8.10.2012

Epätäydelliset naiset

Siinä me istumme sunnuntai-aamuna aamiaispöydässä ja karjumme toisillemme. Äitini ja minä. 
Tai tarkemmin sanottuna minä karjun, ulvon ja huudan ja muut tuijottavat paahtoleipiään. 
Se tapahtuu siis taas. Äiti tulee pitkästä aikaa kylään ja minä taannun kolmevuotiaaksi.

Kakkosen syntymäpäiviä juhlittiin viikonloppuna ja oma äitini tuli auttamaan valmisteluissa, eli hoitamaan ostokset, leipomaan, siivoamaan, vahtimaan lapsia ja muuta pientä puuhailua. 
Ja mitä tekee kolme(kymmentäneljä)vuotias tytär? 
Juuri sitä mitä lapset yleensä, on kiittämätön ja kiukuttelee.

Aamiaispöydässä sen oivallan. Jotenkin äitini vierailuun kulminoituu kaikki se epäonnistumisen tunne ja turhautuminen omassa äitiydessäni. Yhtäkkiä en haluakaan olla äiti vaan äidin lapsi, koska se on helpompaa. Helpompaa, koska lapsen ei tarvitse tavoitella täydellisyyttä. 
Mutta miksi aikuisenkaan pitäisi? Epäonnistuminen ja turhautuminen  kuuluvatkin juuri äitiyteen, 
mutta täydellisyys ei kuulu. Täydellisyys kuuluu satuihin, ei todelliseen elämään.

Äitini ei ollut täydellinen äiti, eikä minustakaan sellaista tullut. Vielä Ykkösen syntyessä kuvittelin tulevani täydelliseksi äidiksi. Sen sijaan minusta tuli täydellisen epätäydellinen äiti. Olen toistanut äitini virheitä,
 juuri niitä joita joskus (lue: ennen lapsia) vannoin olevani toistamatta.

Eniten olen kyllä toistanut ihan omia virheitäni. Ja niitähän riittää.
 En ole mikään lehmänhermoinen tyyppi. Huutaminen on minulle luontaisempaa kuin kuiskaaminen. Olen välillä itsekäs ja kyllästyn helposti. Myös lapsiin. Inhoan pakkoaskartelua ja majaleikkejä olkkarin lattialla. Määrään mitä radiokanavaa autossa kuunnellaan kun olen kuskina. Loukkaannun lapsellisesti, jos ruokaani sanotaan pahaksi. En jaksa viihdyttää ja järjestää sirkushuveja, vaan annan lasten tylsistyä säännöllisesti. Pakotan lapset syömään puuroa ja pitämään kumisaappaita sadesäällä, vaikka ne näyttäisivät typeriltä. Haluan säännöllisesti aikuisten aikaa. En päästä koululaisia hillumaan pitkin kyliä ja notkumaan kaupan nurkalle vaikka kaikki muut pääsevät. Aiheutan lapsille pettymyksiä ja olen rikkonut lupauksia. Ja yhden pyöräilykypärän. Olen inhimillinen. Ja erehtyväinen. Ja niin epätäydellinen.

Silti lapsistani näyttää tulevan ihan kunnon ihmisiä. He ovat kuulemma empaattisia, luotettavia, iloisia ja reiluja kavereita. He kunnioittavat muita ihmisiä ja osaavat hyvät käytöstavat. Kuulostavat ihan yhteiskuntakelpoisilta.

Sunnuntaisen aamiaispöydän tunnelma on surkea. Lapset näykkivät murojaan ja Ihmemies on hämillään.
 Vähitellen alan muistaa oikean ikäni ja karjumiseni muuttuu kyyneleiksi ja anteeksipyynnöiksi.
 Ja mitä tekee äitini?
 Juuri sitä mitä epätäydelliset äidit yleensä, lohduttaa ja antaa anteeksi. 






2.10.2012

Pumpulihäät

Jo kihlajaisista olisi voinut jotain päätellä. 
Sormusta valittaessa paikalle osui naapuri, joka vesitti salakihlat.
 Kihlapäivän iltana paikalle osui oksennustauti, joka kaatoi Ihmemiehen.
 Minä pitelin ämpäriä, ihailin kimaltavaa nimetöntä ja haaveilin kirkkohäistä ja vuosisadan hääbileistä.
 Puoli vuotta myöhemmin en mahtunut kuin yhteen mekkoon, eikä mitkään bileet olisi voinut vähempää kiinnostaa. Kolmonen oli ilmoittanut onnellisesti tulostaan.

Niinpä tasan kaksi vuotta sitten lokakuun ensimmäisenä aamuna pakattiin Ihmemiehen kanssa perhe autoon ja kerrottiin lapsille että nyt mennään sinne naimisiin.
 Paitsi että ihan siltä istumalta ei mentykään.
 Auto ei lähtenyt käyntiin, koska hermostunut sulhanen oli jättänyt edellisenä iltana kaikki mahdolliset sisävalot päälle ja akku oli loppunut. Salahäät kariutuivat samaisen naapurin auton lainaamiseen, mutta maistraattiin ehdittiin ajoissa tahtomaan. 
Vihkimisen jälkeen syötiin todistajaystävien kanssa ja palautettiin käräyttäjä-naapurin laina-auto. 
Hääpäiväniltaa juhlistettiin viikkosiivouksella ja häämatkalle lähdettiin seuraavana aamuna Hoplopiin.

Ensimmäistä paperihääpäivää vuosi sitten sentään yritettiin kuorruttaa romantiikalla. Oli kynttilät, viiniä, vihdoinkin nukahtamaan saatu vauva-Kolmonen sekä Ihmemiehen loihtima juhla-ateria. Oli myös isänsä luona vatsakipua valittanut Kakkonen, jonka Ihmemies haki kotiin. 
Ehdin juhla-aterian puoleen väliin ennen kuin Kakkonen oksensi sänkynsä täyteen.
 Jälleen pitelin ämpäriä, ihailin kimaltavaa nimetöntä ja haaveilin kokonaisesta ateriasta.

Tänä vuonna ei ole kukaan oksentanut. Vielä. 
Pumpulihäitä vietettiin heti kun muistettiin. Ihmemies muisti ensin, ja ruinasin hääpäivälahjaksi kolme mattoa Ihmemiehen luottokortilla. Ruokatunniksi sovittiin treffit kirpputorille, jossa annoin vastalahjaksi hampurilaisen nälkäiselle raskaan työn raatajalle. Tai siis piti antaa, mutta hamppari unohtui
 Kolmosen hoitolaukkuun ja lopulta söin sen ahneuksissani itse.
 Kostona ahneudesta iski tietenkin iskias. Hellästi Ihmemies talutti sohvalle jalattoman vaimonsa. Yhtä hellästi pyyhin kuorsaavan miehen kuolan olkapäältäni hetki sitten ja peittelin nukkumaan.

Hiljaa hyräilen Samuli Putron loistavaa kappaletta Olet puolisoni nyt.

En vaihtaisi sekuntiakaan.

20.9.2012

Eroja

Tänään on ollut hyvästien päivä. Olen sulkenut ovia, mutta myös avannut niitä. 
Ainakin raolleen, niin että niiden välistä pääsee livahtamaan jotakin uutta ja rohkeaa.

Aamu alkoi sydäntäsärkevillä jäähyväisillä. Yöllä oli tapahtunut jotakin perin järkyttävää;
 kaikki Kolmosen tutit olivat menneet rikki ja muuttuneet nysiksi.
Kolmosen ja tuttien yhteinen taival oli tullut tiensä päähän. Oli haikea eron hetki.
 Kolmonen sormeili jokaista tuttia toiveikkaana ja sovitti sitä suuhunsa leuka väpättäen. Lopulta karmea totuus paljastui. Rikki ovat ja roskiin pitää viedä. Urheasti Kolmonen kiikutti tutteja roskiin. Vasta roskapussia solmiessa itku ryöpsähti valloilleen, ja pian keittiössä ulvoi kokonainen kuoro. Kolmonen itki tuttien perään, Ykkönen nyyhki sitä ettei meillä ole enää vauvaa ja minä sitä että kohta taas on.
 Ihan varma en ole siitä, kuka itki ilosta ja kuka ei.

Päivällä ruokakaupan parkkipaikalla tulivat sitten päivän toiset kyyneleet. Vaikka olen isäni hyvästellyt jo puolitoista vuotta sitten, tajusin että olenkin sanonut vain näkemiin. Ja että edelleenkin ruuhkaisilla parkkipaikoilla silmäni hakevat tuttua autoa, kassajonoista etsin
 tuttuja hartioita ja hyllyjen välistä odotan kuulevani tutun äänen.
 Tänään huomasin miettiväni että mitähän isi sanoisi jos nyt tulisi meitä vastaan; kehuisiko miten hienosti Kolmonen kävelee käsi kädessä autolta ostoskärryille, huomaisiko miten vatsani on kasvanut, kysyisikö Kakkosen uudesta harrastuksesta, pörröttäisikö Ykkösen päätä.
Ja siinä se sitten iski tajuntaan keskellä parkkipaikkaa. Vaari ei enää koskaan kävele meitä vastaan. Ei kysy, ei katso, ei huomaa, ei vastaa. Ei enää ikinä
Seisoin autojen seassa sateesta kiiltävällä asfaltilla kun näkemiin muuttui hyvästiksi.

Kotiin ajaessani mietin, miten tärkeää on hyvästellä kunnolla.
 Laittaa lauseeseen piste, jonka jälkeen jos on mahdoton sana. Ja aloittaa uusi aamu sanalla kun, sillä voi matkustaa myös muistoihin, jotka lohduttavat juuri hyvästien hetkellä.

Kolmosen jäähyväiset tuteille olivat äänekkäät ja kunnolliset, ja päättyivät lopulta nukahtamiseen isojen poikien tapaan. Aamulla vielä varmasti etsiskellään tutinnysiä, kunnes päivä päivältä eron tuska helpottaa. Ehkä parin vuoden päästä tuleva isoveli kertoo pikkuveljelleen* 
millaista oli kun tutit menivät rikki ja äiti itki ja nauroi yhtäaikaa parkkipaikalla.





*ensimmäistä kertaa yllätys on ihanasti pilalla, sillä ultrassa paljastui juuri se pieni ero, joka erottaa veljen siskosta.


10.9.2012

Saamattomuuden loppu

Terveiset kesälaitumelta, jossa alkaa olla jo vähän koleat tunnelmat.
 Syksy on koittanut jo aikaa sitten, mutta blogini on maannut vielä aurinkotuolissa lomaillen samalla kun olen uskotellut itselleni että kesätaukoa voi hyvin venyttää keskieurooppalaisittain syyskuun puolelle. 
No okei, tunnustan.
 Ei ole edes ollut mitään kesätaukoa,  on vain juhannukselta alkanut saamattomuus ja laiskuus jonka näppärästi verhoilin mielessäni kesätauoksi.

Mutta nyt se on loppu. Paussi teki tehtävänsä ja saamattomuus vaihtui sisäiseen pakkoon kirjoittaa. 
Onneksi, sillä kesän aikana läppärin välttely muuttui huomaamatta rimakauhuksi ja 
kirjoittamisen aloittaminen ylivoimaisen suureksi kynnykseksi ylittää. 
Tuli tunne, että tässäkö se nyt oli, olinko sanottavani jo sanonut ja jos olin, niin vähänpä sitä oli ja paljonpa itsestäni luulin.
Välillä vaan pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle.
 Kiitos teille rakkaat lukijat, jotka olette jaksaneet roikkua mukana kesätauosta huolimatta.

Vaan olipa se kesä.
 Hengästyttävä kesä, joka ei ilmoilla koreillut mutta vilahti silti vain ohi.
 Elämyksien kesä, joita kävimme keräilemässä upeilla Kalajoen Hiekkasärkillä. 
Ystävyyden kesä, joka ei ollut kadonnut mutta löytyi silti uudelleen.
 Muistojen kesä, joka tallentui onneksi edes hetkiksi kameraankin.
 Vatsan kasvattamisen kesä, jossa kerrankin jäätelö oli vain sivuosassa.
Hormoonien kesä, jotka tekivät minusta hirviön ja muut hulluiksi.
 Raivoisan rakkauden kesä, jonka jälkeen olemme ehkä vielä enemmän perhe.
 Pienen pinta remontin kesä, jonka aikana sanan perhe h-kirjain meinasi vaihtua väkisin s-kirjaimeksi. On itketty, naurettu, riidelty, huudettu, annettu ja saaatu anteeksi, unohdettu ja taas muistettu. Mutta kuitenkin rakastettu. Ja revitty tapetteja.

Joten tervetuloa ihana syksy ja melkein remontoitu koti. Tervetuloa rutiinit ja ryhdistäytymiset ja vanhempainillat. Tervetuloa uuniomenat ja uudet harrastukset. Varovainen tervetuloa myös kuravaatteille ja oksennustaudeille (joista jälkimmäinen osasi kyllä meille ilman erillistä toivotustakin; Ykkönen viettää tänään yrjöpäivää koulusta). 

Mutta ennenkaikkea, tervetuloa taas blogiin!





28.6.2012

Rakkauksia

Olen rakastanut paljon ja monia. Olen rakastanut liikaa ja liian vähän. Olen rakastanut epätoivoisesti, raivoisasti ja hiljaa. Olen rakastanut läheltä ja kaukaa. Olen rakastanut ikuisuuden ja vain pienen hetken. Olen rakastanut ehdoitta ja sillä ehdolla. Olen rakastanut salaa ja olen huutanut rakkauteni maailmalle. 
Olen rakastanut kuollakseni, mutta myös elääkseni.

Suurinta rakkauttani elän juuri nyt.
 Se on täyttä ja kaikenkattavaa, sen edessä voin olla paljas ja epätäydellinen. 
Se on tunne, että on vihdoin tullut kotiin.

Niitä pienempiä rakkauksia mahtuu silti matkan varrelle monta. 
Pieniä siksi, ettei niitä ollutkaan tarkoitettu kasvamaan. 
Niillä vain harjoiteltiin hulluina nuoruusvuosina sitä suurta varten, mutta tosissaan ja sydän verellä.
 Yhtä näistä pienistä rakkauksista olen muistellut viime päivinä. Sain suruviestin joka toi mieleeni nuoruuden kesäyöt kalalla, suudelmat saunan nurkalla, mopon pärinän metsäpolulla. 
Näitä muistoja ei ole hän enää jakamassa. Nuori elämä päättyi liian varhain.

Nämä tarinat elämän katkeamisesta saavat minut ahnehtimaan rakkautta. Tulee kiire rakastaa, kiire haalia kaikki rakkaus ympärilleen kuin peitto ja kääriytyä siihen. Menetysten sattuessa kohdalle vastaiskuni on ollut tämä lämmin peitto jonka alla on kaikille rakkaille tilaa, myös niille jotka eivät enää tässä elämässä ole läsnä. 

Yksi uusimmista rakkauksistani saa nimen sunnuntaina. Tämä tädinrakkaus on uutta, erilaista ja hämmentävääkin. Hartaasti valitsin kastelahjaa, joka ei missään nimessä ole käytännöllinen, mutta sitäkin suloisempi. Tädinrakkaudessa on parasta ettei ole ollenkaan kasvatusvastuuta, on vain hemmotteluvastuu.
Toivon että aurinkokin hemmottelee pientä kastesankaria suurena päivänä.

Äidinrakkaus on tunteista äärettömin ja siksi myös vaikein. On pelottavaa heittäytyä johonkin niin totaaliseen ja ikuiseen. Tunteeseen, jota ei voi ohjailla ja jossa on vaan luotettava vaistoon. Ja silti siihen vaan heittäytyy kerta toisensa jälkeen. Ja joka kerta on yhtä ihmeellinen. 
Nyt näyttää siltä, että saan kokea sen neljännen kerran.
 Alkukesä on mennyt hiljaisen hämmennyksen vallassa, on pitänyt varovaisesti opetella laskemaan kuuteen. 
Nelonen on siis ilmoittanut tulostaan, vaikkakin vasta alkutaipaleella, mutta viikko viikolta toiveet ovat korkeammalla saada tämäkin rakkaudenhedelmä syliin asti. 

Rakkaus tekee ihmeitä, eikö?






20.6.2012

Kivaa lomaa

Kesälomaa on kestänyt kaksi ja puoli viikkoa. Hermot eivät ole kestäneet lähellekään niin kauan. 
Jos ihan totta puhutaan, taisin haikailla lukujärjestyksen perään jo pari päivää kevätjuhlan jälkeen.
 Näyttää nimittäin välillä ihan siltä että se koulu on muuttanut meille, tai ainakin ne kaverit sieltä koulusta. 
Kotimme meno- ja tuloliikenteen voi näppärästi päätellä eteisen crocsivuoren koosta. Tottuneesti katan jo pöydän täyteen lautasia tai kerään vaihtoehtoisesti koskemattomat pois.
 MäsöinjoNiinalla. Lassemuutensyökansmeillä. 

On oikeasti kivaa että lapsilla on kavereita. 
Olisi myös kivaa ettei kiva loppuisi siihen paikkaan kun kaverit lähtevät tai kaverilta pitää lähteä.
 Ihantyhmääollavaankotona. Mullaeiooketäänkaveria. Eikämitääntekemistä. Tylsäääää.
Jaksoin olla puuhakas ja perhekeskeinen äiti ehkä kaksi päivää.
Tehtäiskös yhdessä jotain kivaa? Ihan vaan oman perheen kesken? Leivotaanko? Mentäiskö retkelle? Tai johonkin? Tai ollaan vaan kotona? Pliis?
Olisi kivaa, jos niillä olisi kivaa myös minun kanssa.

Vietimme loman alussa muutaman päivän kotiseudullani, ja odotin leppoisaa lomailua mummulassa omieni keskellä. Oli  meillä leppoisaakin, mutta myös raivokasta turhautumista ja sisarusten välistä tappelua. Kokoajan ja alituiseen.
 Kunnes löysivät pihapiiristä samanikäistä seuraa ja kävivät mummulassa vain syömässä. Kysyin kotimatkalla, mikä kesälomassa on kivointa ja molemmat vastasivat että kesä ja kaverit.
Lapsi on selvästi laumaeläin.

Minut on siis syrjäytetty. Kaverit ovat tulleet jäädäkseen ja äiti saa väistyä vähän sivummalle.
Ykkönen ja Kakkonen ovat karanneet jo käsivarren mitan päähän ja tempoilevat näkymättömän napanuoran rippeiden varassa. He eivät enää vingu kauppareissulle mukaan vaan kysyvät onkspakko? ja huikkaavat  ovelta mämeennytmoikka. No moikka. 

Eilen paistoin neljäkymmentäkolme lättyä. Ykkösellä ja Kakkosella oli molemmilla kavereita yökylässä. Kuuntelin tirskumista, kikatusta ja jalkapalloyleisön tuuletusta puolille öin.
 Ajattelin että siellä ne nyt ovat huoneissaan, jakamassa kavereilleen maailmaa johon äidiltä on kohta pääsy kielletty. Kertomassa salaisuuksia, nauramassa vitseille joita äiti ei ymmärrä.
Ei ihme että äitiä vähän väsyttää.

Mutta silti jaksan iloita siitä että lapsillani on ystäviä. Ja että he osaavat olla ystävälle ystävä. 
Se on jo paljon se.
Melkein yhtä paljon kuin neljäkymmentäkolme lättyä.





6.6.2012

Karavaanari, karavaanari!

Lapsuuden ja nuoruuden kesälomissa ja viikonlopuissa ehdottomasti kammottavinta oli asuntovaunu.
Kyllä, perheemme oli karavaanareita.
Ja kyllä, intohimoisia sellaisia.

Lomille lähdettiin aina suurin odotuksin, jotka yleensä ammuttiin alas jo alkumatkasta.
Koska isäpuoleni ei missään nimessä halunnut olla mikään teiden tukko, ensimmäiseen sakkorysään ajettiin yleensä jo heti kotitaajaman ulkopuolella. Siinä vaiheessa takapenkki hiljeni, lomabudjetti
puolittui ja äiti sai onnitella itseään runsaasta nötköttivarastosta.

Yöt vietettiin tusinaleirintäalueilla, joissa viihtyvyyden takasi viisituhatta muuta karavaanaria. Siellä sitten viriteltiin etuteltat paikoilleen, muovikukat amppeliin ja pantiin pallogrillit pöhisemään. Tiskauspaikkojen haaleat vedet jättivät sormet lipsuviksi ja kasettivessan tyhjentäminen oli päivän kohokohta.


Kesälomat tienpäällä eivät hevin unohdu. Erityisesti mieleeni on jäänyt vaunureissu Tanskaan, jossa eläinpuistoon pääsin vain minä ja isäpuoleni, koska muu perhe oksensi asuntovaunussa. Legolandiassa taas riekkuivat kaikki muut paitsi minä, joka vuorostani oksensin asuntovaunussa.
Kyllä, helle oli hirveä.
 Kyllä, vaunu haisi vielä hirveämmälle.
Ja kyllä, se oli elämäni kaikista kesälomista hirvein.


Näiden kokemusten ja muistojen valossa luulisi minun kiertävän kaikki vähänkään karavaanailuun liittyvän kaukaa. Tähän asti olenkin. Mutta tänä keväänä pienen pieni karavaanarikuume on nostanut minussa päätään, tietyin reunaehdoin. Edelleenkin jyrkkä ei asuntovaunulle ja yhtä jyrkkä ei leirintäalueille. Sitä vastoin varovainen kyllä asuntoautolle ja omalle majoittumisrauhalle jonkun järven rannalla jonka
leiriytyminen kielletty-kyltin huomaa vasta poislähtiessä.

Tilanne nimittäin alkaa olla se, että meitä on tässä perheessä jo aika monta. Sukulaiset asuvat kaukana, ja vaikka kuinka rakkaita ja pitkäpinnaisia ovatkin, eivät hekään pysty ihmeisiin. Meidän perhettä sietää omissa nurkissaan ehkä yhden viikonlopun, mutta sunnuntaina laskee jo tunteja.
 Miten käteväää olisikaan sulkea metelöivä lauma asuntoautoon ja olla kylässä mutta kotona.
 Samalla siirtäisin arvokasta perinnetietoa sukupolvelta toiselle, Ykkönen saisi jakaa lapsuuden kokemukseni yläpedistä, jossa voi nukkua joko selällään tai vatsallaan, joka sekin on päätettävä etukäteen sillä kääntyminen on mahdotonta. Aamupalaksi tarjoilisin nötköttiä ja iltaisin istuttaisiin pallogrillin ääressä. Ihmemies morjestelisi ratissa muita karavaanareita stetson päässään, ja tämä onnellinen perhe matkaisi sukuloiden ympäri kauneinta Suomea.

No joo. Tarkemmin ajeteltuna tämä asuntoautoasia vaatii ehkä vielä hieman kypsyttelyä.
Mutta juuri nyt on kiva haaveilla olevansa kaikkien kaveri.


31.5.2012

On elämä laina

Blogihiljaisuus on taas venähtänyt viikoksi. 
Viimeksi olin niin pihalla, etteivät multasormet ehtineet läppärille asti. 
Tällä kertaa kaikki onkin kiertynyt sisäänpäin.
On pitänyt pysähtyä  ja kuulostella itseään, lapsia, kaikkia rakkaita.
 On pitänyt koskettaa, sylitellä ja nuuhkia, varmuuden vuoksi.
Elossa ovat.
Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. 

Viime viikonlopun Hyvinkään tragedia kosketti valitettavasti myös meidän perhettä.
 Läheltä liippasi, mutta suojelusenkeli oli tällä kertaa töittensä tasalla. 
Ajatukset ovat olleet tämän läheisemme luona, joka jo onneksi toipuu vammoistaan.
Luodinreikä arpeutuu, mutta järkytys ja pelko eivät noin vain häviä.
Ajatukset ovat myös niiden ihmisten luona, joiden rakkaiden olkapäälle varjelus ei ehtinyt.
Ajatukset ovat myös ampujan vanhempien ja läheisten luona.
 Heidän tuskalleen ei varmasti montaa ymmärtäjää löydy.

Maailma on pelottava paikka. 
Tällaisten tapahtumien äärellä tuntee itsensä niin pieneksi ja voimattomaksi.
Miten suojella omaa lastaan, sitä oman sydämen alla kasvatettua ihmisen alkua kaikelta pahuudelta?
Ei mitenkään.

Lapsi on kuin paperilennokki. 
Vaikka miten taittelee ohjeiden mukaan, tuulista ei koskaan tiedä. 
Joskus siivet saavat ilmaa allensa, joskus taas myrskyt riepottelevat. 
Voi vain olla kiitoratana ja laskeutumisvaloina. Lähettämässä matkaan ja ottamassa vastaan.
 Ja toivoa, että elämä kantaa sen mikä on kannettavaksi tarkoitettu.

24.5.2012

Ihan pihalla




Reilun viikon ajan elämää on ollut ainoastaan ulkona.
 Ja sen kyllä huomaa.
Pyykkivuori tulee vastaan jo eteisessä  eikä sana kotityöt tunnu kuuluvan enää sanavarastoon. Kenkäkasojen ja vaatemyttyjen yli loikkii jo ihan huomaamattaan ja tiskikoneen käynnistyksen joutuu tarkistamaan ohjekirjasta.
 Lapset ovat eläneet pillimehuilla ja grillimakkaralla ja kotiintuloajat ovat enää muisto vain. 
Tietokonetta en ole avannut viikkoon, kirjoittamisen sijaan olen purkanut luovuuttani kuorikatteen taiteelliseen levittämiseen puskien juurille.
 Yksinäinen kotimme (ja läppärini) on kokenut hylkäämisen ja murjottaa, syystäkin.

Mutta pihalla kaikki on toisin.
Kukkapenkit kukoistavat,  pensaat ovat saaneet kyytiä ja taistelu vuohenputkea vastaan
 on kerran voitettu ja ainakin kahdesti hävitty. 
Olen perustanut elämäni ensimmäisen mansikkamaan ja laittanut lasiverannan kesäkuntoon.
Olen istuttanut, kylvänyt, kuokkinut, kuopsuttanut ja kastellut. 
Iltaisin käyn nukkumaan multaisin varpain ja työnnän unissanikin kottikärryjä.
 Aamuisin herään käsivarret pakottaen ja teen ensimmäisen
 kierroksen puutarhassa kahvikupin kanssa.
Mikä ihana piha.

Ihmemiehelle on kasvanut sirkkeli ja porakone kiinni käteen. 
Ihan pian marjapensaat ja vadelmat saavat nojailla uudenkarheisiin tukipuihin. 
Nyt meillä asuu jo uusi hiekkalaatikko ja lehtikomposti.
Hiekkalaatikko on jo sisäänajettu monet kerrat, Kolmosen osalta ihan kirjaimellisestikin. 
Pyllypesulla kivet vain kolahtelevat lavuaariin, niitä on tungettu vaippaan ensisijaisesti suun kautta. Hiekkiksellä ovat viihtyneet myös Ykkönen ja Kakkonen kavereineen,
 mikä sykähdyttää sydäntäni erityisesti.
 On huojentavaa huomata, että hiekkalaatikkoleikit jaksavat kiinnostaa 
vielä isoja koululaisiakin tässä netti-ja pleikkarimaailmassa.
 Äitinä olen laittanut silmät kiinni ja toivonut sydämeni pohjasta, että 
Ykkönen ja Kakkonen saisivat olla rauhassa lapsia.
Että älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.

Viikonloppuna on luvassa lisää ulkoilmamyrkytystä, ystäviemme A:n ja J:n mökkitalkoiden merkeissä.
Kolmonen pääsee E:n hellään hoivaan, Ykkönen ja Kakkonen ovat isällään,
 ja me Ihmemiehen kanssa lähdemme nostalgiseen järvimaisemaan.
 Talkoiden tavoitteena on puupinojen lisäksi paljon naurua, laulua ja ainakin talviturkin heittoa.
 Vesi on varmasti vielä kylmää, mutta ystävyys lämmittää senkin edestä.
Mikä ihana kesä.







Avajaisruuhkaa




Kolmonen ja Ykkönen maansiirtohommissa 







15.5.2012

Kissanpäiviä

Viime päivät ovat hemmotelleet minut melkein pilalle. 
Aurinko on hellinyt kiireettömiä aamuja ja elämä muutenkin on hymyillyt koko hammasrivistöllään.
Olen saanut elää päiviä, jolloin on niin helppoo olla onnellinen.

Viikonloppuna tapasin viimein sen pienen ihmisen, jonka vuoksi saan olla täti.
 Muutaman päivän vanha katse oli tutkiva ja tuntui sydämessä asti. Sain vihdoin syliini tuon pienen pojan, joka oli samalla niin uusi, mutta silti niin tuttu. Ja niin valmiiksi rakastettu.
Tuoreet vanhemmat hehkuivat onnesta ja ylpeydestä joka tarttui.
 Kuten myös vauvakuume.
 Jos sitä on hieman ollut ilmassa aikaisemminkin, niin nyt se iski ihan täydellä teholla. Kolmonen kasvoi yhtäkkiä silmissä lähes koululaiseksi ja Ykkönen ja Kakkonen melkein muuttivat jo pois kotoa pieneen vauvaan verrattuna.

Äitienpäiväksi ajettiin kotiin ja sunnuntaiaamu toi tullessaan lisää onnenkyyneleitä. Ja aamupalan sänkyyn. Itsetehtyjä lahjoja avatessani tunsin taas kerran suurta kiitollisuutta että
  juuri nämä lapset ovat juuri minun.
Ja että juuri niin sen pitää ollakin. Ja että kerrankin nukuin ihan oikeasti onnittelulauluun asti. 

Menneet päivät ovat tarjoilleet muitakin hyviä asioita. Vanha ystäväni S kertoi löytäneensä oman elämänsä ihmemiehen. Olen onnellinen hänen puolestaan, ja myös itseni puolesta. Tuntui hyvältä olla uutisen jakamisen arvoinen ja se lämmittää kovasti. Vanha ystävyys ei ollutkaan kompastunut vuosiin eikä välimatkaan. 

Myös verottaja muisti iladuttaa. Joulu tuli jälleen kerran pelastetuksi, ja sen lisäksi kotiäitiydestä on kerrankin myös rahallista iloa. Surkean kotihoidontuen ansiosta saan äitiyslomalta kertyneet kesälomarahat verottomana. Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se silloin tällöin sopivasti annosteltuna helpottaa
 ja saattaa toteuttaa pari kesälomasuunnitelmaakin.

Onnellisista orastavan kesän päivistä, tai oikeastaan öistä ovat päässeet osalliseksi myös kissaveljeksemme. Aamulehteä hakiessani pääsen usein todistamaan yön metsästysretkien saaliita.
 Aamutossun alla litsahtelee milloin hiiren mahalaukku, milloin myyrän pääkallo. 
Kissat eivät vaan millään tahdo uskoa että olen huono syömään aamupalaa, siitäkin huolimatta että ne tarjoilevat sen huomaavaisesti suoraan rappusille. 

Eivät ole onneksi keksineet kokeilla sitä sänkyä.



















9.5.2012

Halaus Sinulle




Tässä se nyt on, blogini ensimmäinen tunnustus. Olen yllättynyt, hämmentynyt ja lapsellisen iloinen moisesta!
 Kiitos Hues of Black-blogin HMH, ihan punastuin mielihyvästä kun tämän tunnustuksen sain.
 Tarkoitus on jakaa tämä tunnustus eteenpäin omille suosikkiblogeille, joissa on alle 200 lukijaa.

Tässä omat suosikkini, vaikea oli valita!

Pidän kirjoittajan rehellisestä ja koruttomasta tavasta kertoa elämästä ja tunteistaan juuri niinkuin ne on. Vaikeista asioista huolimatta jossakin pilkahtelee valo, yhä vain kirkkaammin. 

Teräviä havaintoja maailman menosta, asioista joista itsekin haluaisi kirjoittaa, mutta Sivusilmäilijä ehtii ensin ja tekee sen paremmin.

Eloisen Eteisessä minusta tuntuu kuin vaeltaisin salaisessa puutarhassa. Imen itseeni vihreyttä, jospa se tarttuisi peukaloonikin. Blogista välittyy rauha, tuoksut, tunnelmat. Samaistun monessa asiassa.

Ihan paras bannerikuva ikinä. Pidän erityisesti kirjoittajan tyylistä poimia arjesta
 juuri ne pienet jutut, kaikkein oleellisimmat.

Pikku Kepponen
Kertakaikkisen ihana blogi, jonka lukeminen tekee aina iloiseksi. 




Oma sukellukseni blogimaailmaan on kestänyt kohta kolme kuukautta. 
Kirjoittaminen on tuonut minulle valtavasti iloa ja riemua. Vielä enemmän on ilahduttanut se, 
että joku muukin on saanut teksteistäni jotakin itselleen.
 Sanat ovat kuin halaus.
 Itsensä halaaminen on joskus paikallaan ja tärkeääkin, mutta eniten lämmittää
 kietoa kädet jonkun toisen ympärille. 
Tuntuu hyvältä tietää, että on onnistunut koskettamaan sanoilla, saanut aikaan naurun tai itkun tai molemmat.
Että jossain on joku, joka on kuulolla.
Joku, jota halata.



7.5.2012

Täti

Elämä tarjoili jälleen ihmeitään ja teki minusta ensi kertaa tädin.
 Siskoni pieni poika syntyi valoisaan aamuun, toukokuun tuuli tukassaan ja silmät täynnä seikkailuja.
Emme ole vielä tavanneet, mutta sydämeni sylissä olen häntä jo keinutellut.
 Laulanut lempeitä lauluja ja luvannut olla läsnä.
Tuskin maltan odottaa tätihetkiä tämän uuden ihmisenalun kanssa.
Tahdon juurruttaa hänet meidän pieneen, mutta sitkeään sukuun ja kertoa hänelle tarinoita äitinsä ja minun lapsuudesta. Tahdon tutustuttaa hänet serkkuihinsa, toivoisin heidän välilleen kasvavan elinikäisen siteen.
 Että aina löytyisi joku jonka käteen tarttua, joku joka kuuluu meihin.


Tervetuloa maailmaan, tädin pieni ihme.
Maailmaan, jonka kaikki ovet ovat auki.
Tervetuloa meihin.







6.5.2012

Normiviikonloppu

Jo perjantaina ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
Sitä päivää oli lätkähullu Ykkönen odottanut kuin kuuta nousevaa. 
Illan MM-avaukseen oli valmistauduttu huolella.
 Paras kaveri oli kutsuttu yökylään, kisastudion eväät tilattu hyvissä ajoin ja pikkusisko lahjottu hiljaiseksi.
Jääkiekkokuume tarttui kirjaimellisesti myös Kolmoseen, kuumemittari näytti iltapäivästä liki 39 astetta.
Tunnelma oli siis jo alkuillasta katossa,
mutta kisafiilistä piti nostattaa vielä omalla pihalla laittamalla omat pelit pystyyn.
 Kakkonen huijattiin maalille ja ilmaveiviharjoittelu alkoi. 
Aitoon kisatunnelmaan pääsin minäkin siinä vaiheessa kun pitelin jääpussia maalivahdin leuassa. 
Ykkönen sai maalin ja Kakkonen lohjenneen etuhampaan.
MM-kisat eivät olleet vielä edes virallisesti alkaneet, kun ne vaativat jo ensimmäisen uhrin.

Seuraavat sydämentykytykset saikin sitten aikaan Kolmonen, joka vetäisi iltapalamurot henkeensä.
 Hetken oksentamisen, kakomisen ja yskimisen jälkeen oli pakko soittaa
 hätäkeskukseen kun henki ei alkanutkaan kulkea.
 Kuin ihmeen kaupalla Kolmonen kuitenkin virkosi Ihmemiehen roikottelun seurauksena, ja ambulanssia vastassa oli piipaa-autoa ihmettelevä virkeä yksivuotias ja telkkarin ääreen liimautunut lapsilauma, joka tuskin huomasi sisään saapastelevia ensihoitajia.
 Ensihoitohenkilökunta vakuuttui Kolmosen hyvästä voinnista siinä vaiheessa kun Ihmemies avuliaasti kertoi miten olin ehtinyt siivota eteisen ambulanssia odotellessa.
 Lapsen täytyy siis olla kunnossa jos äidille tulee mieleen järjestellä kenkäteline.

Joten kiitos ja anteeksi, ambulanssimiehet. 
Ensiksikin sanoisin teille, että hätäkeskus ei suostunut perumaan ambulanssia vaikka Kolmosen vointi kohentui silmissä. Siksi sattui olemaan aikaa kohentaa myös eteisen ilmettä. 
Ja toisekseen, ambulanssi ei vieraile perheessämme joka perjantai,
 kuten ehkä lasten reaktiosta olisitte voineet päätellä. 
Jääkiekko-ottelu oli vain juuri alkanut ja karkkikipot vielä täysiä.


Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tai ainakin melkein.
 Lätkämatsi päättyi onnellisesti, mutta Kolmonen jatkoi kannustushuutoaan aamuyön puolelle.
 Kahden maissa kuumeinen pieni mies vihdoin rauhoittui ja
 ehdin ajatella ääneen josko tästä vielä normaali viikonloppu tulisi.
 Normaali viikonloppu kesti noin puoli tuntia,
 juuri sen ajan jonka ehdin nukkua ennen kuin heräsin töminään, loiskuntaan ja litsahdukseen.
Ykköseen oli iskenyt vuosisadan vatsatauti.
 Oksennus oli ehtinyt levittää ilosanomaansa olkkariin, eteiseen ja vessaan, ja jossain niiden välillä Ykkösparka oli liukastunut. Ihmemies oli mennyt hätiin ja touhu näytti lähinnä yrjöpainilta.
 Seisoin makuuhuoneen ovella ja hoin ei oo totta, ei oo totta.

Kaikenlaista sitä ehtiikin mietiskellä siinä aamuyön tunteina lattioita luututessa.
Kuten miksi lastenhuoneista on aina pisin matka vessaan. Tai  miksi mahataudin sattuessa lattialla on aina vastapestyt matot. Tai miksi aina meille sattuu ja tapahtuu.

Loppuviikonloppu sitten kuljettiinkin suurinpiirtein ämpärit kaulassa ja veikattiin seuraavaa laatoittajaa.
Toistaiseksi Ykkönen on jäänyt ainoaksi, meidän muiden vatsoja on väännellyt ihan vaan myötätunnosta.
Tuleva viikko näyttää kuitenkin valoisalta.
Kolmonen alkaa parantua kuumeesta, Kakkonen pääsee hammaslääkäriin ja seuraava lätkäpelikin tulee vasta tiistaina.

Tervetuloa ihan tavallinen maanantai.











3.5.2012

Häpeäpilkku

Suutarin lapsilla ei tunnetusti ole kenkiä.
 Kirjastotädin tyttärenä minulle on 
ylivoimaisen vaikeaa palauttaa lainakirjat ajoissa. 

Tiedän, tosi noloa. Ja kyllä, häpeän sitä suuresti.

Rakastan kirjoja ja lukemista.
Ilmeisesti liikaa, koska niistä jo luetuista kirjoistakin luopuminen tuottaa hankaluuksia. 
Säännöllisesti postiluukusta kolahtaa kirjaston ystävällinen pyyntö palauttaa myöhässä oleva aineisto.
Ja yhtä säännöllisesti päätän pyhästi viedä kirjat heti ensi viikolla.
Lopulta kirjaston ystävälliset pyynnöt alkavat käydä uhkaavimmiksi, jolloin pakotan itseni raahaamaan nöyristellen syntisäkkini kirjastontädin eteen anteeksipyyntöjen saattelemana.

Kyllä hävettää.
 Aikuinen ihminen, joka ei saa aikaiseksi palauttaa lainaamaansa kuin uhkasakolla.
Mutta kun kirjat on palautettu, sakot maksettu ja synninpäästö saatu,
 tunnen itseni taas vastuuntuntoiseksi ja puhdistautuneeksi aikuiseksi.
Kunnes lainaan uuden kasan kirjoja. Ja palautan ne taas myöhässä. Noidankehä on valmis.
Sietäisin saada risuista takalistolleni tästä häpeällisestä tavasta,
mutta ruusut on ansainnut meidän kylän kirjastontäti, joka on ammattikuntansa ehdoton helmi.
 Hänen takiaan tämäkin häpeä on hiukan helpompi kantaa.
Lupaan ja vannon palauttaa kaikki myöhässä olevat kirjat heti huomenna tänään.
Poikkean ainoastaan kukkakaupan kautta.


Kerro ihmeessä oma häpeäpilkkusi, hävetään yhdessä!






1.5.2012

Sykähdyksiä

Tässä vapussa sykähdytti moni asia.

Ilo.
Kolmosen ensikohtaaminen serpentiinin ja ilmapallojen kanssa sai hymyn korviin kaikilta.
 Pieni mies koristeli kotia yksivuotiaan ihailtavalla tarmolla. Paljon ja joka paikkaan.

Haikeus.
Ykkönen ja kakkonen viettivät toista kertaa vappua isänsä luona. Isompien lasten puuttuminen vappuriemusta vaati edelleen totuttelemista, kipu tuntui hiljaisena haamusärkynä sydänalassa.

Ystävät
Meillä on maailman parhaat ystävät.
Vappuaaton vietimme ystäviemme E:n ja J:n luona.
Yhteisestä vapusta on jo muodostunut perinne, jonka niin toivoisin jatkuvan.
Ystäväni M:n kanssa jaoin vappupäivän elämyksiä, iloitsin naapuruudesta ja lainasin ranskanperunoita.
Ystäväni A lupasi auttaa huomenna mansikkamaan laitossa ja antoi kummityttöni yökylään.
 Ystäväni P taas jakoi haikeuden hetkeni.
Varsinaisia kultakimpaleita kaikki.

Jännitys.
Koko vapun jännitin, että vietänkö ensimmäistä vappua tätinä vai viimeistä vappua ei-vielä-tätinä.
Näyttää siltä, että tämä oli viimeinen vappuni ei-vieläkään-tätinä.
Ajatukset ovat siskon luona, puhelinta tekee mieli vahdata yölläkin.

Aurinko
Vappu on ollut myös pitkiä päiviä pihalla. Aurinko on hellinyt minusta esiin sen kauan odotetun puutarhurin. Tänäänkin olen haravoinut, rapsuttanut, kuopsuttanut ja istuttanut.

Perhe
Illansuussa sain Ykkösen ja Kakkosen kotiin vapunvietosta.
Kolmosen ja isojen sisarusten jälleennäkeminen neljän päivän erossa olon jälkeen sai kyyneleet silmiin.
 On ne niin samasta puusta, tärkeimpiä toisilleen.

Munkit
Piilotin viimeiset vappumunkit lapsilta yöpöydänlaatikkooni.
 Ne on vaan niin syntisen hyviä.

Ihmemies.
Sitä ei haittaa sokeri lakanoilla.






27.4.2012

Siivouspäivä

Hermot menivät tietenkin jo heti aamusta. 
Kahvi valui suodatinpaperin ohi ja astuin vessan lattialla olleen aukinaisen hammastahnatuubin päälle.
Kakkosen vaatekaappi oli täynnä ihan tyhmiä vaatteita, ja tukkaan piti laittaa ranskalaiset letit silleenniinkuetsäetkoskisniihinyhtäänkunsetukistaa.
Tyttö lähti siis kouluun rumissa vaatteissa, tukka takussa ja naama näkkärillä.

Koska aamu oli jo valmiiksi pilalla, päätin että tänään siivotaan.
Ykkönen näki tilaisuutensa tulleen ja tarjoitui avuksi petivaatteiden vaihtoon silläehdollaettäsaanpelatapleikkaakoulunalkuunasti.
Avulias poika todellakin pelasi pleikkaa koulun alkuun asti ja siitä ohi.
Ja minä olin tietenkin tyhmä äiti joka ei osaa katsoa kelloa. 
Eikä ilmeisesti osaa myöskään ohjeistaa riittävän selkokielisesti, koska Ykkönen oli ystävällisesti vaihtanut sänkyynsä uudestaan vanhat lakanat, mäjovähänaattelinkinetnääonjotemkinoudostiiviikatut.
Siispä vaihdoin kolmeen sänkyyn lakanat kerran ja yhteen sänkyyn kahdesti.

Kolmosen aamupäiväunien aikana pyöritin peukaloita ja roikuin netissä koska 
ei kannata aloittaa mitään kun se kuitenkin kohta herää. 
No heräsihän se, kolmen tunnin päästä. 
Koululaisten kotiuduttua olin muuttunut tyhmästä äidistä maailman tyhmimmäksi äidiksi, koska pakotin Ykkösen ja Kakkosen siivoamaan huoneensa (joka tarkoittaa käytännössä sitä että äiti mättää tavaroita roskiin ja lapset huutavat kauhuissaan vieressä).
Maailman tyhmin äiti oli tehnyt myös maailman pahinta ruokaa.
 Kolmonen sai haluamansa ja kuittasi päivällisen pullalla koska Vuoden Mutsi- pisteet olin jo muutenkin menettänyt tältäkin päivältä.
Ihmemiehen tullessa töistä vastassa oli maailman pahantuulisin vaimo ja kiukuttelevat kakarat.
 Kaksi kiukuttelevista kakaroista pelastautui isänsä luo vapun viettoon, 
ja Ihmemies pelasti Kolmosen kanssaan pyöräilemään.
Sain siis vihdoin siivota ja raivota raivata rauhassa.
Ensin piti vaan siivota että voi siivota.

Kurjuuden maksimoimiseksi päätin siivota kunnolla. 
Pudistelin matot ja jätin ne tuulettumaan kuistille.
Lattianpesun jälkeen lähdin hakemaan mattoja, jotka olivat kummalliseti kadonneet.
Ne lötyivät roskapöntöstä, koska
  ne oli jätetty roskapussien päälle joten vein ne roskiin, selitti Ihmemies.
Tyynesti levitin roskismatot lattialle ja taisin hymyillä. Ensimmäistä kertaa tänään.

Siivouspäivä päättyi nauruun ja tekstiviestiin lapsille anteeksi että äitillä oli huono päivä.
 Ja ukonilmaan ja kaatosateeseen.
Ja sateenkaareen, jonka toinen pää oli ihan meidän kodin päällä.

Juuri se pää, josta löytyy aarre.


















24.4.2012

Lähtöruudussa

Kaikkea se rakkaus teettää.
Vielä viisi vuotta sitten toitotin itsevarmana kaikille että minun lapseni ovat sitten tässä.
Tärkeänä perustelin kantaani intuitiolla siitä että näin itselläni vain nämä kaksi lasta ja että olin jo nuorena päättänyt että lapset pitää tehdä alle kolmikymppisenä, jotta nelikymppisenä voi sitten nauttia elämästä.
 Ei enää vaipparallia, yöheräilyjä eikä koko vauvarumbaa.
Hyvästi uhmaiät, kuivaksiopettelut ja kohta kurahousutkin.
Ykkönen oli viiden ja Kakkonen kolmen, kun kiersin julistamassa miten on niin helppoa, kun lapset ovat jo isompia, kohta pääsee elämään sitä niin kuuluisaa omaa elämää. 
Vain hullu aloittaisi kaiken alusta.

Tulin siis hulluksi ja aloitin kaiken alusta.
 Tosin ennen hulluksi tulemista tajusin muutaman oleellisen seikan itsestäni ja elämästäni. 
Intuitio osoittautui peloksi ja se kuuluisa oma elämä kulissiksi. 
Elämästä nauttimisesta en ollut tiennyt yhtään mitään.

Avioliitto Ykkösen ja Kakkosen isän kanssa päättyi. 
Kaikki, mille olin siihen astisen  elämäni perustanut, hajosi sirpaleiksi.
Niin pitikin. Piti kerätä sirpaleet ja huomata niiden tuoma onni.
Se onni löytyikin yllättävän läheltä ja yllättävän nopeasti.
Ihmemies tuli elämääni kuin MacGyver konsanaan, juuri silloin kun kaikki piti olla menetetty.

Seuraavaksi tulinkin hulluksi. Ja sitten raskaaksi.
Palasin takaisin lähtöruutuun, söin kiltisti sanani ja löysin vuorostaan itseni kuuntelemassa saarnaa jonkun toisen helposta elämästä, eihän sitä nyt enää tässä iässä ja kun ne vaihdevuodetkin sattuu samaan aikaan sitten murrosiän kanssa.


Joten tässä sitä nyt ollaan, keskellä vaipparallia ja seuraava erikoiskoe taitaakin olla uhmaikä, taas.
Hyvästit kurahousuille jäivät lyhyeksi.
Viime syksynä leikeltiin juhlavin menoin Kakkosen kurahousut koulun alkamisen kunniaksi ja
 viime viikolla ostin uudet kokoa 86cm. Kurahousujen uusi kuusivuotiskausi on siis taas alkanut.



Lähtöruudussa ei ole yhtään hassumpaa.
 Myönnetään, että paljon vauva-ja taaperoajasta oli päässyt reilun kuuden vuoden aikana unohtumaan,
 mutta Kolmonen on toiminut oivallisena muistinvetreyttäjänä.
Ja jotta kaikki ei uudelleen unohtuisi, siirsin kolmenkympin lapsenteko-rajan suoraan neljäänkymppiin.
 Kaiken varalta.

Hullu saa olla, muttei tyhmä.
Elämästä kun ei  koskaan tiedä. Rakkaudesta vielä vähemmän.
Kun molemmat osuu kohdalle yhtäaikaa isolla Eellä ja isolla Ärrällä,
 vain tyhmä jättää tilaisuuden käyttämättä.








23.4.2012

Alkuja

Herättelin tänään haravalla vielä talven jäljiltä uneliasta pihanurmea, ihastelin mullasta hitaasti venytteleviä tulppaanin alkuja ja jo täydessä loistossa kukkivia lumikelloja. 

Viime keväältä näitä muistoja ei ole.
Silloin suru peitti alleen kaikki kevään ihmeet, enkä jaksanut kaivaa niitä esiin. 
En huomannut koivujen hiirenkorvia enkä omenapuun kukkimista.
Katselin vain ikkunasta kun Ihmemies laittoi pihaa kuntoon ristiäisiä varten, säästin kaiken jäljellä olevan  ilon ja onnen vastasyntyneelle Kolmoselle.
 Käsivarsissani ei ollut voimaa haravointiin, mutta vauvaa ne jaksoivat kantaa.
 Onneksi.

Ristiäispäivän aamuna havahduin siihen miten kevät jo olikaan.
 Västäräkki viipyi vain hetken pihakiven päällä ja yhtäkkiä vuodenaika oli vaihtunut.
Vieraat paistattelivat päivää paitahihasillaan, ja lopulta aurinko osui minuunkin.

Kevät ehti kesäksi, mutta en saanut otetta siitäkään.
 Nautin kyllä hellepäivistä lasten kanssa, mutta kukkapenkit saivat rauhassa kerätä rikkaruohoja
 ja syreenin oksat tuoksuivat toisille.
 Piha oli vain piha.

Tältä keväältä muistoja jo on.
 Olen kuljeskellut marjapensaiden välissä ja kuiskutellut anteeksipyyntöjä pihakoivuille,
 tänä keväänä kaikki on toisin, lupaan.
Tänä keväänä piha on taas meidän piha.
 Ihmemiehen kanssa ollaan päät yhdessä tehty suunnitelmia kasvimaasta ja kesäkeittiöstä. 
Kolmoselle pitää tietenkin saada hiekkalaatikko ja puhallettava uima-allas koivujen katveeseen.
Ykkönen ja Kakkonen haaveilevat auringonkukkapellosta kasvimaan laidassa.
Minussa asuu taas tekemisen riemu, ja käsissä  mullan kaipuu.

Aina tulee uusi kevät. Aina tulee uusi alku johon tarttua.
Tänä keväänä istutamme lasten kanssa Vaarille oman omenapuun.
Muttaeisittenmitäänitkuomppuja, sanoi Kakkonen.

Uusi alku, uusi kevät.








21.4.2012

Nahkatakkinen tyttö

Tein tänään vuosisadan kirppislöydön.
 Elämää nähnyt nahkarotsi lojui kirpputorin henkarilla kuin minua odottaen.
 Takissa oli kaikki kohdallaan. 
Rispaantuneet napinlävet, pehmeäksi kulunut pinta ja korkea kaulus pohjoistuulta varten. 
Hintalappu oli enemmän kuin kohdallaan, unelmieni takki maksoi yhden vaivaisen euron.
En tietenkään sovittanut sitä. 
Ei ollut väliä mahduinko siihen, sillä takilla oli selvästi tarina ja tarinalla pitää olla koti.
Ihmemies tosin oli sitä mieltä että meidän koti on jo täynnä tavaroita tarinoita,
 jotka kaipasivat vain onnellista loppua. Kuten kaatopaikkaa.
Takkivanhus sai kuitenkin meiltä uuden kodin.
Kotona sovitin sitä vihdoin. Takki istui kuin valettu.
Katselin itseäni peilistä ja tiesin että tämän tarinan minä kirjoitan loppuun.
 .





Elämässäni on ennenkin ollut tarinatakkeja.
 Ensimmäisen nahkatakkini ostin viidentoista vanhana Budapestistä luokkaretkellä, kiihkeästä lomaromanssista huumaantuneena. Komea suklaasilmä Zoltan jaksoi kirjoitella yhden air mail-kirjeen verran, mutta musta prätkänahkatakkini seurasi uskollisesti teinivuosien läpi.
Toinen nahkatakkini oli pitkä, ruskea ja oikea hyvän onnen takki. Senkin ostin kirppikseltä viidellä markalla ja kun kotona työsin käteni takin taskuun, sieltä löytyi viidenkymmenenmarkan seteli. Sehän oli suorastaan merkki siitä, ettei tämä takki päällä voi mikään mennä pieleen. Vähänpä silloin tiesin.
Molemmat takit ovat sittemmin mystisesti kadonneet. Ehkä hyvä niin.
 Muistaakseni prätkätakin tarina päättyi vähemmän onnellisesti rinnuksille oksentamiseen onnettomien kotibileiden jälkimainingeissa. Toisen nahkatakin taikavoimaan taas tuli luotettua vähän liikaa ja alkoi tuntumaan että viisikymppiä oli oikeastaan aika pieni korvaus kaikista takki päällä koetuista pettymyksistä.

Joten kolmas takki toden sanoo. Ja niin sanoi myös Ykkönen, kun näki takin päälläni.
Äitisäootkylläaikarock.

19.4.2012

Numeroita


Ikä on vain numeroita, sanotaan.
Minun ja Ihmemiehen numero on kahdeksan, ikäerona laskettuna. 
Ihmemies on kaksikymmentäkuusi, minä kolmekymmentäneljä.
Ihmemies on siis kahdeksan vuotta minua nuorempi. 
Tuo kahdeksikko on aiheuttanut vuosien varrella nieleskelyä, pitkiä katseita ja ihmettelyä.
Jälkeenpäin ajateltuna ehkä myös kateutta.


Valehtelisin, jos väittäisin etten tuota kahdeksaa vuotta olisi aikoinani vatvonut. 
Kyllä vatvoin, ja niin vatvoivat muutkin.
 Etenkin kun ex-mieheni sattui olemaan minua yhdeksän vuotta vanhempi.
Käytännössä siis vaihdoin seitsemäntoista vuotta nuorempaan. (Ei pöllömpi vaihtokauppa.)



Poikaystävän ikää kysyttäessä vastaukseni kaksikymmentäkaksi kuulosti hyvältä niin kauan
 kun en kertonut paria pikku seikkaa. 
Kuten että olin kahden lapsen yksinhuoltaja. Ja kolmenkymmenen paremmalla puolella.
 Ja kerran naimisissa ja eronnut.


Ikäerokriisiä kesti kohdallani kokonaista kaksi viikkoa.
 Kaksi viikkoa tuijottelin peiliin ja venyttelin naamaani, etsin ryppyjä ja
 vertailin itseäni Ihmemiehen ikäisiin naisiinTai siis tyttöihin.
Hävisin vertailun, mutta voitin itseni. Ja Ihmemiehen.


Tulevien appivanhempienkaan kannalta en tainnut olla unelmaminiä,
 mutta Ihmemiehelle olin unelmavaimo.
Se riitti, ja riittää edelleenkin.
Toki joskus on aamuja, jolloin herään vanhana akkana, mutta Ihmemies tietää jo siihen keinot.
 Rypyt siliää silittämällä, epävarmuus häviää hellyydellä.

Nuoressa miehessä on puolensa.
Trivial Pursuitissa pääsee pätemään kasariluvun kysymyksissä, mutta pukeutumisen suhteen ei tarvitse pelätä miehen jääneen samalle vuosikymmenelle, sillä potkupuvuissa ei onneksi riitä koot.
 Vakuutusmaksuihin sai vielä nuorisoalennuksen, ja eläkkeellä voi sitten shoppailla huoletta
 kun mies tienaa ansiotyössä vuosia pidempään.
 Viagraa lienee tässä yhteydessä tarpeetonta edes mainita.



Häpeän hetkiäkin on koettu.
Oliko sillon jo piirrettyjä kun sä synnyit? kysyi Ihmemies kerran illanistujaisissa.
Tai kun Kakkonen edelleenkin saa päähänsä (yleensä mahdollisimman suuren yleisön läsnäollessa) pamauttaa että äitikerrotaasmontavuottasäolitkaanIhmemiestävanhempi?
Kypsänä, elämää kokeneena naisena vastaan nykyään häkeltymättä ja hymyillen.


Ikä on siis vain pelkkiä numeroita, elämä on paljon enemmän.
 Sitä ei kannata hukata merkityksettömiin laskutoimituksiin, se kannattaa elää.
 Mielellään sellaisen ihmisen rinnalla, jonka kanssa voi tehdä itsensä onnelliseksi.


Rakkaus ei katso ikää, se katsoo ihmistä.
Ihmistä, joka saa sydämen nauramaan ääneen.
Sitä naurua en kyllästy kuuntelemaan.




88888
Kakkosen näkemys meidän perheestä numeroina. 




13.4.2012

Arvoitus

Se löytyi tänä aamuna kahvinkeittimestä ja Ihmemiehen hellästä hymystä.
 Se näkyi Ykkösen tavasta pörröttää Kolmosen niskakiharoita.
Se kurkisti ikkunasta aurinkona ja asettui rintaan sydämen lähelle. 
Se osui käteen taskussa lempihuulirasvana
 ja jatkoi matkaansa Kakkosen koulurepussa joka keikkui huolettomana kapeilla hartioilla.
Se tuli vastaan ulkona punaisina poskina, se tuntui keväisessä tuulessa.
 Se kuului ystävän äänestä , se halasi tekstiviestissä ja pujahti pyytämättä viereen.

Se tarttui nauruun ja viipyi muistoissa.
Se katsoi peilistä ja kulki perässä, ihan kintereillä.
Se tuoksui kotiovella, jos vain pysähtyi haistelemaan.
Pysähdyin.

Se on hipaisu ja huokaus, hiljainen toive.
Se asuu meillä. 
Ja teillä.

Joskus se on piilossa vain siksi että tuntisimme löytämisen riemun.

Se on onni.




Yllätyksiä

Jos yllätysvieraita, juoksulenkkiä, pesukoneeen palamista ja kissan oksennuksia lähes kaikilla matoilla 
ei lasketa, niin tänään on ollut ihan tavallinen torstai.
Jos lasketaan, niin päivä on ollut vähintäänkin yllätyksellinen.

Tykkään yllätyksistä. Pidän yllätyksien suunnittelusta ja tykkään myös itse tulla yllätetyksi. 
 Ystävät ovat tervetulleita yllättämään, mutta yllätysvieraista en pidä.
Yllätysvieraat saapuvat nimittäin aina silloin kun päällä on joko perheriita, hirveä kaaos tai ei yhtikäs mitään tarjottavaa. 
Tänään osui kaksi viimeisintä vaihtoehtoa. 
Tai no, pakastimen pohjalta löytyi viisi toissavuotista joulutorttua, ehtoisana emäntänä paistoin ne. 
Ehdin kerätä kissanoksennusmatot rullalle, josta tulikin loistava tekosyy kaaokselle. 
Just oltiin alkamassa siivoomaan!

Jouluista kahvihetkeä hieman varjosti pyykkikoneen kummallisen kova linkoaminen,
 joten hetken huudeltuamme toisillemme torttujen yli yllätysvieraat ymmärsivät lähteä. 
Varsinainen yllätys sen sijaan odotti kodinhoitohuoneessa. 
No palaahan se. 
Ei siis ole pelkästään tyhmää maksaa liikaa,
vaan on myös tyhmää olettaa pyykkikoneen kestävän kolmea kuukautta pidempään palamatta.
  
Päätin lähteä lenkille ennen kuin pesukoneen lisäksi palaa myös pinna. 
Yllätin itseni, jaksoin juosta koko lenkin!
Kuusi kilometriä riitti unohtamaan palaneen pesukoneen, iloitsemaan vieraista yllätyksestä huolimatta
 ja puhumaan ystävän kanssa helpottavan (ja huohottavan) puhelun.

Tennarit ja sydän tuntuivat hetken kevyiltä.



9.4.2012

Pimeästä valoon

Rakastan kevättä, mutta en ihan vielä. 
Pitkän talven jäljiltä silmät ovat arat, valo tuntuu viholliselta. 
Juuri nyt se on kolmas pyörä, pariton.
 Vielä pitää totutella kaiken paljastavaan kirkkauteen, 
hitaasti riisua lohdullinen pimeys ympäriltä pala kerrallaan.
 Pitää hyvästellä kynttilät, tummat illat ja hämärät aamut, 
täytyy luopua sinisistä hetkistä ja opetella taas ottamaan vastaan 
keltaiset huomenet ja oranssit hyvät yöt.

Olen syntynyt keskitalvella, tullut kohdun hämärästä tammikuun tummaan iltaan
 ja ollut heti kuin kotonani. 
Pimeys on luottoystävä, jonka pehmeisiin ääriviivoihin on turvallista kietoutua. 
Valon kanssa on toisin, sen alastomaan armottomuuteen kestää tottua
 ja ottaa aikansa ennen kuin uskon ettei aurinko ilku minulle, vaan hymyilee lempeästi. 

Huhtikuussa valon lisääntyessä alamme taas ystävystyä. 
Pimeys siirtyy hienotunteisesti sivuun ja tietää minun elokuussa taas palaavan sametinpehmeiden öiden syliin.
Aurinko ottaa vallan ja annan sen tehdä niin. 
Hitaasti heräilen sen kutituksiin aamuisin ja iltaisin pyydystän viimeiset lämmittävät säteet.
Annan valon värittää ääriviivat teräviksi ja totun taas näkemään tarkasti.

Kesäkuussa olen jo rakastunut.
 En saa valosta kyllikseni, enkä kaipaa varjoja.
Sateisina päivinä päivinä kääriydyn torkkupeittoon vain siksi hetkeksi kun kesäheilani on poissa.
Valosta on tullut kauan kaivattu seikkailu, jolla on onnellinen loppu.

Tänään rakastan talvea, vielä vähän aikaa.
Vielä on aamulla hankikanto ja yöpakkaset, järkisyitä molemmat.

Mutta päivissä on jo houkutus.

8.4.2012

Pääsiäinen perheessä

Lapsiperheiden pyhien vietto ei yleensä mene kuin Strömsössä.
 Oli sitten joulu, juhannus tai pääsiäinen, mukana on aina pari muuttuvaa tekijää
 joiden ansiosta juhlapyhiin liittyvät perinteet saavat ihan uuden merkityksen.

Eri juhlapyhien vietossa on muutakin yhteistä, nimittäin viime tinka. 
Tarkemmin ajatellen meidän perheen kaikki juhlapyhäperinteet perustuvat viime tingan olemassa oloon.
 Jos sitä ei olisi olemassa, meillä ei olisi koskaan syöty joulukinkkua,
 annettu lahjoja saati paketoitu niitä,
kylvetty rairuohoa
 (joka yleensä itää vasta vappuna, mutta ajatushan on tärkein), 
ostettu pääsiäismunia 
(paikallisen kyläkaupan viime tingan munavalikoima ei ole ihan se laajin, mutta ajatushan siinäkin on tärkein)
tai ylipäänsä piilotettu niitä pääsiäispupun toimesta.

Lapsuudessani pääsiäisen ehdoton kohokohta oli suklaamunien metsästys. 
Pääsiäispupu (petoksen selvittyä äitini) runoili ontuvasti vihjeet paikoista joista munasaaliit piti etsiä. Pääsiäissunnuntaiaamuna vatsat olivat kipeinä jännityksestä, hetken päästä munien ylensyönnistä.

Tätä traditiota olen vaalinut omien lastenikin kanssa. 
Nyt ymmärrän, miksi pääsiäispupun vihjeet olivat jo lapsuudessani vähintääkin sekavia. 
Tänä aamuna niistä oli itsenikin vaikea saada tolkkua.
 Eniten jännitystä aiheutti se olinko ylipäätään muistanut piilottaa munat vihjeitä vastaaviin paikkoihin.
 Melkein kaikki olin.

Suorituspaineita toi Ykkösen harras tokaisu pitkäperjantaina äitimeilleontulossaniinihanapääsiäinenkunpääsiäispuputaaspiilottaanemunat.
Yhdeksänvuotiaalle paljastui petos juuri ennen viime joulua, joulupukin lisäksi uskottavuutensa menetti myös pääsiäispupu ja hammaskeiju. 
Joten jos uskon menetyksestä huolimatta Ykkönen edelleen pitää pääsiäispupua pääsiäisen odotetuimpana vieraana, niin täältä pesee.

Päätin siis tänä pääsiäisenä oikein todella paneutua tähän pääsiäisen huipentumaan.
 Tällä kertaa runoilisin vihjeet ajoissa ja huolella. 
Keksisin nerokkaat piilopaikat ja vielä nerokkaammat vihjeet.
 Kaikki olisi valmista hyvissä ajoin lauantai-iltana, lapset saataisiin aikaisin sänkyihin toimivalla pääsiäispupulle pitää antaa munimisrauha-fraasilla ja me Ihmemiehen kanssa nauttisimme lasilliset viiniä sen kunniaksi että tälläpä kertaa ei viime tinkaa tarvittukaan. 

Väärin meni.
Tämän pääsiäisen muuttuvat tekijät esittelivät itsensä tuotapikaa.
Aivotärähdys, flunssavirus ja oksennustauti, iloista pääsiäistä!
 Ykkönen ja Kakkonen heräsivät lankalauantaina silmät rähmässä ja nenät tukossa, pääsiäismunat olivat edelleenkin kaupassa (myöhemmin tosin selvisi etteivät olleet enää edes siellä) 
ja runosuoni auttamattomasti tukossa.

Iltaa kohden vain parani.
 Saunan jälkeen Kolmonen pääsi livahtamaan märkään pesuhuoneeseen ja 
liukastui takaraivolleen kaakeleille.
 Sairaalareissulta selvittiin yöksi kotiin ja 
virittelin herätyskelloja soimaan parin tunnin välein Kolmosen voinnin tarkistamiseksi.
 Ei olisi tarvinnut, sillä yllättäen Kakkonen hoiti herätykset oksentamalla tasaisin väliajoin. 
Jossain tajunnantason tarkistusten ja oksennusämpärin välissä runoilin pääsiäispupun terveiset ja
piilotin vaivalla  kalliilla hankitut yllätysmunat.
  Viime tinka ei pettänyt tälläkään kertaa.

Pääsiäisaamu valkeni kuitenkin aurinkoisena.
Munat löydettiin ja kädet pyyhittiin asiaankuuluvasti valkoiseen sohvaan. 
Vatsatautiin tepsi suklaa ja aivotärähdyspotilaan vauhti on entisenlainen.
Rairuohoviljelmätkin vihertää.

Ei pashempi pääsiäinen.



6.4.2012

Sanaton

Viime päivinä on ympärilläni tapahtunut asioita, jotka vetävät hiljaiseksi. 
Asioita, joille toivoisi voivan edes jotain, mutta joiden edessä on voimaton.
Ystäväni on hädässä ja minusta ei ole siksi joka hädässä tunnetaan.
Ei siksi etten haluaisi. Vaan siksi ettei ole mitään, mikä ystävääni lohduttaisi.

Olen itse ollut hädässä monta kertaa. 
Elämässäni on tapahtunut liian monta kertaa sellaista jota useimmalle ei tapahdu edes kerran elämässä.
Joka kerran ystävät ovat olleet paikalla. Joka kerran olen saanut siitä lohtua. 
Ja joka kerran olen toivonut, että joskus voisin antaa kaiken sen lohdun takaisin, 
silloin kun sitä eniten tarvitaan.
Olla ystävänä hädässä.
Olen toki ollutkin, mutta tällä kertaa olkapääni ei taida auttaa.

Monena päivänä olen avannut tämän blogin ja sitten sulkenut. 
 Ei ole ollut sanoja, ei sanottavaa.
Voi vain ottaa ystävää kädestä. 
Kuiskata salaisuuden, joka selviää aikanaan.
Että kaikesta huolimatta onnellisia päiviä on.



                                                   Että naurua on. 

                                                            Että lohtua on. 

                                                                   Että sanat on. 

                                                                            Että ystävät on.

                                                                                      Että minä olen.



30.3.2012

Unelmia

Unelmoin aina kun mahdollista. 
Paras hetki unelmille on juuri ennen nukahtamista,
 silloin on toivoa että ne tulevat uniin. 
 Näissä iltaunelmoinneissa on tärkeää unelmoida mahdottomuuksista.
Silloin voi haaveilla rauhassa ilman stressaavaa ajatusta siitä,
että niiden toteuttamisen eteen pitäisi tehdä jotain.
Voi vain leijua haaveesta toiseen. Leikitellä ajatuksella että ihmeitä tapahtuu,
että taivaalta tipahtaa toteutunut unelma jalkojen juureen.
Kuten ilmainen keittiöremontti. Tai kausikortti Ikeaan.

Entisessä elämässäni unelmoin lottovoiton ja Karibian loman
 sijaan  tavallisesta perhe-elämästä.
Elämästä, josta voi kertoa totta.
Elämästä, jossa olen olemassa naisena, vaimona, äitinä.
Elämästä, jossa riitän juuri tällaisena kuin olen, ilman reunaehtoja.
Kesti kymmenen vuotta ja kaksi lasta tehdä unelma todeksi.

Nyt elän sitä unelmaani.
Lasken iltaisin lampaita ja lapsia, en kaljatölkin sihahduksia.
Öisin en enää herää vaistomaisesti valomerkin aikoihin.
Aamuisin ei tarvitse keksiä peitetarinoita lapsille siitä miksi isi ei ole nyt ihan kunnossa.
Päivisin voi huoletta ostaa kaupasta lapsille syötävää eikä isille juotavaa.


Ihmeitä ei vain tapahdu, ne pitää itse tehdä.
Pitää upottaa kätensä siihen paskaan ja pelastaa mitä pelastettavissa on.
Minä pelastin tärkeimmät, Ykkösen, Kakkosen ja itseni.
Sitten tuli Ihmemies ja pelasti loput.

Entisestä elämästäni en pääse koskaan kokonaan eroon, mutta riittää etten enää itse eivätkä lapset elä sitä.

 Juuri nyt kaikki on hyvin.
Juuri nyt kaikki on niin ihanan tavallista.






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...