Kissanpäiviä

Viime päivät ovat hemmotelleet minut melkein pilalle. 

Aurinko on hellinyt kiireettömiä aamuja ja elämä muutenkin on hymyillyt koko hammasrivistöllään.

Olen saanut elää päiviä, jolloin on niin helppoo olla onnellinen.

Viikonloppuna tapasin viimein sen pienen ihmisen, jonka vuoksi saan olla täti.

 Muutaman päivän vanha katse oli tutkiva ja tuntui sydämessä asti. Sain vihdoin syliini tuon pienen pojan, joka oli samalla niin uusi, mutta silti niin tuttu. Ja niin valmiiksi rakastettu.

Tuoreet vanhemmat hehkuivat onnesta ja ylpeydestä joka tarttui.

 Kuten myös vauvakuume.

 Jos sitä on hieman ollut ilmassa aikaisemminkin, niin nyt se iski ihan täydellä teholla. Kolmonen kasvoi yhtäkkiä silmissä lähes koululaiseksi ja Ykkönen ja Kakkonen melkein muuttivat jo pois kotoa pieneen vauvaan verrattuna.

Äitienpäiväksi ajettiin kotiin ja sunnuntaiaamu toi tullessaan lisää onnenkyyneleitä. Ja aamupalan sänkyyn. Itsetehtyjä lahjoja avatessani tunsin taas kerran suurta kiitollisuutta että

  juuri nämä lapset ovat juuri minun.

Ja että juuri niin sen pitää ollakin. Ja että kerrankin nukuin ihan oikeasti onnittelulauluun asti. 

Menneet päivät ovat tarjoilleet muitakin hyviä asioita. Vanha ystäväni S kertoi löytäneensä oman elämänsä ihmemiehen. Olen onnellinen hänen puolestaan, ja myös itseni puolesta. Tuntui hyvältä olla uutisen jakamisen arvoinen ja se lämmittää kovasti. Vanha ystävyys ei ollutkaan kompastunut vuosiin eikä välimatkaan. 

Myös verottaja muisti iladuttaa. Joulu tuli jälleen kerran pelastetuksi, ja sen lisäksi kotiäitiydestä on kerrankin myös rahallista iloa. Surkean kotihoidontuen ansiosta saan äitiyslomalta kertyneet kesälomarahat verottomana. Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se silloin tällöin sopivasti annosteltuna helpottaa

 ja saattaa toteuttaa pari kesälomasuunnitelmaakin.

Onnellisista orastavan kesän päivistä, tai oikeastaan öistä ovat päässeet osalliseksi myös kissaveljeksemme. Aamulehteä hakiessani pääsen usein todistamaan yön metsästysretkien saaliita.

 Aamutossun alla litsahtelee milloin hiiren mahalaukku, milloin myyrän pääkallo. 

Kissat eivät vaan millään tahdo uskoa että olen huono syömään aamupalaa, siitäkin huolimatta että ne tarjoilevat sen huomaavaisesti suoraan rappusille. 

Eivät ole onneksi keksineet kokeilla sitä sänkyä.

Sanaton

Viime päivinä on ympärilläni tapahtunut asioita, jotka vetävät hiljaiseksi. 

Asioita, joille toivoisi voivan edes jotain, mutta joiden edessä on voimaton.

Ystäväni on hädässä ja minusta ei ole siksi joka hädässä tunnetaan.

Ei siksi etten haluaisi. Vaan siksi ettei ole mitään, mikä ystävääni lohduttaisi.

Olen itse ollut hädässä monta kertaa. 

Elämässäni on tapahtunut liian monta kertaa sellaista jota useimmalle ei tapahdu edes kerran elämässä.

Joka kerran ystävät ovat olleet paikalla. Joka kerran olen saanut siitä lohtua. 

Ja joka kerran olen toivonut, että joskus voisin antaa kaiken sen lohdun takaisin, 

silloin kun sitä eniten tarvitaan.

Olla ystävänä hädässä.

Olen toki ollutkin, mutta tällä kertaa olkapääni ei taida auttaa.

Monena päivänä olen avannut tämän blogin ja sitten sulkenut. 

 Ei ole ollut sanoja, ei sanottavaa.

Voi vain ottaa ystävää kädestä. 

Kuiskata salaisuuden, joka selviää aikanaan.

Että kaikesta huolimatta onnellisia päiviä on.

                                                   Että naurua on. 

                                                            Että lohtua on. 

                                                                   Että sanat on. 

                                                                            Että ystävät on.

                                                                                      Että minä olen.

Ehtimisiä

Päivät ovat juosseet ohi ja jättäneet hengästymisen minulle. 

Täällä nyt sitten tasailen hengitystäni. 

Viikon ajan olen yrittänyt ehtiä vaikka mihin. Kaikkeen en ole ennättänyt, tänne blogiinkin vasta nyt.

Jotain olen kuitenkin ehtinyt, kiireestä huolimatta.

Ehdin leipoa Kolmosen syntymäpäiville kaksi kuorma-autokakkua, ja syödä toisesta puolet. Yksin.

Ehdin imuroida ennen juhlia,  mutta lattianpesuun en kerennyt. Onneksi. 

Kolmonen mätti sen jäljelle jääneen kakun moneen kertaan lattialle.

Ehdin iloita kaikista vieraista vaikka juttelemaan en aina kerennytkään. Kolmonen piti siitä huolen.

Ehdin itkeä liikutuksesta ja ilosta. 

Ehdin myös kuivata kyyneleet ennen kuin Ykkönen ja Kakkonen häpeäisivät silmät päästään. 

Ehdin pelastaa Kolmosen monelta kuhmulta, mutta takanluukkuun en ehtinyt ensin. 

Kolmonen ehti. 

Kerkesin kuitenkin lohduttamaan ja puhaltamaan pipiä pois.

Olen myös ehtinyt kuuntelemaan ystävää ja olemaan kiitollinen että kelpaan olkapääksi. 

 Olen kerennyt olemaan myös sylinä ystävien lapsikatraille ja leiponut heidän kanssaan sämpylöitä. 

Valitettavasti ehdin myös syömään ne. Siis sämpylät.

Ehdin myös olla kummitäti ja vara-äiti. 

Kummitytön mielestä ihana sellainen. Ehdin myös paisua ylpeydestä (ja niistä sämpylöistä).

Ennätin olla oikeakin äiti.

Olen ehtinyt viipyä saunanlauteilla Ykkösen ja Kakkosen kanssa. Ehdin kuulla miten paljon pienillä ihmisillä on sydämellään. Ehdin myös miettiä miksi en ole ehtinyt useammin.

Olen myös ehtinyt sanoa miljoona kertaa ihan kohta, ja sen sanottuani on ollut jo liian myöhäistä.

Kiukuttelemaankin olen kerennyt, monta kertaa. Miten siihen onkin aina aikaa? 

Anteeksi pyytämään en ehtinyt yhtä monesti.

Kaikkea en siis ehtinyt, mutta melkein kaikkiin tärkeisiin kyllä. Ainakin yritin.

Niihin mihin en kerennyt, Ihmemies kerkesi. 

Siksi se onkin ihme mies.

Taisin ehtiä kertomaan sen myös Ihmemiehelle. Onneksi.

En kerennyt koristelemaan kakkuakaan. Ihmemies ehti siihenkin :)

Katumusharjoituksia

Lauantai-iltana koti täyttyi ystävistä, naurusta, viinistä ja laulusta.  Vietimme hilpeän ja huolettoman illan hyvässä seurassa, ja vakuuttelimme Ihmemiehen kanssa toisillemme kuinka tällainen irtiotto arjesta virkistää ja tekee kerrassaan ihmeitä. Nokkamukin sijaan kilistelimme skumppalaseja eikä kukaan huutanut äitiä. Ihmemies muuttui vallattomaksi seuramieheksi ja tanssikengät tekivät minusta Tuhkimon.

Aamulla se ihme sitten katsoi peilistä. Yön aikana Tuhkimo oli muuttunut kurpitsaksi, eikä ihmemieskään varsinaisesti muistuttanut prinssi rohkeaa. Teki mieli huutaa äitiä, omaa sellaista. Päässä jyskytti edellisillan viini ja ajatus äkkiähetinytlapsetkotiin.

Kun Kolmonen taas kotoisasti pyöri jaloissa, pyykkikone hurisi ja viinilasit tiskattu takaisin kauas kaapin perälle, alkoi vähän helpottaa. Ja suututtaa. Mitä huijausta. Virkistymisen sijaan olin kuolemanväsynyt, ja edessä oleva arki tuntui lähinnä elinkautiselta. Omatunto kolkutti ja päätin tuskissani ettei lapsia viedä yökylään vuoteen. Tai no, ainakaan kuukauteen. 

Huono omatunto taitaa olla asia jonka jokainen äiti saa kylkiäisenä saadessaan lapsen. Eikä riitä että omatunto ilmoittelisi olemassa olostaan vain silloin kun siihen on aihetta, vaan se kyllä jaksaa kolkuttaa ihan kaikesta. Milloin on tehty mitäkin ja milloin jäänyt tekemättä. Erityisen huonon omantunnon äiti-ihminen saa kaikesta hauskasta, etenkin jos sitä hauskaa on ollut ilman lapsia. Ja mitä hauskempaa, sitä kalliimmin siitä joutuu maksamaan. Hyvinä katumusharjoituksina toimivat imurointi, vessanpesu ja kaikenlainen puunaus ja kuuraus. Lauantain ansioista meillä voi vaikka syödä lattialta.

Illalla kömmin jo aikaisin peiton alle, tanssikenkien puristamia varpaita pakotti. Unta ei tarvinnut kauaa odottaa, mutta muistan kuitenkin että juuri ennen armahtavaa tajuttomuutta ajattelin että

 voihyväluojaettämeilläolihauskaa!

Ja että seuraaviin bileisiin Herra Huono Omatunto ei kyllä tule kuokkimaan.