27.4.2012

Siivouspäivä

Hermot menivät tietenkin jo heti aamusta. 
Kahvi valui suodatinpaperin ohi ja astuin vessan lattialla olleen aukinaisen hammastahnatuubin päälle.
Kakkosen vaatekaappi oli täynnä ihan tyhmiä vaatteita, ja tukkaan piti laittaa ranskalaiset letit silleenniinkuetsäetkoskisniihinyhtäänkunsetukistaa.
Tyttö lähti siis kouluun rumissa vaatteissa, tukka takussa ja naama näkkärillä.

Koska aamu oli jo valmiiksi pilalla, päätin että tänään siivotaan.
Ykkönen näki tilaisuutensa tulleen ja tarjoitui avuksi petivaatteiden vaihtoon silläehdollaettäsaanpelatapleikkaakoulunalkuunasti.
Avulias poika todellakin pelasi pleikkaa koulun alkuun asti ja siitä ohi.
Ja minä olin tietenkin tyhmä äiti joka ei osaa katsoa kelloa. 
Eikä ilmeisesti osaa myöskään ohjeistaa riittävän selkokielisesti, koska Ykkönen oli ystävällisesti vaihtanut sänkyynsä uudestaan vanhat lakanat, mäjovähänaattelinkinetnääonjotemkinoudostiiviikatut.
Siispä vaihdoin kolmeen sänkyyn lakanat kerran ja yhteen sänkyyn kahdesti.

Kolmosen aamupäiväunien aikana pyöritin peukaloita ja roikuin netissä koska 
ei kannata aloittaa mitään kun se kuitenkin kohta herää. 
No heräsihän se, kolmen tunnin päästä. 
Koululaisten kotiuduttua olin muuttunut tyhmästä äidistä maailman tyhmimmäksi äidiksi, koska pakotin Ykkösen ja Kakkosen siivoamaan huoneensa (joka tarkoittaa käytännössä sitä että äiti mättää tavaroita roskiin ja lapset huutavat kauhuissaan vieressä).
Maailman tyhmin äiti oli tehnyt myös maailman pahinta ruokaa.
 Kolmonen sai haluamansa ja kuittasi päivällisen pullalla koska Vuoden Mutsi- pisteet olin jo muutenkin menettänyt tältäkin päivältä.
Ihmemiehen tullessa töistä vastassa oli maailman pahantuulisin vaimo ja kiukuttelevat kakarat.
 Kaksi kiukuttelevista kakaroista pelastautui isänsä luo vapun viettoon, 
ja Ihmemies pelasti Kolmosen kanssaan pyöräilemään.
Sain siis vihdoin siivota ja raivota raivata rauhassa.
Ensin piti vaan siivota että voi siivota.

Kurjuuden maksimoimiseksi päätin siivota kunnolla. 
Pudistelin matot ja jätin ne tuulettumaan kuistille.
Lattianpesun jälkeen lähdin hakemaan mattoja, jotka olivat kummalliseti kadonneet.
Ne lötyivät roskapöntöstä, koska
  ne oli jätetty roskapussien päälle joten vein ne roskiin, selitti Ihmemies.
Tyynesti levitin roskismatot lattialle ja taisin hymyillä. Ensimmäistä kertaa tänään.

Siivouspäivä päättyi nauruun ja tekstiviestiin lapsille anteeksi että äitillä oli huono päivä.
 Ja ukonilmaan ja kaatosateeseen.
Ja sateenkaareen, jonka toinen pää oli ihan meidän kodin päällä.

Juuri se pää, josta löytyy aarre.


















24.4.2012

Lähtöruudussa

Kaikkea se rakkaus teettää.
Vielä viisi vuotta sitten toitotin itsevarmana kaikille että minun lapseni ovat sitten tässä.
Tärkeänä perustelin kantaani intuitiolla siitä että näin itselläni vain nämä kaksi lasta ja että olin jo nuorena päättänyt että lapset pitää tehdä alle kolmikymppisenä, jotta nelikymppisenä voi sitten nauttia elämästä.
 Ei enää vaipparallia, yöheräilyjä eikä koko vauvarumbaa.
Hyvästi uhmaiät, kuivaksiopettelut ja kohta kurahousutkin.
Ykkönen oli viiden ja Kakkonen kolmen, kun kiersin julistamassa miten on niin helppoa, kun lapset ovat jo isompia, kohta pääsee elämään sitä niin kuuluisaa omaa elämää. 
Vain hullu aloittaisi kaiken alusta.

Tulin siis hulluksi ja aloitin kaiken alusta.
 Tosin ennen hulluksi tulemista tajusin muutaman oleellisen seikan itsestäni ja elämästäni. 
Intuitio osoittautui peloksi ja se kuuluisa oma elämä kulissiksi. 
Elämästä nauttimisesta en ollut tiennyt yhtään mitään.

Avioliitto Ykkösen ja Kakkosen isän kanssa päättyi. 
Kaikki, mille olin siihen astisen  elämäni perustanut, hajosi sirpaleiksi.
Niin pitikin. Piti kerätä sirpaleet ja huomata niiden tuoma onni.
Se onni löytyikin yllättävän läheltä ja yllättävän nopeasti.
Ihmemies tuli elämääni kuin MacGyver konsanaan, juuri silloin kun kaikki piti olla menetetty.

Seuraavaksi tulinkin hulluksi. Ja sitten raskaaksi.
Palasin takaisin lähtöruutuun, söin kiltisti sanani ja löysin vuorostaan itseni kuuntelemassa saarnaa jonkun toisen helposta elämästä, eihän sitä nyt enää tässä iässä ja kun ne vaihdevuodetkin sattuu samaan aikaan sitten murrosiän kanssa.


Joten tässä sitä nyt ollaan, keskellä vaipparallia ja seuraava erikoiskoe taitaakin olla uhmaikä, taas.
Hyvästit kurahousuille jäivät lyhyeksi.
Viime syksynä leikeltiin juhlavin menoin Kakkosen kurahousut koulun alkamisen kunniaksi ja
 viime viikolla ostin uudet kokoa 86cm. Kurahousujen uusi kuusivuotiskausi on siis taas alkanut.



Lähtöruudussa ei ole yhtään hassumpaa.
 Myönnetään, että paljon vauva-ja taaperoajasta oli päässyt reilun kuuden vuoden aikana unohtumaan,
 mutta Kolmonen on toiminut oivallisena muistinvetreyttäjänä.
Ja jotta kaikki ei uudelleen unohtuisi, siirsin kolmenkympin lapsenteko-rajan suoraan neljäänkymppiin.
 Kaiken varalta.

Hullu saa olla, muttei tyhmä.
Elämästä kun ei  koskaan tiedä. Rakkaudesta vielä vähemmän.
Kun molemmat osuu kohdalle yhtäaikaa isolla Eellä ja isolla Ärrällä,
 vain tyhmä jättää tilaisuuden käyttämättä.








23.4.2012

Alkuja

Herättelin tänään haravalla vielä talven jäljiltä uneliasta pihanurmea, ihastelin mullasta hitaasti venytteleviä tulppaanin alkuja ja jo täydessä loistossa kukkivia lumikelloja. 

Viime keväältä näitä muistoja ei ole.
Silloin suru peitti alleen kaikki kevään ihmeet, enkä jaksanut kaivaa niitä esiin. 
En huomannut koivujen hiirenkorvia enkä omenapuun kukkimista.
Katselin vain ikkunasta kun Ihmemies laittoi pihaa kuntoon ristiäisiä varten, säästin kaiken jäljellä olevan  ilon ja onnen vastasyntyneelle Kolmoselle.
 Käsivarsissani ei ollut voimaa haravointiin, mutta vauvaa ne jaksoivat kantaa.
 Onneksi.

Ristiäispäivän aamuna havahduin siihen miten kevät jo olikaan.
 Västäräkki viipyi vain hetken pihakiven päällä ja yhtäkkiä vuodenaika oli vaihtunut.
Vieraat paistattelivat päivää paitahihasillaan, ja lopulta aurinko osui minuunkin.

Kevät ehti kesäksi, mutta en saanut otetta siitäkään.
 Nautin kyllä hellepäivistä lasten kanssa, mutta kukkapenkit saivat rauhassa kerätä rikkaruohoja
 ja syreenin oksat tuoksuivat toisille.
 Piha oli vain piha.

Tältä keväältä muistoja jo on.
 Olen kuljeskellut marjapensaiden välissä ja kuiskutellut anteeksipyyntöjä pihakoivuille,
 tänä keväänä kaikki on toisin, lupaan.
Tänä keväänä piha on taas meidän piha.
 Ihmemiehen kanssa ollaan päät yhdessä tehty suunnitelmia kasvimaasta ja kesäkeittiöstä. 
Kolmoselle pitää tietenkin saada hiekkalaatikko ja puhallettava uima-allas koivujen katveeseen.
Ykkönen ja Kakkonen haaveilevat auringonkukkapellosta kasvimaan laidassa.
Minussa asuu taas tekemisen riemu, ja käsissä  mullan kaipuu.

Aina tulee uusi kevät. Aina tulee uusi alku johon tarttua.
Tänä keväänä istutamme lasten kanssa Vaarille oman omenapuun.
Muttaeisittenmitäänitkuomppuja, sanoi Kakkonen.

Uusi alku, uusi kevät.








21.4.2012

Nahkatakkinen tyttö

Tein tänään vuosisadan kirppislöydön.
 Elämää nähnyt nahkarotsi lojui kirpputorin henkarilla kuin minua odottaen.
 Takissa oli kaikki kohdallaan. 
Rispaantuneet napinlävet, pehmeäksi kulunut pinta ja korkea kaulus pohjoistuulta varten. 
Hintalappu oli enemmän kuin kohdallaan, unelmieni takki maksoi yhden vaivaisen euron.
En tietenkään sovittanut sitä. 
Ei ollut väliä mahduinko siihen, sillä takilla oli selvästi tarina ja tarinalla pitää olla koti.
Ihmemies tosin oli sitä mieltä että meidän koti on jo täynnä tavaroita tarinoita,
 jotka kaipasivat vain onnellista loppua. Kuten kaatopaikkaa.
Takkivanhus sai kuitenkin meiltä uuden kodin.
Kotona sovitin sitä vihdoin. Takki istui kuin valettu.
Katselin itseäni peilistä ja tiesin että tämän tarinan minä kirjoitan loppuun.
 .





Elämässäni on ennenkin ollut tarinatakkeja.
 Ensimmäisen nahkatakkini ostin viidentoista vanhana Budapestistä luokkaretkellä, kiihkeästä lomaromanssista huumaantuneena. Komea suklaasilmä Zoltan jaksoi kirjoitella yhden air mail-kirjeen verran, mutta musta prätkänahkatakkini seurasi uskollisesti teinivuosien läpi.
Toinen nahkatakkini oli pitkä, ruskea ja oikea hyvän onnen takki. Senkin ostin kirppikseltä viidellä markalla ja kun kotona työsin käteni takin taskuun, sieltä löytyi viidenkymmenenmarkan seteli. Sehän oli suorastaan merkki siitä, ettei tämä takki päällä voi mikään mennä pieleen. Vähänpä silloin tiesin.
Molemmat takit ovat sittemmin mystisesti kadonneet. Ehkä hyvä niin.
 Muistaakseni prätkätakin tarina päättyi vähemmän onnellisesti rinnuksille oksentamiseen onnettomien kotibileiden jälkimainingeissa. Toisen nahkatakin taikavoimaan taas tuli luotettua vähän liikaa ja alkoi tuntumaan että viisikymppiä oli oikeastaan aika pieni korvaus kaikista takki päällä koetuista pettymyksistä.

Joten kolmas takki toden sanoo. Ja niin sanoi myös Ykkönen, kun näki takin päälläni.
Äitisäootkylläaikarock.

19.4.2012

Numeroita


Ikä on vain numeroita, sanotaan.
Minun ja Ihmemiehen numero on kahdeksan, ikäerona laskettuna. 
Ihmemies on kaksikymmentäkuusi, minä kolmekymmentäneljä.
Ihmemies on siis kahdeksan vuotta minua nuorempi. 
Tuo kahdeksikko on aiheuttanut vuosien varrella nieleskelyä, pitkiä katseita ja ihmettelyä.
Jälkeenpäin ajateltuna ehkä myös kateutta.


Valehtelisin, jos väittäisin etten tuota kahdeksaa vuotta olisi aikoinani vatvonut. 
Kyllä vatvoin, ja niin vatvoivat muutkin.
 Etenkin kun ex-mieheni sattui olemaan minua yhdeksän vuotta vanhempi.
Käytännössä siis vaihdoin seitsemäntoista vuotta nuorempaan. (Ei pöllömpi vaihtokauppa.)



Poikaystävän ikää kysyttäessä vastaukseni kaksikymmentäkaksi kuulosti hyvältä niin kauan
 kun en kertonut paria pikku seikkaa. 
Kuten että olin kahden lapsen yksinhuoltaja. Ja kolmenkymmenen paremmalla puolella.
 Ja kerran naimisissa ja eronnut.


Ikäerokriisiä kesti kohdallani kokonaista kaksi viikkoa.
 Kaksi viikkoa tuijottelin peiliin ja venyttelin naamaani, etsin ryppyjä ja
 vertailin itseäni Ihmemiehen ikäisiin naisiinTai siis tyttöihin.
Hävisin vertailun, mutta voitin itseni. Ja Ihmemiehen.


Tulevien appivanhempienkaan kannalta en tainnut olla unelmaminiä,
 mutta Ihmemiehelle olin unelmavaimo.
Se riitti, ja riittää edelleenkin.
Toki joskus on aamuja, jolloin herään vanhana akkana, mutta Ihmemies tietää jo siihen keinot.
 Rypyt siliää silittämällä, epävarmuus häviää hellyydellä.

Nuoressa miehessä on puolensa.
Trivial Pursuitissa pääsee pätemään kasariluvun kysymyksissä, mutta pukeutumisen suhteen ei tarvitse pelätä miehen jääneen samalle vuosikymmenelle, sillä potkupuvuissa ei onneksi riitä koot.
 Vakuutusmaksuihin sai vielä nuorisoalennuksen, ja eläkkeellä voi sitten shoppailla huoletta
 kun mies tienaa ansiotyössä vuosia pidempään.
 Viagraa lienee tässä yhteydessä tarpeetonta edes mainita.



Häpeän hetkiäkin on koettu.
Oliko sillon jo piirrettyjä kun sä synnyit? kysyi Ihmemies kerran illanistujaisissa.
Tai kun Kakkonen edelleenkin saa päähänsä (yleensä mahdollisimman suuren yleisön läsnäollessa) pamauttaa että äitikerrotaasmontavuottasäolitkaanIhmemiestävanhempi?
Kypsänä, elämää kokeneena naisena vastaan nykyään häkeltymättä ja hymyillen.


Ikä on siis vain pelkkiä numeroita, elämä on paljon enemmän.
 Sitä ei kannata hukata merkityksettömiin laskutoimituksiin, se kannattaa elää.
 Mielellään sellaisen ihmisen rinnalla, jonka kanssa voi tehdä itsensä onnelliseksi.


Rakkaus ei katso ikää, se katsoo ihmistä.
Ihmistä, joka saa sydämen nauramaan ääneen.
Sitä naurua en kyllästy kuuntelemaan.




88888
Kakkosen näkemys meidän perheestä numeroina. 




13.4.2012

Arvoitus

Se löytyi tänä aamuna kahvinkeittimestä ja Ihmemiehen hellästä hymystä.
 Se näkyi Ykkösen tavasta pörröttää Kolmosen niskakiharoita.
Se kurkisti ikkunasta aurinkona ja asettui rintaan sydämen lähelle. 
Se osui käteen taskussa lempihuulirasvana
 ja jatkoi matkaansa Kakkosen koulurepussa joka keikkui huolettomana kapeilla hartioilla.
Se tuli vastaan ulkona punaisina poskina, se tuntui keväisessä tuulessa.
 Se kuului ystävän äänestä , se halasi tekstiviestissä ja pujahti pyytämättä viereen.

Se tarttui nauruun ja viipyi muistoissa.
Se katsoi peilistä ja kulki perässä, ihan kintereillä.
Se tuoksui kotiovella, jos vain pysähtyi haistelemaan.
Pysähdyin.

Se on hipaisu ja huokaus, hiljainen toive.
Se asuu meillä. 
Ja teillä.

Joskus se on piilossa vain siksi että tuntisimme löytämisen riemun.

Se on onni.




Yllätyksiä

Jos yllätysvieraita, juoksulenkkiä, pesukoneeen palamista ja kissan oksennuksia lähes kaikilla matoilla 
ei lasketa, niin tänään on ollut ihan tavallinen torstai.
Jos lasketaan, niin päivä on ollut vähintäänkin yllätyksellinen.

Tykkään yllätyksistä. Pidän yllätyksien suunnittelusta ja tykkään myös itse tulla yllätetyksi. 
 Ystävät ovat tervetulleita yllättämään, mutta yllätysvieraista en pidä.
Yllätysvieraat saapuvat nimittäin aina silloin kun päällä on joko perheriita, hirveä kaaos tai ei yhtikäs mitään tarjottavaa. 
Tänään osui kaksi viimeisintä vaihtoehtoa. 
Tai no, pakastimen pohjalta löytyi viisi toissavuotista joulutorttua, ehtoisana emäntänä paistoin ne. 
Ehdin kerätä kissanoksennusmatot rullalle, josta tulikin loistava tekosyy kaaokselle. 
Just oltiin alkamassa siivoomaan!

Jouluista kahvihetkeä hieman varjosti pyykkikoneen kummallisen kova linkoaminen,
 joten hetken huudeltuamme toisillemme torttujen yli yllätysvieraat ymmärsivät lähteä. 
Varsinainen yllätys sen sijaan odotti kodinhoitohuoneessa. 
No palaahan se. 
Ei siis ole pelkästään tyhmää maksaa liikaa,
vaan on myös tyhmää olettaa pyykkikoneen kestävän kolmea kuukautta pidempään palamatta.
  
Päätin lähteä lenkille ennen kuin pesukoneen lisäksi palaa myös pinna. 
Yllätin itseni, jaksoin juosta koko lenkin!
Kuusi kilometriä riitti unohtamaan palaneen pesukoneen, iloitsemaan vieraista yllätyksestä huolimatta
 ja puhumaan ystävän kanssa helpottavan (ja huohottavan) puhelun.

Tennarit ja sydän tuntuivat hetken kevyiltä.



9.4.2012

Pimeästä valoon

Rakastan kevättä, mutta en ihan vielä. 
Pitkän talven jäljiltä silmät ovat arat, valo tuntuu viholliselta. 
Juuri nyt se on kolmas pyörä, pariton.
 Vielä pitää totutella kaiken paljastavaan kirkkauteen, 
hitaasti riisua lohdullinen pimeys ympäriltä pala kerrallaan.
 Pitää hyvästellä kynttilät, tummat illat ja hämärät aamut, 
täytyy luopua sinisistä hetkistä ja opetella taas ottamaan vastaan 
keltaiset huomenet ja oranssit hyvät yöt.

Olen syntynyt keskitalvella, tullut kohdun hämärästä tammikuun tummaan iltaan
 ja ollut heti kuin kotonani. 
Pimeys on luottoystävä, jonka pehmeisiin ääriviivoihin on turvallista kietoutua. 
Valon kanssa on toisin, sen alastomaan armottomuuteen kestää tottua
 ja ottaa aikansa ennen kuin uskon ettei aurinko ilku minulle, vaan hymyilee lempeästi. 

Huhtikuussa valon lisääntyessä alamme taas ystävystyä. 
Pimeys siirtyy hienotunteisesti sivuun ja tietää minun elokuussa taas palaavan sametinpehmeiden öiden syliin.
Aurinko ottaa vallan ja annan sen tehdä niin. 
Hitaasti heräilen sen kutituksiin aamuisin ja iltaisin pyydystän viimeiset lämmittävät säteet.
Annan valon värittää ääriviivat teräviksi ja totun taas näkemään tarkasti.

Kesäkuussa olen jo rakastunut.
 En saa valosta kyllikseni, enkä kaipaa varjoja.
Sateisina päivinä päivinä kääriydyn torkkupeittoon vain siksi hetkeksi kun kesäheilani on poissa.
Valosta on tullut kauan kaivattu seikkailu, jolla on onnellinen loppu.

Tänään rakastan talvea, vielä vähän aikaa.
Vielä on aamulla hankikanto ja yöpakkaset, järkisyitä molemmat.

Mutta päivissä on jo houkutus.

8.4.2012

Pääsiäinen perheessä

Lapsiperheiden pyhien vietto ei yleensä mene kuin Strömsössä.
 Oli sitten joulu, juhannus tai pääsiäinen, mukana on aina pari muuttuvaa tekijää
 joiden ansiosta juhlapyhiin liittyvät perinteet saavat ihan uuden merkityksen.

Eri juhlapyhien vietossa on muutakin yhteistä, nimittäin viime tinka. 
Tarkemmin ajatellen meidän perheen kaikki juhlapyhäperinteet perustuvat viime tingan olemassa oloon.
 Jos sitä ei olisi olemassa, meillä ei olisi koskaan syöty joulukinkkua,
 annettu lahjoja saati paketoitu niitä,
kylvetty rairuohoa
 (joka yleensä itää vasta vappuna, mutta ajatushan on tärkein), 
ostettu pääsiäismunia 
(paikallisen kyläkaupan viime tingan munavalikoima ei ole ihan se laajin, mutta ajatushan siinäkin on tärkein)
tai ylipäänsä piilotettu niitä pääsiäispupun toimesta.

Lapsuudessani pääsiäisen ehdoton kohokohta oli suklaamunien metsästys. 
Pääsiäispupu (petoksen selvittyä äitini) runoili ontuvasti vihjeet paikoista joista munasaaliit piti etsiä. Pääsiäissunnuntaiaamuna vatsat olivat kipeinä jännityksestä, hetken päästä munien ylensyönnistä.

Tätä traditiota olen vaalinut omien lastenikin kanssa. 
Nyt ymmärrän, miksi pääsiäispupun vihjeet olivat jo lapsuudessani vähintääkin sekavia. 
Tänä aamuna niistä oli itsenikin vaikea saada tolkkua.
 Eniten jännitystä aiheutti se olinko ylipäätään muistanut piilottaa munat vihjeitä vastaaviin paikkoihin.
 Melkein kaikki olin.

Suorituspaineita toi Ykkösen harras tokaisu pitkäperjantaina äitimeilleontulossaniinihanapääsiäinenkunpääsiäispuputaaspiilottaanemunat.
Yhdeksänvuotiaalle paljastui petos juuri ennen viime joulua, joulupukin lisäksi uskottavuutensa menetti myös pääsiäispupu ja hammaskeiju. 
Joten jos uskon menetyksestä huolimatta Ykkönen edelleen pitää pääsiäispupua pääsiäisen odotetuimpana vieraana, niin täältä pesee.

Päätin siis tänä pääsiäisenä oikein todella paneutua tähän pääsiäisen huipentumaan.
 Tällä kertaa runoilisin vihjeet ajoissa ja huolella. 
Keksisin nerokkaat piilopaikat ja vielä nerokkaammat vihjeet.
 Kaikki olisi valmista hyvissä ajoin lauantai-iltana, lapset saataisiin aikaisin sänkyihin toimivalla pääsiäispupulle pitää antaa munimisrauha-fraasilla ja me Ihmemiehen kanssa nauttisimme lasilliset viiniä sen kunniaksi että tälläpä kertaa ei viime tinkaa tarvittukaan. 

Väärin meni.
Tämän pääsiäisen muuttuvat tekijät esittelivät itsensä tuotapikaa.
Aivotärähdys, flunssavirus ja oksennustauti, iloista pääsiäistä!
 Ykkönen ja Kakkonen heräsivät lankalauantaina silmät rähmässä ja nenät tukossa, pääsiäismunat olivat edelleenkin kaupassa (myöhemmin tosin selvisi etteivät olleet enää edes siellä) 
ja runosuoni auttamattomasti tukossa.

Iltaa kohden vain parani.
 Saunan jälkeen Kolmonen pääsi livahtamaan märkään pesuhuoneeseen ja 
liukastui takaraivolleen kaakeleille.
 Sairaalareissulta selvittiin yöksi kotiin ja 
virittelin herätyskelloja soimaan parin tunnin välein Kolmosen voinnin tarkistamiseksi.
 Ei olisi tarvinnut, sillä yllättäen Kakkonen hoiti herätykset oksentamalla tasaisin väliajoin. 
Jossain tajunnantason tarkistusten ja oksennusämpärin välissä runoilin pääsiäispupun terveiset ja
piilotin vaivalla  kalliilla hankitut yllätysmunat.
  Viime tinka ei pettänyt tälläkään kertaa.

Pääsiäisaamu valkeni kuitenkin aurinkoisena.
Munat löydettiin ja kädet pyyhittiin asiaankuuluvasti valkoiseen sohvaan. 
Vatsatautiin tepsi suklaa ja aivotärähdyspotilaan vauhti on entisenlainen.
Rairuohoviljelmätkin vihertää.

Ei pashempi pääsiäinen.



6.4.2012

Sanaton

Viime päivinä on ympärilläni tapahtunut asioita, jotka vetävät hiljaiseksi. 
Asioita, joille toivoisi voivan edes jotain, mutta joiden edessä on voimaton.
Ystäväni on hädässä ja minusta ei ole siksi joka hädässä tunnetaan.
Ei siksi etten haluaisi. Vaan siksi ettei ole mitään, mikä ystävääni lohduttaisi.

Olen itse ollut hädässä monta kertaa. 
Elämässäni on tapahtunut liian monta kertaa sellaista jota useimmalle ei tapahdu edes kerran elämässä.
Joka kerran ystävät ovat olleet paikalla. Joka kerran olen saanut siitä lohtua. 
Ja joka kerran olen toivonut, että joskus voisin antaa kaiken sen lohdun takaisin, 
silloin kun sitä eniten tarvitaan.
Olla ystävänä hädässä.
Olen toki ollutkin, mutta tällä kertaa olkapääni ei taida auttaa.

Monena päivänä olen avannut tämän blogin ja sitten sulkenut. 
 Ei ole ollut sanoja, ei sanottavaa.
Voi vain ottaa ystävää kädestä. 
Kuiskata salaisuuden, joka selviää aikanaan.
Että kaikesta huolimatta onnellisia päiviä on.



                                                   Että naurua on. 

                                                            Että lohtua on. 

                                                                   Että sanat on. 

                                                                            Että ystävät on.

                                                                                      Että minä olen.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...