Normiviikonloppu

Jo perjantaina ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
Sitä päivää oli lätkähullu Ykkönen odottanut kuin kuuta nousevaa. 

Illan MM-avaukseen oli valmistauduttu huolella.

 Paras kaveri oli kutsuttu yökylään, kisastudion eväät tilattu hyvissä ajoin ja pikkusisko lahjottu hiljaiseksi.

Jääkiekkokuume tarttui kirjaimellisesti myös Kolmoseen, kuumemittari näytti iltapäivästä liki 39 astetta.

Tunnelma oli siis jo alkuillasta katossa,

mutta kisafiilistä piti nostattaa vielä omalla pihalla laittamalla omat pelit pystyyn.

 Kakkonen huijattiin maalille ja ilmaveiviharjoittelu alkoi. 

Aitoon kisatunnelmaan pääsin minäkin siinä vaiheessa kun pitelin jääpussia maalivahdin leuassa. 

Ykkönen sai maalin ja Kakkonen lohjenneen etuhampaan.

MM-kisat eivät olleet vielä edes virallisesti alkaneet, kun ne vaativat jo ensimmäisen uhrin.

Seuraavat sydämentykytykset saikin sitten aikaan Kolmonen, joka vetäisi iltapalamurot henkeensä.

 Hetken oksentamisen, kakomisen ja yskimisen jälkeen oli pakko soittaa

 hätäkeskukseen kun henki ei alkanutkaan kulkea.

 Kuin ihmeen kaupalla Kolmonen kuitenkin virkosi Ihmemiehen roikottelun seurauksena, ja ambulanssia vastassa oli piipaa-autoa ihmettelevä virkeä yksivuotias ja telkkarin ääreen liimautunut lapsilauma, joka tuskin huomasi sisään saapastelevia ensihoitajia.

 Ensihoitohenkilökunta vakuuttui Kolmosen hyvästä voinnista siinä vaiheessa kun Ihmemies avuliaasti kertoi miten olin ehtinyt siivota eteisen ambulanssia odotellessa.
 Lapsen täytyy siis olla kunnossa jos äidille tulee mieleen järjestellä kenkäteline.

Joten kiitos ja anteeksi, ambulanssimiehet. 
Ensiksikin sanoisin teille, että hätäkeskus ei suostunut perumaan ambulanssia vaikka Kolmosen vointi kohentui silmissä. Siksi sattui olemaan aikaa kohentaa myös eteisen ilmettä. 
Ja toisekseen, ambulanssi ei vieraile perheessämme joka perjantai,
 kuten ehkä lasten reaktiosta olisitte voineet päätellä. 
Jääkiekko-ottelu oli vain juuri alkanut ja karkkikipot vielä täysiä.


Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tai ainakin melkein.
 Lätkämatsi päättyi onnellisesti, mutta Kolmonen jatkoi kannustushuutoaan aamuyön puolelle.
 Kahden maissa kuumeinen pieni mies vihdoin rauhoittui ja
 ehdin ajatella ääneen josko tästä vielä normaali viikonloppu tulisi.
 Normaali viikonloppu kesti noin puoli tuntia,
 juuri sen ajan jonka ehdin nukkua ennen kuin heräsin töminään, loiskuntaan ja litsahdukseen.
Ykköseen oli iskenyt vuosisadan vatsatauti.
 Oksennus oli ehtinyt levittää ilosanomaansa olkkariin, eteiseen ja vessaan, ja jossain niiden välillä Ykkösparka oli liukastunut. Ihmemies oli mennyt hätiin ja touhu näytti lähinnä yrjöpainilta.
 Seisoin makuuhuoneen ovella ja hoin ei oo totta, ei oo totta.

Kaikenlaista sitä ehtiikin mietiskellä siinä aamuyön tunteina lattioita luututessa.
Kuten miksi lastenhuoneista on aina pisin matka vessaan. Tai  miksi mahataudin sattuessa lattialla on aina vastapestyt matot. Tai miksi aina meille sattuu ja tapahtuu.

Loppuviikonloppu sitten kuljettiinkin suurinpiirtein ämpärit kaulassa ja veikattiin seuraavaa laatoittajaa.
Toistaiseksi Ykkönen on jäänyt ainoaksi, meidän muiden vatsoja on väännellyt ihan vaan myötätunnosta.
Tuleva viikko näyttää kuitenkin valoisalta.
Kolmonen alkaa parantua kuumeesta, Kakkonen pääsee hammaslääkäriin ja seuraava lätkäpelikin tulee vasta tiistaina.

Tervetuloa ihan tavallinen maanantai.

Yllätyksiä

Jos yllätysvieraita, juoksulenkkiä, pesukoneeen palamista ja kissan oksennuksia lähes kaikilla matoilla 

ei lasketa, niin tänään on ollut ihan tavallinen torstai.

Jos lasketaan, niin päivä on ollut vähintäänkin yllätyksellinen.

Tykkään yllätyksistä. Pidän yllätyksien suunnittelusta ja tykkään myös itse tulla yllätetyksi. 

 Ystävät ovat tervetulleita yllättämään, mutta yllätysvieraista en pidä.

Yllätysvieraat saapuvat nimittäin aina silloin kun päällä on joko perheriita, hirveä kaaos tai ei yhtikäs mitään tarjottavaa. 

Tänään osui kaksi viimeisintä vaihtoehtoa. 

Tai no, pakastimen pohjalta löytyi viisi toissavuotista joulutorttua, ehtoisana emäntänä paistoin ne. 

Ehdin kerätä kissanoksennusmatot rullalle, josta tulikin loistava tekosyy kaaokselle. 

Just oltiin alkamassa siivoomaan!

Jouluista kahvihetkeä hieman varjosti pyykkikoneen kummallisen kova linkoaminen,

 joten hetken huudeltuamme toisillemme torttujen yli yllätysvieraat ymmärsivät lähteä. 

Varsinainen yllätys sen sijaan odotti kodinhoitohuoneessa. 

No palaahan se. 

Ei siis ole pelkästään tyhmää maksaa liikaa,

vaan on myös tyhmää olettaa pyykkikoneen kestävän kolmea kuukautta pidempään palamatta.

  

Päätin lähteä lenkille ennen kuin pesukoneen lisäksi palaa myös pinna. 

Yllätin itseni, jaksoin juosta koko lenkin!

Kuusi kilometriä riitti unohtamaan palaneen pesukoneen, iloitsemaan vieraista yllätyksestä huolimatta

 ja puhumaan ystävän kanssa helpottavan (ja huohottavan) puhelun.

Tennarit ja sydän tuntuivat hetken kevyiltä.

Pääsiäinen perheessä

Lapsiperheiden pyhien vietto ei yleensä mene kuin Strömsössä.

 Oli sitten joulu, juhannus tai pääsiäinen, mukana on aina pari muuttuvaa tekijää

 joiden ansiosta juhlapyhiin liittyvät perinteet saavat ihan uuden merkityksen.

Eri juhlapyhien vietossa on muutakin yhteistä, nimittäin viime tinka. 

Tarkemmin ajatellen meidän perheen kaikki juhlapyhäperinteet perustuvat viime tingan olemassa oloon.

 Jos sitä ei olisi olemassa, meillä ei olisi koskaan syöty joulukinkkua,
 annettu lahjoja saati paketoitu niitä,
kylvetty rairuohoa

 (joka yleensä itää vasta vappuna, mutta ajatushan on tärkein), 

ostettu pääsiäismunia 

(paikallisen kyläkaupan viime tingan munavalikoima ei ole ihan se laajin, mutta ajatushan siinäkin on tärkein), 

tai ylipäänsä piilotettu niitä pääsiäispupun toimesta.

Lapsuudessani pääsiäisen ehdoton kohokohta oli suklaamunien metsästys. 

Pääsiäispupu (petoksen selvittyä äitini) runoili ontuvasti vihjeet paikoista joista munasaaliit piti etsiä. Pääsiäissunnuntaiaamuna vatsat olivat kipeinä jännityksestä, hetken päästä munien ylensyönnistä.

Tätä traditiota olen vaalinut omien lastenikin kanssa. 

Nyt ymmärrän, miksi pääsiäispupun vihjeet olivat jo lapsuudessani vähintääkin sekavia. 

Tänä aamuna niistä oli itsenikin vaikea saada tolkkua.

 Eniten jännitystä aiheutti se olinko ylipäätään muistanut piilottaa munat vihjeitä vastaaviin paikkoihin.

 Melkein kaikki olin.

Suorituspaineita toi Ykkösen harras tokaisu pitkäperjantaina äitimeilleontulossaniinihanapääsiäinenkunpääsiäispuputaaspiilottaanemunat.

Yhdeksänvuotiaalle paljastui petos juuri ennen viime joulua, joulupukin lisäksi uskottavuutensa menetti myös pääsiäispupu ja hammaskeiju. 

Joten jos uskon menetyksestä huolimatta Ykkönen edelleen pitää pääsiäispupua pääsiäisen odotetuimpana vieraana, niin täältä pesee.

Päätin siis tänä pääsiäisenä oikein todella paneutua tähän pääsiäisen huipentumaan.

 Tällä kertaa runoilisin vihjeet ajoissa ja huolella. 

Keksisin nerokkaat piilopaikat ja vielä nerokkaammat vihjeet.

 Kaikki olisi valmista hyvissä ajoin lauantai-iltana, lapset saataisiin aikaisin sänkyihin toimivalla pääsiäispupulle pitää antaa munimisrauha-fraasilla ja me Ihmemiehen kanssa nauttisimme lasilliset viiniä sen kunniaksi että tälläpä kertaa ei viime tinkaa tarvittukaan. 

Väärin meni.

Tämän pääsiäisen muuttuvat tekijät esittelivät itsensä tuotapikaa.

Aivotärähdys, flunssavirus ja oksennustauti, iloista pääsiäistä!

 Ykkönen ja Kakkonen heräsivät lankalauantaina silmät rähmässä ja nenät tukossa, pääsiäismunat olivat edelleenkin kaupassa (myöhemmin tosin selvisi etteivät olleet enää edes siellä) 

ja runosuoni auttamattomasti tukossa.

Iltaa kohden vain parani.

 Saunan jälkeen Kolmonen pääsi livahtamaan märkään pesuhuoneeseen ja 

liukastui takaraivolleen kaakeleille.

 Sairaalareissulta selvittiin yöksi kotiin ja 

virittelin herätyskelloja soimaan parin tunnin välein Kolmosen voinnin tarkistamiseksi.

 Ei olisi tarvinnut, sillä yllättäen Kakkonen hoiti herätykset oksentamalla tasaisin väliajoin. 

Jossain tajunnantason tarkistusten ja oksennusämpärin välissä runoilin pääsiäispupun terveiset ja
piilotin vaivalla  kalliilla hankitut yllätysmunat.

  Viime tinka ei pettänyt tälläkään kertaa.

Pääsiäisaamu valkeni kuitenkin aurinkoisena.

Munat löydettiin ja kädet pyyhittiin asiaankuuluvasti valkoiseen sohvaan. 

Vatsatautiin tepsi suklaa ja aivotärähdyspotilaan vauhti on entisenlainen.

Rairuohoviljelmätkin vihertää.

Ei pashempi pääsiäinen.

Ehtimisiä

Päivät ovat juosseet ohi ja jättäneet hengästymisen minulle. 

Täällä nyt sitten tasailen hengitystäni. 

Viikon ajan olen yrittänyt ehtiä vaikka mihin. Kaikkeen en ole ennättänyt, tänne blogiinkin vasta nyt.

Jotain olen kuitenkin ehtinyt, kiireestä huolimatta.

Ehdin leipoa Kolmosen syntymäpäiville kaksi kuorma-autokakkua, ja syödä toisesta puolet. Yksin.

Ehdin imuroida ennen juhlia,  mutta lattianpesuun en kerennyt. Onneksi. 

Kolmonen mätti sen jäljelle jääneen kakun moneen kertaan lattialle.

Ehdin iloita kaikista vieraista vaikka juttelemaan en aina kerennytkään. Kolmonen piti siitä huolen.

Ehdin itkeä liikutuksesta ja ilosta. 

Ehdin myös kuivata kyyneleet ennen kuin Ykkönen ja Kakkonen häpeäisivät silmät päästään. 

Ehdin pelastaa Kolmosen monelta kuhmulta, mutta takanluukkuun en ehtinyt ensin. 

Kolmonen ehti. 

Kerkesin kuitenkin lohduttamaan ja puhaltamaan pipiä pois.

Olen myös ehtinyt kuuntelemaan ystävää ja olemaan kiitollinen että kelpaan olkapääksi. 

 Olen kerennyt olemaan myös sylinä ystävien lapsikatraille ja leiponut heidän kanssaan sämpylöitä. 

Valitettavasti ehdin myös syömään ne. Siis sämpylät.

Ehdin myös olla kummitäti ja vara-äiti. 

Kummitytön mielestä ihana sellainen. Ehdin myös paisua ylpeydestä (ja niistä sämpylöistä).

Ennätin olla oikeakin äiti.

Olen ehtinyt viipyä saunanlauteilla Ykkösen ja Kakkosen kanssa. Ehdin kuulla miten paljon pienillä ihmisillä on sydämellään. Ehdin myös miettiä miksi en ole ehtinyt useammin.

Olen myös ehtinyt sanoa miljoona kertaa ihan kohta, ja sen sanottuani on ollut jo liian myöhäistä.

Kiukuttelemaankin olen kerennyt, monta kertaa. Miten siihen onkin aina aikaa? 

Anteeksi pyytämään en ehtinyt yhtä monesti.

Kaikkea en siis ehtinyt, mutta melkein kaikkiin tärkeisiin kyllä. Ainakin yritin.

Niihin mihin en kerennyt, Ihmemies kerkesi. 

Siksi se onkin ihme mies.

Taisin ehtiä kertomaan sen myös Ihmemiehelle. Onneksi.

En kerennyt koristelemaan kakkuakaan. Ihmemies ehti siihenkin :)

Ratkaisuja

Lapsen kekseliäisyydellä ei ole rajoja. 

Kakkonen oli tänään omatoimisesti niistänyt Kolmosen nenän terveyssiteeseen, eiksnääolluniitäyksittäispakattujanenäliinoja? 

Jep, imukyky oli ainakin taattu.

Aikuisen kekseliäisyydellä sen sijaan on aika monta rajaa.
Yksi niistä rajoista tuli vastaan kun Kakkonen esitti lisäkysymyksen mitänääsittenon?
Yritin hätäisesti hätäisesti muistella mitä lastenkasvatusoppaat sanovatkaan aiheesta kuukautiset, mutta kuinka ollakkaan en keksinyt muuta kun että
ne on sellasia aikuisten laastareita. 
Siis AIKUISTEN LAASTAREITA, voi kiesus.
Se vain lipsahti, ja Kakkonen tyytyi siihen kuin ihmeenkaupalla. Huh. Ei hankalia jatkokysymyksiä, tällä erää.
Seuraavan haaverin sattuessa kyllä  ihan itseänikin jännittää että millä se on paikattu...!

Pidän itseäni avoimena ja rohkeanakin tyyppinä, joka ei vähästä hätkähdä. Uskallan puhua aroistakin aiheista, ja uskon että vain harvat asiat paranevat vaikenemalla.
 Silti suustani tuli asiallisen terveysiteen sijaan naurettava aikuisten laastari.


Pikkuhousunsuojan olen hiljattain lapsille selittänyt,
kun niitä oli säästöpakkauksellinen liimattuna vessan patteriin Kolmosen toimesta.
Kakkonen ilahtui suunnattomasti äitisuneisiistarviivaihtaaikinäpikkareita!


Siis miksi en ole tuotakaan itse keksinyt?

Hoivailua

Useimpien perheiden pahin painajainen alkaa siitä kun äiti sairastuu. 

Maailma pysähtyy ja perheenjäsenet lämmittelevät toisten äitien tekemää ruokaa  mikrossa ja ihmettelevät kuka taikoo puhtaat vaatteet kaappeihin. No äiti tietenkin. Olkoonkin mahataudissa, oksentamisien välissähän ehtii hyvin ripustamaan vaikka pyykit.

 En sairastu usein, viimeksi kunnon tauti yllätti vajaa pari vuotta sitten, joten oli jo aikakin. Olen siis ollut sairaana tämän viikon, ärhäkkä pöpö kaatoi petiin jo maanantaina. En kuulu niihin äiteihin, jotka sitkeästi kuolemantaudista huolimatta huolehtivat arjen pyörittämisestä. 

Osaan nimittäin todella sairastaa. 

Aina ei ole ollut näin ja olen olosuhteiden pakosta jatkanut pyyykkäämistä ja pesemistä vaikka taju on meinannut lähteä. Toisella kierroksella tämäkin on toisin.

Kun sairastun, minusta tulee jälleen lapsi. Ensimmäisten oireiden ilmaantuessa tulee ikävä äitiä joka lapsuudessani jäi pois töistä ja kantoi kotiin keltaista jaffaa ja vanukkaita, sairaanahan on tärkeintä että syö edes jotain. Se jotain sattui tietenkin olemaan jaffaa ja vanukkaita. Sairaana sai olla tyhjän kodin keskipisteenä, sisarukset olivat koulussa ja äiti hoiti vain minua. Makasin peittojen alla ja kuuntelin äidin askeleita jotka tulivat milloin mittaamaan kuumetta, milloin tuomaan juotavaa. Kuumehoureissa äiti silitti päätä ja suihkuun hoippuessani sänkyyn ilmestyivät puhtaat, viileät lakanat joihin kääriytyä. Sairastaminen oli ihanaa. Paitsi yhden kerran kun olin siskoni kanssa samaan aikaan vatsataudissa ja sisko okseni yläsängystä kaikkien neljänkymmenen pehmolelun päälle. Olin niin mustasukkainen, kun äidin kaikki aika meni pehmolelujen pesemiseen että melkein paranin. 

Nytkään maailma ei pysähtynyt sairastuttuani. Se suorastaan pyöri ympärilläni. Ihmemies toi herkkuja kaupasta, jotta söisin edes jotakin. Mahtavaa. Illat lojuin sohvalla kaukosäätimen valtiaana ja torkuin. Aamulla heräsin juuri ennen Ihmemiehen töihin lähtöä, mikä sun vointi on ja soita jos et millään jaksa. En soittanut, mutta tuntui hyvältä tietää että voisin.

Haastetta sairaspäiviin toki toi Kolmonen joka tietenkin oppi juuri nyt kävelemään, mutta Ykkösen ja Kakkosen myöhäiset kouluaamut ja aikaiset iltapäivät pelastivat paljon. Ilmeisesti näytin aika heikolta, sillä koululaiset ottivat ohjat omiin käsiinsä ja liikuttavasti hoitivat pikkuveljeä ja oma-aloitteisesti tyhjensivät tiskikonetta. Tosin Kolmonen kyllä kävi kuiskuttelemassa että paljonkomesaadaanpalkkaatästä  ja Kakkonen oli kertonut opettajalle tukka silmillä että äitionniinkipeäetteisejaksalaittaaeesponkkaria.

Tänään olo on jo parempi. Jään siis henkiiin. Ihmemies saa käydä valmiiseen pöytään illalla, ja Kakkonen lähti kouluun erityisen hienosti letitettynä. Opelle terveisiä, äiti huolehtii taas jälkikasvustaan.

Ihmemies soitti ruokatunnilla että älä kulta rehki liikaa.

Rakkaus parantaa.

Naisenergiaa

Tänään vietin naistenpäivää parhaalla mahdollisella tavalla. Kävin nimittäin ihan yksin tekemässä viikon ruokaostokset. Kiitos kuuluu ihanalle naiselle, ystävälleni E:lle, jonka luokse jätin Kolmosen päiväunille. 

Ihmeellistä kuinka helppoa on käydä ostoksilla yksin. Ja halpaa. Ja hajutonta. Kukaan ei kinunut korvanjuuressa että äitiostamulletääpliis, eikä kukaan kakannut keskittyneesti housuun kassajonossa, kuten on käynyt kolmella viimeisellä kauppareissulla.

 Onnellisena rauhaisasta shoppailuhetkestä olin mennyt lupaamaan Kakkoselle että hän voi tämän kerran tuoda kaverinsa meille koulun jälkeen ilman että äiti on haukkana paikalla.

 Kyllähän te isot tytöt osaatte olla. 

Ja olivathan ne osanneet. Oikein olan takaa. Raahasin kaikki seitsemän kauppakassia sisälle, odotettavissa oli vielä ruhtinaallinen hetki purkaa ostokset kaappiin ilman pieniä ja vikkeliä apukäsiä. Ensimmäiset hälytyskellot alkoivat soida kun sukat tarttuivat lattiaan. Sitten näin ketsuppipullon eteisen pöydällä. Siinä vaiheessa päässä soivat jo kaikki mahdolliset sireenit. Sitten käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Tulkaas tytöt vähän tänne. Kuulostin vielä varsin rauhalliselta ja kivalta äidiltä.
Miksi ketsuppipullo on eteisen pöydällä ja miks mun jalat jää lattiaan kiinni?

Kakkonen oli heti tilanteen tasalla ja huudahti Voieimunpitiottaavälipalaksjugurttiamutotinkinäköjäävahingossaketsuppipullon!

Sain puristettua ääneeni jotain lämpöä kun sanoin
Kerropas kulta nyt äitille totuus.

Kakkonen vilkaisi toiseen tyttöön ja huokaa
Okeinytmäkerrontotuudenjaseon: entiedä! 

Nyt ääneni saattoi jo kuulostaa aavistuksen kireältä ja pihisin
Kokeilepa kulta totuutta vielä toisen kerran.

Kakkonen luovutti ja kysyi
Äititiedäksäsellasenleikinkunketsuppipullohippa?

No en tiennyt, mutta nyt tiedän. 

Ketsuppipullohipan jälkiä siivotessani en tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. 

Päätin nauraa.

Naisissa on voimaa.

Karkaamisia

Elämä on yhtä karkailua. Se alkaa yleensä jo lapsena. Ykkönen karkasi ensimmäisen kerran paikallisessa superhypermarketissa jouluaatonaattona neljän jälkeen varmistaen mahdollisimman suuren yleisön perässä juoksevalle äidilleen. Kyllä hävetti. Ja hengästytti, kaksivuotias juoksee yllättävän kovaa. Siksi Kakkonen ja Kolmonen on istuneet kärryihin köytettynä jo puolivuotiaasta. Vahingosta viisastuu edes joskus.

Lapsuuden jälkeen kuvioon tulevat tietenkin yölliset ikkunasta karkailut, jolloin juostaan pussailemaan poika- ja tyttöystäviä ja karkuun tiukkapipovanhempia. Sitä odotellessa. Jotenkin luulen ettei ne valjaat enää auta siinä vaiheessa. Mutta lapsen ja aikuisen karkailussa on vissi ero. Lapsi ja nuori karkaa tutkimaan maailmaa, aikuinen karkaa paetakseen sitä.

Olen itsekin juossut karkuun monia asioita. Tiskivuorta, vastuuta, rahahuolia, imuria, huonoa avioliittoa, arkea, menneisyyttä. Eniten olen juossut karkuun itseäni. Lopulta oli pakko pysähtyä ja luovuttaa. Se ei ollut helppoa, mutta se oli välttämätöntä. Olen myös juossut karkuun rakkautta, mutta ymmärtänyt hidastaa mutkissa. Hipaisustakin otetaan, onneksi. 

On myös asiota, joita pitää juosta karkuun. Ja lujaa. Niitä ovat väkivalta, viha, hyväksikäyttö ja kaltoinkohtelu. Perillä tosin voi odottaa Suuri Tuntematon, mutta se on sen arvoista. 

Karkailun sijaan olen opetellut tulemaan vastaan. Siihen kuuluisaan puolitiehen. Ja ihan perillekin asti. Kohtaaminen on tärkeää, ja siitä voi itsekin saada jotain. Minä sain Ihmemiehen ja uuden mahdollisuuden.

Enää en lähde karkuteille kuin kaksin. Ja mieluiten johonkin kauas, vaikka Bahamasaarille kahdeksi viikoksi. Lapset voivat tulla sitten lentokentälle vastaan.

Iloista karkauspäiväniltaa, mahdollisista hamekankaista huolimatta :)

Home sweet home

Matkustamisessa toiseksi parasta on lähteminen. Ulko-oven taakse jäävät tekemättömät kotityöt ja nukkavieru huusholli. Siististi pakatut matkalaukut ovat täynnä odotusta ja seikkailunhalua. Ja ehkä myös vähän vaippoja ja muuta tarpeellista noin viiden jääkiekkokassin verran, kaiken varalta. Perillä se sitten iskee ensimmäisen kerran, nimittäin koti-ikävä. Avaan matkalaukun joka tuoksuu ihan kodilta. Kiikutan Ihmemiehelle vaatekappaleita nuuskittavaksi, haistanäätuoksuuihanmeiltä! Oman kodin ihanaa tuoksua ei tunne koskaan  niin voimakkaasti kuin silloin kun ei ole kotona. Ja kun on kotona niin siellä haisee. Yleensä vaipparoskikselta tai pohjaan palaneelta puurolta, mutta yhtäkaikki, meidän kodilta. 

Reissussa rähjääntyy. Matkalaukut muuttuvat myllätyiksi ja ne viisi lätkäkassilllista kaikkea tarpeellista unohtuvat sinne ensimmäiseen majapaikkaan joten lapset hiihtelevät samoissa vetimisissä yötä päivää. Kotimatkalle lähtiessä autoon sullotaan miten sattuu kaikki tavarat, joiden määrä on ihmeellisesti kolminkertaistunut ja ollaan kiitollisia sukulaisille jotka lahjoittivat suksiboksin. Ihmemiehen kanssa taktikoidaan ajavamme pysähtymättä yötä vasten kotiin, lapsethan nukahtavat heti autoon joten ne voidaan vaan kantaa suoraan omiin sänkyihin kotona ja matka taittuu rauhallisesti ja sopuisasti. Todellisuudessa pysähdyksiä on yhden pissahädän, yhden ihan hirveen janon ja yhden itkuraivarin verran, Ykkönen ja Kakkonen nukahtavat vasta kymmenen kilometriä ennen kotia jolloin Kolmonen taas herää.

Mutta silti matkustamisessa on parasta kotiin palaaminen. Matkalaukusta löytynyt tuoksu lyö vastaan jo ovella, ja nukkavieru huusholli on muuttunut ihanan kodikkaaksi. Ykkönen ja Kakkonen kompuroivat tokkuraisina sänkyihinsä ja Kolmonenkin uuvahtaa samantien uudelleen. Peittelen pienet reissaajat ja nuuhkin niiden unisia kasvoja ja kuiskaan Ihmemiehelle että  haistanäätuoksuuihanmeiltä. 

Sytytän kynttilät ja käperryn Ihmemiehen viereen kotisohvalle. 

Me ollaan kotona.