinasi pysähtyä, kun Ihmemies sitten töistä tultuaan kiipesi katolle romauttelemaan kinoksia alas. Ihanvarmaansetippuutuoltakohtaeikösjolumikolatullutedeltä.  Hirvittävä menettämisen pelko valtasi minut, ja sydän kylmänä kuuntelin askeleita katolla. Lupasin välittömästi olla erityisen hellä ja rakastava vaimo.

Seuraava pysähtyminen tapahtui eteisessä peilin ja piirongin välissä. Kolmonen irroitti harkitsemattomasti otteensa peilistä ja käveli piirongin luo. Ensimmäiset kolme askelta. 

Teki mieli sanoa että ei, älä  vielä hoppuile, tahdon pitää edes sinut tässä ihan lähellä, kiinni minussa.

Elämä on sarja luopumisia, sen huomasin taas tänään. Ja lapset lainassa, tiedetään. Mutta jos vain saisi pysäyttää kellon hetkeksi, nuuhkia lasten Natusanilta tuoksuvia niskoja ja uskotella hetken ettei ne koskaan kasva äidistä ohi. Tai irti.