Kissanpäiviä

Viime päivät ovat hemmotelleet minut melkein pilalle. 

Aurinko on hellinyt kiireettömiä aamuja ja elämä muutenkin on hymyillyt koko hammasrivistöllään.

Olen saanut elää päiviä, jolloin on niin helppoo olla onnellinen.

Viikonloppuna tapasin viimein sen pienen ihmisen, jonka vuoksi saan olla täti.

 Muutaman päivän vanha katse oli tutkiva ja tuntui sydämessä asti. Sain vihdoin syliini tuon pienen pojan, joka oli samalla niin uusi, mutta silti niin tuttu. Ja niin valmiiksi rakastettu.

Tuoreet vanhemmat hehkuivat onnesta ja ylpeydestä joka tarttui.

 Kuten myös vauvakuume.

 Jos sitä on hieman ollut ilmassa aikaisemminkin, niin nyt se iski ihan täydellä teholla. Kolmonen kasvoi yhtäkkiä silmissä lähes koululaiseksi ja Ykkönen ja Kakkonen melkein muuttivat jo pois kotoa pieneen vauvaan verrattuna.

Äitienpäiväksi ajettiin kotiin ja sunnuntaiaamu toi tullessaan lisää onnenkyyneleitä. Ja aamupalan sänkyyn. Itsetehtyjä lahjoja avatessani tunsin taas kerran suurta kiitollisuutta että

  juuri nämä lapset ovat juuri minun.

Ja että juuri niin sen pitää ollakin. Ja että kerrankin nukuin ihan oikeasti onnittelulauluun asti. 

Menneet päivät ovat tarjoilleet muitakin hyviä asioita. Vanha ystäväni S kertoi löytäneensä oman elämänsä ihmemiehen. Olen onnellinen hänen puolestaan, ja myös itseni puolesta. Tuntui hyvältä olla uutisen jakamisen arvoinen ja se lämmittää kovasti. Vanha ystävyys ei ollutkaan kompastunut vuosiin eikä välimatkaan. 

Myös verottaja muisti iladuttaa. Joulu tuli jälleen kerran pelastetuksi, ja sen lisäksi kotiäitiydestä on kerrankin myös rahallista iloa. Surkean kotihoidontuen ansiosta saan äitiyslomalta kertyneet kesälomarahat verottomana. Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se silloin tällöin sopivasti annosteltuna helpottaa

 ja saattaa toteuttaa pari kesälomasuunnitelmaakin.

Onnellisista orastavan kesän päivistä, tai oikeastaan öistä ovat päässeet osalliseksi myös kissaveljeksemme. Aamulehteä hakiessani pääsen usein todistamaan yön metsästysretkien saaliita.

 Aamutossun alla litsahtelee milloin hiiren mahalaukku, milloin myyrän pääkallo. 

Kissat eivät vaan millään tahdo uskoa että olen huono syömään aamupalaa, siitäkin huolimatta että ne tarjoilevat sen huomaavaisesti suoraan rappusille. 

Eivät ole onneksi keksineet kokeilla sitä sänkyä.

Arvoitus

Se löytyi tänä aamuna kahvinkeittimestä ja Ihmemiehen hellästä hymystä.

 Se näkyi Ykkösen tavasta pörröttää Kolmosen niskakiharoita.

Se kurkisti ikkunasta aurinkona ja asettui rintaan sydämen lähelle. 

Se osui käteen taskussa lempihuulirasvana

 ja jatkoi matkaansa Kakkosen koulurepussa joka keikkui huolettomana kapeilla hartioilla.

Se tuli vastaan ulkona punaisina poskina, se tuntui keväisessä tuulessa.

 Se kuului ystävän äänestä , se halasi tekstiviestissä ja pujahti pyytämättä viereen.

Se tarttui nauruun ja viipyi muistoissa.

Se katsoi peilistä ja kulki perässä, ihan kintereillä.

Se tuoksui kotiovella, jos vain pysähtyi haistelemaan.

Pysähdyin.

Se on hipaisu ja huokaus, hiljainen toive.

Se asuu meillä. 

Ja teillä.

Joskus se on piilossa vain siksi että tuntisimme löytämisen riemun.

Se on onni.

Unelmia

Unelmoin aina kun mahdollista. 

Paras hetki unelmille on juuri ennen nukahtamista,

 silloin on toivoa että ne tulevat uniin. 

 Näissä iltaunelmoinneissa on tärkeää unelmoida mahdottomuuksista.

Silloin voi haaveilla rauhassa ilman stressaavaa ajatusta siitä,
että niiden toteuttamisen eteen pitäisi tehdä jotain.
Voi vain leijua haaveesta toiseen. Leikitellä ajatuksella että ihmeitä tapahtuu,
että taivaalta tipahtaa toteutunut unelma jalkojen juureen.
Kuten ilmainen keittiöremontti. Tai kausikortti Ikeaan.

Entisessä elämässäni unelmoin lottovoiton ja Karibian loman
 sijaan  tavallisesta perhe-elämästä.
Elämästä, josta voi kertoa totta.
Elämästä, jossa olen olemassa naisena, vaimona, äitinä.
Elämästä, jossa riitän juuri tällaisena kuin olen, ilman reunaehtoja.
Kesti kymmenen vuotta ja kaksi lasta tehdä unelma todeksi.

Nyt elän sitä unelmaani.
Lasken iltaisin lampaita ja lapsia, en kaljatölkin sihahduksia.
Öisin en enää herää vaistomaisesti valomerkin aikoihin.
Aamuisin ei tarvitse keksiä peitetarinoita lapsille siitä miksi isi ei ole nyt ihan kunnossa.
Päivisin voi huoletta ostaa kaupasta lapsille syötävää eikä isille juotavaa.


Ihmeitä ei vain tapahdu, ne pitää itse tehdä.
Pitää upottaa kätensä siihen paskaan ja pelastaa mitä pelastettavissa on.
Minä pelastin tärkeimmät, Ykkösen, Kakkosen ja itseni.
Sitten tuli Ihmemies ja pelasti loput.

Entisestä elämästäni en pääse koskaan kokonaan eroon, mutta riittää etten enää itse eivätkä lapset elä sitä.

 Juuri nyt kaikki on hyvin.
Juuri nyt kaikki on niin ihanan tavallista.

Karkaamisia

Elämä on yhtä karkailua. Se alkaa yleensä jo lapsena. Ykkönen karkasi ensimmäisen kerran paikallisessa superhypermarketissa jouluaatonaattona neljän jälkeen varmistaen mahdollisimman suuren yleisön perässä juoksevalle äidilleen. Kyllä hävetti. Ja hengästytti, kaksivuotias juoksee yllättävän kovaa. Siksi Kakkonen ja Kolmonen on istuneet kärryihin köytettynä jo puolivuotiaasta. Vahingosta viisastuu edes joskus.

Lapsuuden jälkeen kuvioon tulevat tietenkin yölliset ikkunasta karkailut, jolloin juostaan pussailemaan poika- ja tyttöystäviä ja karkuun tiukkapipovanhempia. Sitä odotellessa. Jotenkin luulen ettei ne valjaat enää auta siinä vaiheessa. Mutta lapsen ja aikuisen karkailussa on vissi ero. Lapsi ja nuori karkaa tutkimaan maailmaa, aikuinen karkaa paetakseen sitä.

Olen itsekin juossut karkuun monia asioita. Tiskivuorta, vastuuta, rahahuolia, imuria, huonoa avioliittoa, arkea, menneisyyttä. Eniten olen juossut karkuun itseäni. Lopulta oli pakko pysähtyä ja luovuttaa. Se ei ollut helppoa, mutta se oli välttämätöntä. Olen myös juossut karkuun rakkautta, mutta ymmärtänyt hidastaa mutkissa. Hipaisustakin otetaan, onneksi. 

On myös asiota, joita pitää juosta karkuun. Ja lujaa. Niitä ovat väkivalta, viha, hyväksikäyttö ja kaltoinkohtelu. Perillä tosin voi odottaa Suuri Tuntematon, mutta se on sen arvoista. 

Karkailun sijaan olen opetellut tulemaan vastaan. Siihen kuuluisaan puolitiehen. Ja ihan perillekin asti. Kohtaaminen on tärkeää, ja siitä voi itsekin saada jotain. Minä sain Ihmemiehen ja uuden mahdollisuuden.

Enää en lähde karkuteille kuin kaksin. Ja mieluiten johonkin kauas, vaikka Bahamasaarille kahdeksi viikoksi. Lapset voivat tulla sitten lentokentälle vastaan.

Iloista karkauspäiväniltaa, mahdollisista hamekankaista huolimatta :)

Home sweet home

Matkustamisessa toiseksi parasta on lähteminen. Ulko-oven taakse jäävät tekemättömät kotityöt ja nukkavieru huusholli. Siististi pakatut matkalaukut ovat täynnä odotusta ja seikkailunhalua. Ja ehkä myös vähän vaippoja ja muuta tarpeellista noin viiden jääkiekkokassin verran, kaiken varalta. Perillä se sitten iskee ensimmäisen kerran, nimittäin koti-ikävä. Avaan matkalaukun joka tuoksuu ihan kodilta. Kiikutan Ihmemiehelle vaatekappaleita nuuskittavaksi, haistanäätuoksuuihanmeiltä! Oman kodin ihanaa tuoksua ei tunne koskaan  niin voimakkaasti kuin silloin kun ei ole kotona. Ja kun on kotona niin siellä haisee. Yleensä vaipparoskikselta tai pohjaan palaneelta puurolta, mutta yhtäkaikki, meidän kodilta. 

Reissussa rähjääntyy. Matkalaukut muuttuvat myllätyiksi ja ne viisi lätkäkassilllista kaikkea tarpeellista unohtuvat sinne ensimmäiseen majapaikkaan joten lapset hiihtelevät samoissa vetimisissä yötä päivää. Kotimatkalle lähtiessä autoon sullotaan miten sattuu kaikki tavarat, joiden määrä on ihmeellisesti kolminkertaistunut ja ollaan kiitollisia sukulaisille jotka lahjoittivat suksiboksin. Ihmemiehen kanssa taktikoidaan ajavamme pysähtymättä yötä vasten kotiin, lapsethan nukahtavat heti autoon joten ne voidaan vaan kantaa suoraan omiin sänkyihin kotona ja matka taittuu rauhallisesti ja sopuisasti. Todellisuudessa pysähdyksiä on yhden pissahädän, yhden ihan hirveen janon ja yhden itkuraivarin verran, Ykkönen ja Kakkonen nukahtavat vasta kymmenen kilometriä ennen kotia jolloin Kolmonen taas herää.

Mutta silti matkustamisessa on parasta kotiin palaaminen. Matkalaukusta löytynyt tuoksu lyö vastaan jo ovella, ja nukkavieru huusholli on muuttunut ihanan kodikkaaksi. Ykkönen ja Kakkonen kompuroivat tokkuraisina sänkyihinsä ja Kolmonenkin uuvahtaa samantien uudelleen. Peittelen pienet reissaajat ja nuuhkin niiden unisia kasvoja ja kuiskaan Ihmemiehelle että  haistanäätuoksuuihanmeiltä. 

Sytytän kynttilät ja käperryn Ihmemiehen viereen kotisohvalle. 

Me ollaan kotona.