27.5.2013

Superäiti

Se on täällä taas, kesä. Lasten lahkeet ovat lyhentyneet, pienet päät tuoksuvat iltaisin hiekkalaatikolta ja vastaleikatulta nurmelta ja jäljellä ovat koulupäivät mahtuvat yhden käden sormiin. 
Minä taas olen tuoksunut pesemättömiltä pyykeiltä, Nelosen pulautuksilta ja riittämättömyydeltä. Kesäntulo on hukkunut tiskivuoren ja nalkutuksen alle. Olen herännyt aamuisin luetellen mitä kaikea pitäisi ehtiä ja mennyt iltaisin nukkumaan murehtien mitä kaikkea taas jäi ehtimättä. On nimittäin  käynyt niin että olen jossain vaiheessa ripustanut harteilleni superäidin viitan ja tässä sitä nyt ollaan. Se superäiti on vähän väsynyt, vähän kireä ja vähän kaikkea. 

Miten tässä näin kävi? Missä on se hassutteleva, rento ja iloinen äiti ja vaimo, joka toisella kädellä hoitelee miljoonat lapset ja toisella kädellä miljoonat kotityöt ja pitää miehenkin tyytyväisenä siinä sivussa? 
Ja miksi olen kuvitellut että minun pitäisi olla sellainen? No joo, taisin liioitella. Neljä lasta ja miljoonat kotityöt. Ihmemies on kuin ihmeen kaupalla pysynyt tyytyväisenä- vielä. 
Jostain syystä olen asettanut itselleni odotuksia, joiden tyhmempikin tajuaa olevan mahdottomia.
 Kaikkeen ei tarvitse riittää, eikä varsinkaan yksin. 

Piti siis pysähtyä, katsella ympärilleen ja nostaa kädet pystyyn. Piti riisua superäidin viitta ja kutsua apuun oma äitini. Ja äitihän tuli. Nyt on mansikkamaa laitettu, rikkaruohot kitketty, keittiönkaapit siivottu ja pyykit viikattu. Paitsi se superäidin viitta, sen viskasin roskikseen. Lopullisesti. 

Elämä on liian lyhyt elettäväksi kuviteltujen odotusten mukaisesti. Onni on otettava sieltä mistä sen saa. Tänään sen sain Nelosen ensimmäisestä hörönaurusta, melkein toteutumassa olevasta kesälomahaaveesta ja punaviinilasillisesta hiljaisella verannalla. Ja vähän kyllä myös tyhjästä pyykkikorista.

Huomenna aion tuoksua aurinkorasvalta, istua hiekkalaatikon reunalla ja olla tarpeeksi.
 Ja katsella kun Ihmemies ripustaa pyykkejä narulle. Ilman paitaa.

12.5.2013

Elämä on juhla

Viikonloppu on ollut täynnä valoa, juhlaa ja rakkaita pieniä ihmisiä. Elämä on maistunut vesimelonitikuilta ja prinsessakakulta, tuoksunut kesältä ja kuulostanut kauniilta laululta. 

Lauantaina matkustettiin etelään juhlimaan 1-vuotiasta siskonpoikaani, pientä suurisilmäistä sankaria joka puhalsi tomerasti ensimmäistä kynttiläänsä. Yksivuotiasta, joka vasta eilen aukoi vastasyntyneitä silmiään ja loi tätiinsä tutkivan katseen. Aika juoksee, vaikka haluaisin sen välillä kävelevän. Jotta ehtisin enemmän ottaa hetkistä kiinni ja painaa ne mieleeni. Jotta voisin loputtomiin ottaa syliin ja olla lähellä.

Sunnuntaina heräsin onnittelukuoroon kymmenettä kertaa. Kymmenen vuotta sitten juhlin ensimmäistä äitienpäivääni vauva-Ykkösen kanssa. Muistan miten ajattelin, etten voisi koskaan rakastaa toista lasta yhtä paljon. Tänään rakastan yhtä paljon neljää, ja ajattelen ettei heitä voisi olla vähemmän. Heitä on juuri sen verran kuin kuuluukin ja minä olen heille juuri se mikä minun kuuluukin. Olen juuri heidän äiti.

Tänään sain myös toisenlaisen kunniatehtävän. Päivänsankarina oli kolmeviikkoinen pikkuruinen prinsessa ja minusta tuli hänen kummitätinsä. Prinsessa sai kauniin nimen ja minä neljännen kummilapsen. Kummilasten kanssa sydän toimii samoin kuin omien lasten kohdalla, siellä on tilaa aina.
 Herkän kastetilaisuuden aikana tämä pieni tyttönen otti oman paikkansa. 
Kastekorttiin kirjoitin sen minkä toivon tuon pienen tytön aikanaan kokevan:

Kun keinut aalloilla
ja purjehdit elämänkokoisessa veneessä
et koskaan souda yksin.
Istun vieressäsi,
vastapäätä
tai pidän perää.

Olen syli,
olen satama.














7.5.2013

Lähtemisen sietämätön vaikeus

Ihmiset voidaan jakaa karkeasti kolmeen lähtijätyyppiin: 
 pikalähtijöihin, vetkuttelijoihin ja lähdöntekijöihin.

Ihailen suuresti ensimmäistä tyyppiä. Nämä pikalähtijät tietävät aina missä ovat lompakko ja autonavaimet, he eivät ole koskaan myöhässä ja ovat lähtövalmiita aina. Heille ei koskaan tule vessahätää viimetingassa, eivätkä heidän lapsensa kakkaa toppavaatteissa tuulikaapissa. He osaavat valita kaapista heti oikeat vaatteet jotka näyttävät jo valmiiksi hyviltä eikä heidän ei tarvitse seistä peilin edessä tuntitolkulla. Autossa on aina tankki täynnä eikä heidän tarvitse koskaan kääntyä takaisin jo heti ensimmäisessä risteyksessä.
  Pikalähtijöiltä lähteminen sujuu kuin rasvattuna. Ärsyttävää porukkaa.
Arvaatte varmaan etten minä todellakaan kuulu tähän ryhmään.

Sitten ovat nämä vetkuttelijat, joiden tunnusana on kohta. Vaikka miten hoputtaisi, vastaus on aina ihan kohta. Kun muut jo istuvat autossa, vetkuttelijat istuvat vessassa lukemassa Aku Ankkaa.
 Vetkuttelijoilla on aina aikaa keittää kahvit ja tuumailla kaikessa rauhassa.
 Vetkuttelijoilla ei ole koskaan kiire, koska juna meni jo. Ex-mieheni kuului tähän ryhmään ja rakas tyttäreni Kakkonen on perinyt tämän ominaisuuden isältään. Kakkonen tosin on valikoiva vetkuttelija, eikä ole vielä koskaan myöhästynyt koulusta, ja sekös jaksaa hämmästyttää meitä muita.

Minä kuulun lähdöntekijöihin. Lähdöntekijät ovat mestareita suunnittelemaan aikatauluja,
 tekemään listoja ja ennakoimaan. Noin niin kuin teoriassa. Matkalaukun sisältö listassa ei vaan mitenkään vastaa tavaroita laukussa. Hyvin suunniteltu aikataulu pitää vain ajatuksen tasolla ja lähtemiset ovat yhtä kaaosta. Ennakoiminen taas on lapsiperheessä kuin kerjäisi verta nenästään.
Mitä enemmän ennakoi, sitä varmemmin ne kakat on housussa ja myös housun ulkopuolella.

Tänäänkin tein lähtöä ulkoilemaan Kolmosen ja Nelosen kanssa puolitoista tuntia.
Hyvin hikiset puolitoista tuntia, jonka aikana Kolmonen karkasi kaksi kertaa etuovesta ja yhden kerran takaovesta. Yhden kerran ilman vaatteita, loput kerrat sukkasillaan. Hain pojan takaisin yhden kerran myös ilman vaatteita, seuraavilla kerroilla olin ehtinyt pukea jopa päälleni.
Olin ennakoinut lähtemisen ajankohdan Nelosen aamupäiväunien aikaan. Väärin meni. Nelonen karjui vaunuissa kuumissaan koska en ollut ennakoinut varsin lämmintä säätä. Kolmonen taas oli ennakoinut, ja riisui vaatteitaan sitä mukaan kun niitä puin. Naapurit asettuivat mukavasti nojailemaan haravien varteen seuraamaan näytelmäämme, joka päättyi näyttävän lähdön jälkeen u-käännökseen.
 Lompakko unohtui. Ja hoitolaukku. Niiden kakkojen varalta.

Mutta lähdettiinpä kuitenkin. Ja hyvä niin sillä reissulla törmättiin leskenlehtiin, ystäviin ja kutsuun valmiiseen ruokapöytään. Kotiin palasi kylläiset ja vaunuihin väsähtäneet veljekset
 ja äiti, jolla oli suklaalevyn verran omaa aikaa.

Lähteminen on vaikeaa. Ja haikeaa.
 Lähiaikoina hyvästelen ystävän, joka tekee lähtöä entisestä elämästään ja suuntaa kohti uutta.
 Olen surrut ystäväni, ystävyytemme ja tulevan välimatkan puolesta, mutta myös yrittänyt ymmärtää ja tukea. En pysty muuttamaan ystäväni perhettä entiselleen,vaikka haluaisinkin, mutta jotakin voin tehdä.
En enää saarnaa enkä tuomitse. En sano hyvästi, vaan näkemiin. Autan sisustamaan uuden kodin.

Ja näytän tuulenpesät vielä alastomissa koivuissa ja sanon että älä sure, riepoo se elämä muitakin.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...