Kissanpäiviä

Viime päivät ovat hemmotelleet minut melkein pilalle. 

Aurinko on hellinyt kiireettömiä aamuja ja elämä muutenkin on hymyillyt koko hammasrivistöllään.

Olen saanut elää päiviä, jolloin on niin helppoo olla onnellinen.

Viikonloppuna tapasin viimein sen pienen ihmisen, jonka vuoksi saan olla täti.

 Muutaman päivän vanha katse oli tutkiva ja tuntui sydämessä asti. Sain vihdoin syliini tuon pienen pojan, joka oli samalla niin uusi, mutta silti niin tuttu. Ja niin valmiiksi rakastettu.

Tuoreet vanhemmat hehkuivat onnesta ja ylpeydestä joka tarttui.

 Kuten myös vauvakuume.

 Jos sitä on hieman ollut ilmassa aikaisemminkin, niin nyt se iski ihan täydellä teholla. Kolmonen kasvoi yhtäkkiä silmissä lähes koululaiseksi ja Ykkönen ja Kakkonen melkein muuttivat jo pois kotoa pieneen vauvaan verrattuna.

Äitienpäiväksi ajettiin kotiin ja sunnuntaiaamu toi tullessaan lisää onnenkyyneleitä. Ja aamupalan sänkyyn. Itsetehtyjä lahjoja avatessani tunsin taas kerran suurta kiitollisuutta että

  juuri nämä lapset ovat juuri minun.

Ja että juuri niin sen pitää ollakin. Ja että kerrankin nukuin ihan oikeasti onnittelulauluun asti. 

Menneet päivät ovat tarjoilleet muitakin hyviä asioita. Vanha ystäväni S kertoi löytäneensä oman elämänsä ihmemiehen. Olen onnellinen hänen puolestaan, ja myös itseni puolesta. Tuntui hyvältä olla uutisen jakamisen arvoinen ja se lämmittää kovasti. Vanha ystävyys ei ollutkaan kompastunut vuosiin eikä välimatkaan. 

Myös verottaja muisti iladuttaa. Joulu tuli jälleen kerran pelastetuksi, ja sen lisäksi kotiäitiydestä on kerrankin myös rahallista iloa. Surkean kotihoidontuen ansiosta saan äitiyslomalta kertyneet kesälomarahat verottomana. Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se silloin tällöin sopivasti annosteltuna helpottaa

 ja saattaa toteuttaa pari kesälomasuunnitelmaakin.

Onnellisista orastavan kesän päivistä, tai oikeastaan öistä ovat päässeet osalliseksi myös kissaveljeksemme. Aamulehteä hakiessani pääsen usein todistamaan yön metsästysretkien saaliita.

 Aamutossun alla litsahtelee milloin hiiren mahalaukku, milloin myyrän pääkallo. 

Kissat eivät vaan millään tahdo uskoa että olen huono syömään aamupalaa, siitäkin huolimatta että ne tarjoilevat sen huomaavaisesti suoraan rappusille. 

Eivät ole onneksi keksineet kokeilla sitä sänkyä.

Täti

Elämä tarjoili jälleen ihmeitään ja teki minusta ensi kertaa tädin.
 Siskoni pieni poika syntyi valoisaan aamuun, toukokuun tuuli tukassaan ja silmät täynnä seikkailuja.
Emme ole vielä tavanneet, mutta sydämeni sylissä olen häntä jo keinutellut.
 Laulanut lempeitä lauluja ja luvannut olla läsnä.
Tuskin maltan odottaa tätihetkiä tämän uuden ihmisenalun kanssa.
Tahdon juurruttaa hänet meidän pieneen, mutta sitkeään sukuun ja kertoa hänelle tarinoita äitinsä ja minun lapsuudesta. Tahdon tutustuttaa hänet serkkuihinsa, toivoisin heidän välilleen kasvavan elinikäisen siteen.
 Että aina löytyisi joku jonka käteen tarttua, joku joka kuuluu meihin.


Tervetuloa maailmaan, tädin pieni ihme.
Maailmaan, jonka kaikki ovet ovat auki.
Tervetuloa meihin.

Normiviikonloppu

Jo perjantaina ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
Sitä päivää oli lätkähullu Ykkönen odottanut kuin kuuta nousevaa. 

Illan MM-avaukseen oli valmistauduttu huolella.

 Paras kaveri oli kutsuttu yökylään, kisastudion eväät tilattu hyvissä ajoin ja pikkusisko lahjottu hiljaiseksi.

Jääkiekkokuume tarttui kirjaimellisesti myös Kolmoseen, kuumemittari näytti iltapäivästä liki 39 astetta.

Tunnelma oli siis jo alkuillasta katossa,

mutta kisafiilistä piti nostattaa vielä omalla pihalla laittamalla omat pelit pystyyn.

 Kakkonen huijattiin maalille ja ilmaveiviharjoittelu alkoi. 

Aitoon kisatunnelmaan pääsin minäkin siinä vaiheessa kun pitelin jääpussia maalivahdin leuassa. 

Ykkönen sai maalin ja Kakkonen lohjenneen etuhampaan.

MM-kisat eivät olleet vielä edes virallisesti alkaneet, kun ne vaativat jo ensimmäisen uhrin.

Seuraavat sydämentykytykset saikin sitten aikaan Kolmonen, joka vetäisi iltapalamurot henkeensä.

 Hetken oksentamisen, kakomisen ja yskimisen jälkeen oli pakko soittaa

 hätäkeskukseen kun henki ei alkanutkaan kulkea.

 Kuin ihmeen kaupalla Kolmonen kuitenkin virkosi Ihmemiehen roikottelun seurauksena, ja ambulanssia vastassa oli piipaa-autoa ihmettelevä virkeä yksivuotias ja telkkarin ääreen liimautunut lapsilauma, joka tuskin huomasi sisään saapastelevia ensihoitajia.

 Ensihoitohenkilökunta vakuuttui Kolmosen hyvästä voinnista siinä vaiheessa kun Ihmemies avuliaasti kertoi miten olin ehtinyt siivota eteisen ambulanssia odotellessa.
 Lapsen täytyy siis olla kunnossa jos äidille tulee mieleen järjestellä kenkäteline.

Joten kiitos ja anteeksi, ambulanssimiehet. 
Ensiksikin sanoisin teille, että hätäkeskus ei suostunut perumaan ambulanssia vaikka Kolmosen vointi kohentui silmissä. Siksi sattui olemaan aikaa kohentaa myös eteisen ilmettä. 
Ja toisekseen, ambulanssi ei vieraile perheessämme joka perjantai,
 kuten ehkä lasten reaktiosta olisitte voineet päätellä. 
Jääkiekko-ottelu oli vain juuri alkanut ja karkkikipot vielä täysiä.


Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tai ainakin melkein.
 Lätkämatsi päättyi onnellisesti, mutta Kolmonen jatkoi kannustushuutoaan aamuyön puolelle.
 Kahden maissa kuumeinen pieni mies vihdoin rauhoittui ja
 ehdin ajatella ääneen josko tästä vielä normaali viikonloppu tulisi.
 Normaali viikonloppu kesti noin puoli tuntia,
 juuri sen ajan jonka ehdin nukkua ennen kuin heräsin töminään, loiskuntaan ja litsahdukseen.
Ykköseen oli iskenyt vuosisadan vatsatauti.
 Oksennus oli ehtinyt levittää ilosanomaansa olkkariin, eteiseen ja vessaan, ja jossain niiden välillä Ykkösparka oli liukastunut. Ihmemies oli mennyt hätiin ja touhu näytti lähinnä yrjöpainilta.
 Seisoin makuuhuoneen ovella ja hoin ei oo totta, ei oo totta.

Kaikenlaista sitä ehtiikin mietiskellä siinä aamuyön tunteina lattioita luututessa.
Kuten miksi lastenhuoneista on aina pisin matka vessaan. Tai  miksi mahataudin sattuessa lattialla on aina vastapestyt matot. Tai miksi aina meille sattuu ja tapahtuu.

Loppuviikonloppu sitten kuljettiinkin suurinpiirtein ämpärit kaulassa ja veikattiin seuraavaa laatoittajaa.
Toistaiseksi Ykkönen on jäänyt ainoaksi, meidän muiden vatsoja on väännellyt ihan vaan myötätunnosta.
Tuleva viikko näyttää kuitenkin valoisalta.
Kolmonen alkaa parantua kuumeesta, Kakkonen pääsee hammaslääkäriin ja seuraava lätkäpelikin tulee vasta tiistaina.

Tervetuloa ihan tavallinen maanantai.

Häpeäpilkku

Suutarin lapsilla ei tunnetusti ole kenkiä.
 Kirjastotädin tyttärenä minulle on 

ylivoimaisen vaikeaa palauttaa lainakirjat ajoissa. 

Tiedän, tosi noloa. Ja kyllä, häpeän sitä suuresti.

Rakastan kirjoja ja lukemista.
Ilmeisesti liikaa, koska niistä jo luetuista kirjoistakin luopuminen tuottaa hankaluuksia. 

Säännöllisesti postiluukusta kolahtaa kirjaston ystävällinen pyyntö palauttaa myöhässä oleva aineisto.

Ja yhtä säännöllisesti päätän pyhästi viedä kirjat heti ensi viikolla.

Lopulta kirjaston ystävälliset pyynnöt alkavat käydä uhkaavimmiksi, jolloin pakotan itseni raahaamaan nöyristellen syntisäkkini kirjastontädin eteen anteeksipyyntöjen saattelemana.

Kyllä hävettää.

 Aikuinen ihminen, joka ei saa aikaiseksi palauttaa lainaamaansa kuin uhkasakolla.

Mutta kun kirjat on palautettu, sakot maksettu ja synninpäästö saatu,

 tunnen itseni taas vastuuntuntoiseksi ja puhdistautuneeksi aikuiseksi.

Kunnes lainaan uuden kasan kirjoja. Ja palautan ne taas myöhässä. Noidankehä on valmis.
Sietäisin saada risuista takalistolleni tästä häpeällisestä tavasta,
mutta ruusut on ansainnut meidän kylän kirjastontäti, joka on ammattikuntansa ehdoton helmi.
 Hänen takiaan tämäkin häpeä on hiukan helpompi kantaa.
Lupaan ja vannon palauttaa kaikki myöhässä olevat kirjat heti huomenna tänään.
Poikkean ainoastaan kukkakaupan kautta.


Kerro ihmeessä oma häpeäpilkkusi, hävetään yhdessä!

Sykähdyksiä

Tässä vapussa sykähdytti moni asia.

Ilo.
Kolmosen ensikohtaaminen serpentiinin ja ilmapallojen kanssa sai hymyn korviin kaikilta.
 Pieni mies koristeli kotia yksivuotiaan ihailtavalla tarmolla. Paljon ja joka paikkaan.

Haikeus.
Ykkönen ja kakkonen viettivät toista kertaa vappua isänsä luona. Isompien lasten puuttuminen vappuriemusta vaati edelleen totuttelemista, kipu tuntui hiljaisena haamusärkynä sydänalassa.

Ystävät
Meillä on maailman parhaat ystävät.
Vappuaaton vietimme ystäviemme E:n ja J:n luona.
Yhteisestä vapusta on jo muodostunut perinne, jonka niin toivoisin jatkuvan.
Ystäväni M:n kanssa jaoin vappupäivän elämyksiä, iloitsin naapuruudesta ja lainasin ranskanperunoita.
Ystäväni A lupasi auttaa huomenna mansikkamaan laitossa ja antoi kummityttöni yökylään.
 Ystäväni P taas jakoi haikeuden hetkeni.
Varsinaisia kultakimpaleita kaikki.

Jännitys.
Koko vapun jännitin, että vietänkö ensimmäistä vappua tätinä vai viimeistä vappua ei-vielä-tätinä.
Näyttää siltä, että tämä oli viimeinen vappuni ei-vieläkään-tätinä.
Ajatukset ovat siskon luona, puhelinta tekee mieli vahdata yölläkin.

Aurinko
Vappu on ollut myös pitkiä päiviä pihalla. Aurinko on hellinyt minusta esiin sen kauan odotetun puutarhurin. Tänäänkin olen haravoinut, rapsuttanut, kuopsuttanut ja istuttanut.

Perhe
Illansuussa sain Ykkösen ja Kakkosen kotiin vapunvietosta.
Kolmosen ja isojen sisarusten jälleennäkeminen neljän päivän erossa olon jälkeen sai kyyneleet silmiin.
 On ne niin samasta puusta, tärkeimpiä toisilleen.

Munkit
Piilotin viimeiset vappumunkit lapsilta yöpöydänlaatikkooni.
 Ne on vaan niin syntisen hyviä.

Ihmemies.
Sitä ei haittaa sokeri lakanoilla.

Siivouspäivä

Hermot menivät tietenkin jo heti aamusta. 

Kahvi valui suodatinpaperin ohi ja astuin vessan lattialla olleen aukinaisen hammastahnatuubin päälle.

Kakkosen vaatekaappi oli täynnä ihan tyhmiä vaatteita, ja tukkaan piti laittaa ranskalaiset letit silleenniinkuetsäetkoskisniihinyhtäänkunsetukistaa.

Tyttö lähti siis kouluun rumissa vaatteissa, tukka takussa ja naama näkkärillä.

Koska aamu oli jo valmiiksi pilalla, päätin että tänään siivotaan.

Ykkönen näki tilaisuutensa tulleen ja tarjoitui avuksi petivaatteiden vaihtoon silläehdollaettäsaanpelatapleikkaakoulunalkuunasti.

Avulias poika todellakin pelasi pleikkaa koulun alkuun asti ja siitä ohi.

Ja minä olin tietenkin tyhmä äiti joka ei osaa katsoa kelloa. 

Eikä ilmeisesti osaa myöskään ohjeistaa riittävän selkokielisesti, koska Ykkönen oli ystävällisesti vaihtanut sänkyynsä uudestaan vanhat lakanat, mäjovähänaattelinkinetnääonjotemkinoudostiiviikatut.

Siispä vaihdoin kolmeen sänkyyn lakanat kerran ja yhteen sänkyyn kahdesti.

Kolmosen aamupäiväunien aikana pyöritin peukaloita ja roikuin netissä koska 

ei kannata aloittaa mitään kun se kuitenkin kohta herää. 

No heräsihän se, kolmen tunnin päästä. 

Koululaisten kotiuduttua olin muuttunut tyhmästä äidistä maailman tyhmimmäksi äidiksi, koska pakotin Ykkösen ja Kakkosen siivoamaan huoneensa (joka tarkoittaa käytännössä sitä että äiti mättää tavaroita roskiin ja lapset huutavat kauhuissaan vieressä).

Maailman tyhmin äiti oli tehnyt myös maailman pahinta ruokaa.

 Kolmonen sai haluamansa ja kuittasi päivällisen pullalla koska Vuoden Mutsi- pisteet olin jo muutenkin menettänyt tältäkin päivältä.

Ihmemiehen tullessa töistä vastassa oli maailman pahantuulisin vaimo ja kiukuttelevat kakarat.

 Kaksi kiukuttelevista kakaroista pelastautui isänsä luo vapun viettoon, 

ja Ihmemies pelasti Kolmosen kanssaan pyöräilemään.

Sain siis vihdoin siivota ja raivota raivata rauhassa.

Ensin piti vaan siivota että voi siivota.

Kurjuuden maksimoimiseksi päätin siivota kunnolla. 

Pudistelin matot ja jätin ne tuulettumaan kuistille.

Lattianpesun jälkeen lähdin hakemaan mattoja, jotka olivat kummalliseti kadonneet.

Ne lötyivät roskapöntöstä, koska

  ne oli jätetty roskapussien päälle joten vein ne roskiin, selitti Ihmemies.

Tyynesti levitin roskismatot lattialle ja taisin hymyillä. Ensimmäistä kertaa tänään.

Siivouspäivä päättyi nauruun ja tekstiviestiin lapsille anteeksi että äitillä oli huono päivä.

 Ja ukonilmaan ja kaatosateeseen.

Ja sateenkaareen, jonka toinen pää oli ihan meidän kodin päällä.

Juuri se pää, josta löytyy aarre.

Lähtöruudussa

Kaikkea se rakkaus teettää.

Vielä viisi vuotta sitten toitotin itsevarmana kaikille että minun lapseni ovat sitten tässä.

Tärkeänä perustelin kantaani intuitiolla siitä että näin itselläni vain nämä kaksi lasta ja että olin jo nuorena päättänyt että lapset pitää tehdä alle kolmikymppisenä, jotta nelikymppisenä voi sitten nauttia elämästä.

 Ei enää vaipparallia, yöheräilyjä eikä koko vauvarumbaa.
Hyvästi uhmaiät, kuivaksiopettelut ja kohta kurahousutkin.

Ykkönen oli viiden ja Kakkonen kolmen, kun kiersin julistamassa miten on niin helppoa, kun lapset ovat jo isompia, kohta pääsee elämään sitä niin kuuluisaa omaa elämää. 

Vain hullu aloittaisi kaiken alusta.

Tulin siis hulluksi ja aloitin kaiken alusta.

 Tosin ennen hulluksi tulemista tajusin muutaman oleellisen seikan itsestäni ja elämästäni. 

Intuitio osoittautui peloksi ja se kuuluisa oma elämä kulissiksi. 

Elämästä nauttimisesta en ollut tiennyt yhtään mitään.

Avioliitto Ykkösen ja Kakkosen isän kanssa päättyi. 

Kaikki, mille olin siihen astisen  elämäni perustanut, hajosi sirpaleiksi.
Niin pitikin. Piti kerätä sirpaleet ja huomata niiden tuoma onni.
Se onni löytyikin yllättävän läheltä ja yllättävän nopeasti.
Ihmemies tuli elämääni kuin MacGyver konsanaan, juuri silloin kun kaikki piti olla menetetty.

Seuraavaksi tulinkin hulluksi. Ja sitten raskaaksi.
Palasin takaisin lähtöruutuun, söin kiltisti sanani ja löysin vuorostaan itseni kuuntelemassa saarnaa jonkun toisen helposta elämästä, eihän sitä nyt enää tässä iässä ja kun ne vaihdevuodetkin sattuu samaan aikaan sitten murrosiän kanssa.


Joten tässä sitä nyt ollaan, keskellä vaipparallia ja seuraava erikoiskoe taitaakin olla uhmaikä, taas.
Hyvästit kurahousuille jäivät lyhyeksi.
Viime syksynä leikeltiin juhlavin menoin Kakkosen kurahousut koulun alkamisen kunniaksi ja
 viime viikolla ostin uudet kokoa 86cm. Kurahousujen uusi kuusivuotiskausi on siis taas alkanut.

Lähtöruudussa ei ole yhtään hassumpaa.
 Myönnetään, että paljon vauva-ja taaperoajasta oli päässyt reilun kuuden vuoden aikana unohtumaan,
 mutta Kolmonen on toiminut oivallisena muistinvetreyttäjänä.
Ja jotta kaikki ei uudelleen unohtuisi, siirsin kolmenkympin lapsenteko-rajan suoraan neljäänkymppiin.
 Kaiken varalta.

Hullu saa olla, muttei tyhmä.
Elämästä kun ei  koskaan tiedä. Rakkaudesta vielä vähemmän.
Kun molemmat osuu kohdalle yhtäaikaa isolla Eellä ja isolla Ärrällä,
 vain tyhmä jättää tilaisuuden käyttämättä.

Alkuja

Herättelin tänään haravalla vielä talven jäljiltä uneliasta pihanurmea, ihastelin mullasta hitaasti venytteleviä tulppaanin alkuja ja jo täydessä loistossa kukkivia lumikelloja. 

Viime keväältä näitä muistoja ei ole.

Silloin suru peitti alleen kaikki kevään ihmeet, enkä jaksanut kaivaa niitä esiin. 

En huomannut koivujen hiirenkorvia enkä omenapuun kukkimista.

Katselin vain ikkunasta kun Ihmemies laittoi pihaa kuntoon ristiäisiä varten, säästin kaiken jäljellä olevan  ilon ja onnen vastasyntyneelle Kolmoselle.

 Käsivarsissani ei ollut voimaa haravointiin, mutta vauvaa ne jaksoivat kantaa.

 Onneksi.

Ristiäispäivän aamuna havahduin siihen miten kevät jo olikaan.

 Västäräkki viipyi vain hetken pihakiven päällä ja yhtäkkiä vuodenaika oli vaihtunut.

Vieraat paistattelivat päivää paitahihasillaan, ja lopulta aurinko osui minuunkin.

Kevät ehti kesäksi, mutta en saanut otetta siitäkään.

 Nautin kyllä hellepäivistä lasten kanssa, mutta kukkapenkit saivat rauhassa kerätä rikkaruohoja

 ja syreenin oksat tuoksuivat toisille.

 Piha oli vain piha.

Tältä keväältä muistoja jo on.

 Olen kuljeskellut marjapensaiden välissä ja kuiskutellut anteeksipyyntöjä pihakoivuille,

 tänä keväänä kaikki on toisin, lupaan.

Tänä keväänä piha on taas meidän piha.

 Ihmemiehen kanssa ollaan päät yhdessä tehty suunnitelmia kasvimaasta ja kesäkeittiöstä. 

Kolmoselle pitää tietenkin saada hiekkalaatikko ja puhallettava uima-allas koivujen katveeseen.

Ykkönen ja Kakkonen haaveilevat auringonkukkapellosta kasvimaan laidassa.
Minussa asuu taas tekemisen riemu, ja käsissä  mullan kaipuu.

Aina tulee uusi kevät. Aina tulee uusi alku johon tarttua.

Tänä keväänä istutamme lasten kanssa Vaarille oman omenapuun.

Muttaeisittenmitäänitkuomppuja, sanoi Kakkonen.

Uusi alku, uusi kevät.

Nahkatakkinen tyttö

Tein tänään vuosisadan kirppislöydön.

 Elämää nähnyt nahkarotsi lojui kirpputorin henkarilla kuin minua odottaen.

 Takissa oli kaikki kohdallaan. 

Rispaantuneet napinlävet, pehmeäksi kulunut pinta ja korkea kaulus pohjoistuulta varten. 

Hintalappu oli enemmän kuin kohdallaan, unelmieni takki maksoi yhden vaivaisen euron.

En tietenkään sovittanut sitä. 

Ei ollut väliä mahduinko siihen, sillä takilla oli selvästi tarina ja tarinalla pitää olla koti.
Ihmemies tosin oli sitä mieltä että meidän koti on jo täynnä tavaroita tarinoita,
 jotka kaipasivat vain onnellista loppua. Kuten kaatopaikkaa.
Takkivanhus sai kuitenkin meiltä uuden kodin.
Kotona sovitin sitä vihdoin. Takki istui kuin valettu.
Katselin itseäni peilistä ja tiesin että tämän tarinan minä kirjoitan loppuun.
 .

Elämässäni on ennenkin ollut tarinatakkeja.
 Ensimmäisen nahkatakkini ostin viidentoista vanhana Budapestistä luokkaretkellä, kiihkeästä lomaromanssista huumaantuneena. Komea suklaasilmä Zoltan jaksoi kirjoitella yhden air mail-kirjeen verran, mutta musta prätkänahkatakkini seurasi uskollisesti teinivuosien läpi.
Toinen nahkatakkini oli pitkä, ruskea ja oikea hyvän onnen takki. Senkin ostin kirppikseltä viidellä markalla ja kun kotona työsin käteni takin taskuun, sieltä löytyi viidenkymmenenmarkan seteli. Sehän oli suorastaan merkki siitä, ettei tämä takki päällä voi mikään mennä pieleen. Vähänpä silloin tiesin.
Molemmat takit ovat sittemmin mystisesti kadonneet. Ehkä hyvä niin.
 Muistaakseni prätkätakin tarina päättyi vähemmän onnellisesti rinnuksille oksentamiseen onnettomien kotibileiden jälkimainingeissa. Toisen nahkatakin taikavoimaan taas tuli luotettua vähän liikaa ja alkoi tuntumaan että viisikymppiä oli oikeastaan aika pieni korvaus kaikista takki päällä koetuista pettymyksistä.

Joten kolmas takki toden sanoo. Ja niin sanoi myös Ykkönen, kun näki takin päälläni.
Äitisäootkylläaikarock.

Numeroita

Ikä on vain numeroita, sanotaan.

Minun ja Ihmemiehen numero on kahdeksan, ikäerona laskettuna. 

Ihmemies on kaksikymmentäkuusi, minä kolmekymmentäneljä.

Ihmemies on siis kahdeksan vuotta minua nuorempi. 

Tuo kahdeksikko on aiheuttanut vuosien varrella nieleskelyä, pitkiä katseita ja ihmettelyä.

Jälkeenpäin ajateltuna ehkä myös kateutta.

Valehtelisin, jos väittäisin etten tuota kahdeksaa vuotta olisi aikoinani vatvonut. 

Kyllä vatvoin, ja niin vatvoivat muutkin.
 Etenkin kun ex-mieheni sattui olemaan minua yhdeksän vuotta vanhempi.
Käytännössä siis vaihdoin seitsemäntoista vuotta nuorempaan. (Ei pöllömpi vaihtokauppa.)



Poikaystävän ikää kysyttäessä vastaukseni kaksikymmentäkaksi kuulosti hyvältä niin kauan

 kun en kertonut paria pikku seikkaa. 

Kuten että olin kahden lapsen yksinhuoltaja. Ja kolmenkymmenen paremmalla puolella.
 Ja kerran naimisissa ja eronnut.

Ikäerokriisiä kesti kohdallani kokonaista kaksi viikkoa.
 Kaksi viikkoa tuijottelin peiliin ja venyttelin naamaani, etsin ryppyjä ja
 vertailin itseäni Ihmemiehen ikäisiin naisiin. Tai siis tyttöihin.
Hävisin vertailun, mutta voitin itseni. Ja Ihmemiehen.


Tulevien appivanhempienkaan kannalta en tainnut olla unelmaminiä,
 mutta Ihmemiehelle olin unelmavaimo.
Se riitti, ja riittää edelleenkin.
Toki joskus on aamuja, jolloin herään vanhana akkana, mutta Ihmemies tietää jo siihen keinot.
 Rypyt siliää silittämällä, epävarmuus häviää hellyydellä.

Nuoressa miehessä on puolensa.
Trivial Pursuitissa pääsee pätemään kasariluvun kysymyksissä, mutta pukeutumisen suhteen ei tarvitse pelätä miehen jääneen samalle vuosikymmenelle, sillä potkupuvuissa ei onneksi riitä koot.
 Vakuutusmaksuihin sai vielä nuorisoalennuksen, ja eläkkeellä voi sitten shoppailla huoletta
 kun mies tienaa ansiotyössä vuosia pidempään.
 Viagraa lienee tässä yhteydessä tarpeetonta edes mainita.



Häpeän hetkiäkin on koettu.
Oliko sillon jo piirrettyjä kun sä synnyit? kysyi Ihmemies kerran illanistujaisissa.
Tai kun Kakkonen edelleenkin saa päähänsä (yleensä mahdollisimman suuren yleisön läsnäollessa) pamauttaa että äitikerrotaasmontavuottasäolitkaanIhmemiestävanhempi?
Kypsänä, elämää kokeneena naisena vastaan nykyään häkeltymättä ja hymyillen.


Ikä on siis vain pelkkiä numeroita, elämä on paljon enemmän.
 Sitä ei kannata hukata merkityksettömiin laskutoimituksiin, se kannattaa elää.
 Mielellään sellaisen ihmisen rinnalla, jonka kanssa voi tehdä itsensä onnelliseksi.


Rakkaus ei katso ikää, se katsoo ihmistä.

Ihmistä, joka saa sydämen nauramaan ääneen.
Sitä naurua en kyllästy kuuntelemaan.




88888

Kakkosen näkemys meidän perheestä numeroina. 

Arvoitus

Se löytyi tänä aamuna kahvinkeittimestä ja Ihmemiehen hellästä hymystä.

 Se näkyi Ykkösen tavasta pörröttää Kolmosen niskakiharoita.

Se kurkisti ikkunasta aurinkona ja asettui rintaan sydämen lähelle. 

Se osui käteen taskussa lempihuulirasvana

 ja jatkoi matkaansa Kakkosen koulurepussa joka keikkui huolettomana kapeilla hartioilla.

Se tuli vastaan ulkona punaisina poskina, se tuntui keväisessä tuulessa.

 Se kuului ystävän äänestä , se halasi tekstiviestissä ja pujahti pyytämättä viereen.

Se tarttui nauruun ja viipyi muistoissa.

Se katsoi peilistä ja kulki perässä, ihan kintereillä.

Se tuoksui kotiovella, jos vain pysähtyi haistelemaan.

Pysähdyin.

Se on hipaisu ja huokaus, hiljainen toive.

Se asuu meillä. 

Ja teillä.

Joskus se on piilossa vain siksi että tuntisimme löytämisen riemun.

Se on onni.

Yllätyksiä

Jos yllätysvieraita, juoksulenkkiä, pesukoneeen palamista ja kissan oksennuksia lähes kaikilla matoilla 

ei lasketa, niin tänään on ollut ihan tavallinen torstai.

Jos lasketaan, niin päivä on ollut vähintäänkin yllätyksellinen.

Tykkään yllätyksistä. Pidän yllätyksien suunnittelusta ja tykkään myös itse tulla yllätetyksi. 

 Ystävät ovat tervetulleita yllättämään, mutta yllätysvieraista en pidä.

Yllätysvieraat saapuvat nimittäin aina silloin kun päällä on joko perheriita, hirveä kaaos tai ei yhtikäs mitään tarjottavaa. 

Tänään osui kaksi viimeisintä vaihtoehtoa. 

Tai no, pakastimen pohjalta löytyi viisi toissavuotista joulutorttua, ehtoisana emäntänä paistoin ne. 

Ehdin kerätä kissanoksennusmatot rullalle, josta tulikin loistava tekosyy kaaokselle. 

Just oltiin alkamassa siivoomaan!

Jouluista kahvihetkeä hieman varjosti pyykkikoneen kummallisen kova linkoaminen,

 joten hetken huudeltuamme toisillemme torttujen yli yllätysvieraat ymmärsivät lähteä. 

Varsinainen yllätys sen sijaan odotti kodinhoitohuoneessa. 

No palaahan se. 

Ei siis ole pelkästään tyhmää maksaa liikaa,

vaan on myös tyhmää olettaa pyykkikoneen kestävän kolmea kuukautta pidempään palamatta.

  

Päätin lähteä lenkille ennen kuin pesukoneen lisäksi palaa myös pinna. 

Yllätin itseni, jaksoin juosta koko lenkin!

Kuusi kilometriä riitti unohtamaan palaneen pesukoneen, iloitsemaan vieraista yllätyksestä huolimatta

 ja puhumaan ystävän kanssa helpottavan (ja huohottavan) puhelun.

Tennarit ja sydän tuntuivat hetken kevyiltä.

Pääsiäinen perheessä

Lapsiperheiden pyhien vietto ei yleensä mene kuin Strömsössä.

 Oli sitten joulu, juhannus tai pääsiäinen, mukana on aina pari muuttuvaa tekijää

 joiden ansiosta juhlapyhiin liittyvät perinteet saavat ihan uuden merkityksen.

Eri juhlapyhien vietossa on muutakin yhteistä, nimittäin viime tinka. 

Tarkemmin ajatellen meidän perheen kaikki juhlapyhäperinteet perustuvat viime tingan olemassa oloon.

 Jos sitä ei olisi olemassa, meillä ei olisi koskaan syöty joulukinkkua,
 annettu lahjoja saati paketoitu niitä,
kylvetty rairuohoa

 (joka yleensä itää vasta vappuna, mutta ajatushan on tärkein), 

ostettu pääsiäismunia 

(paikallisen kyläkaupan viime tingan munavalikoima ei ole ihan se laajin, mutta ajatushan siinäkin on tärkein), 

tai ylipäänsä piilotettu niitä pääsiäispupun toimesta.

Lapsuudessani pääsiäisen ehdoton kohokohta oli suklaamunien metsästys. 

Pääsiäispupu (petoksen selvittyä äitini) runoili ontuvasti vihjeet paikoista joista munasaaliit piti etsiä. Pääsiäissunnuntaiaamuna vatsat olivat kipeinä jännityksestä, hetken päästä munien ylensyönnistä.

Tätä traditiota olen vaalinut omien lastenikin kanssa. 

Nyt ymmärrän, miksi pääsiäispupun vihjeet olivat jo lapsuudessani vähintääkin sekavia. 

Tänä aamuna niistä oli itsenikin vaikea saada tolkkua.

 Eniten jännitystä aiheutti se olinko ylipäätään muistanut piilottaa munat vihjeitä vastaaviin paikkoihin.

 Melkein kaikki olin.

Suorituspaineita toi Ykkösen harras tokaisu pitkäperjantaina äitimeilleontulossaniinihanapääsiäinenkunpääsiäispuputaaspiilottaanemunat.

Yhdeksänvuotiaalle paljastui petos juuri ennen viime joulua, joulupukin lisäksi uskottavuutensa menetti myös pääsiäispupu ja hammaskeiju. 

Joten jos uskon menetyksestä huolimatta Ykkönen edelleen pitää pääsiäispupua pääsiäisen odotetuimpana vieraana, niin täältä pesee.

Päätin siis tänä pääsiäisenä oikein todella paneutua tähän pääsiäisen huipentumaan.

 Tällä kertaa runoilisin vihjeet ajoissa ja huolella. 

Keksisin nerokkaat piilopaikat ja vielä nerokkaammat vihjeet.

 Kaikki olisi valmista hyvissä ajoin lauantai-iltana, lapset saataisiin aikaisin sänkyihin toimivalla pääsiäispupulle pitää antaa munimisrauha-fraasilla ja me Ihmemiehen kanssa nauttisimme lasilliset viiniä sen kunniaksi että tälläpä kertaa ei viime tinkaa tarvittukaan. 

Väärin meni.

Tämän pääsiäisen muuttuvat tekijät esittelivät itsensä tuotapikaa.

Aivotärähdys, flunssavirus ja oksennustauti, iloista pääsiäistä!

 Ykkönen ja Kakkonen heräsivät lankalauantaina silmät rähmässä ja nenät tukossa, pääsiäismunat olivat edelleenkin kaupassa (myöhemmin tosin selvisi etteivät olleet enää edes siellä) 

ja runosuoni auttamattomasti tukossa.

Iltaa kohden vain parani.

 Saunan jälkeen Kolmonen pääsi livahtamaan märkään pesuhuoneeseen ja 

liukastui takaraivolleen kaakeleille.

 Sairaalareissulta selvittiin yöksi kotiin ja 

virittelin herätyskelloja soimaan parin tunnin välein Kolmosen voinnin tarkistamiseksi.

 Ei olisi tarvinnut, sillä yllättäen Kakkonen hoiti herätykset oksentamalla tasaisin väliajoin. 

Jossain tajunnantason tarkistusten ja oksennusämpärin välissä runoilin pääsiäispupun terveiset ja
piilotin vaivalla  kalliilla hankitut yllätysmunat.

  Viime tinka ei pettänyt tälläkään kertaa.

Pääsiäisaamu valkeni kuitenkin aurinkoisena.

Munat löydettiin ja kädet pyyhittiin asiaankuuluvasti valkoiseen sohvaan. 

Vatsatautiin tepsi suklaa ja aivotärähdyspotilaan vauhti on entisenlainen.

Rairuohoviljelmätkin vihertää.

Ei pashempi pääsiäinen.

Sanaton

Viime päivinä on ympärilläni tapahtunut asioita, jotka vetävät hiljaiseksi. 

Asioita, joille toivoisi voivan edes jotain, mutta joiden edessä on voimaton.

Ystäväni on hädässä ja minusta ei ole siksi joka hädässä tunnetaan.

Ei siksi etten haluaisi. Vaan siksi ettei ole mitään, mikä ystävääni lohduttaisi.

Olen itse ollut hädässä monta kertaa. 

Elämässäni on tapahtunut liian monta kertaa sellaista jota useimmalle ei tapahdu edes kerran elämässä.

Joka kerran ystävät ovat olleet paikalla. Joka kerran olen saanut siitä lohtua. 

Ja joka kerran olen toivonut, että joskus voisin antaa kaiken sen lohdun takaisin, 

silloin kun sitä eniten tarvitaan.

Olla ystävänä hädässä.

Olen toki ollutkin, mutta tällä kertaa olkapääni ei taida auttaa.

Monena päivänä olen avannut tämän blogin ja sitten sulkenut. 

 Ei ole ollut sanoja, ei sanottavaa.

Voi vain ottaa ystävää kädestä. 

Kuiskata salaisuuden, joka selviää aikanaan.

Että kaikesta huolimatta onnellisia päiviä on.

                                                   Että naurua on. 

                                                            Että lohtua on. 

                                                                   Että sanat on. 

                                                                            Että ystävät on.

                                                                                      Että minä olen.

Unelmia

Unelmoin aina kun mahdollista. 

Paras hetki unelmille on juuri ennen nukahtamista,

 silloin on toivoa että ne tulevat uniin. 

 Näissä iltaunelmoinneissa on tärkeää unelmoida mahdottomuuksista.

Silloin voi haaveilla rauhassa ilman stressaavaa ajatusta siitä,
että niiden toteuttamisen eteen pitäisi tehdä jotain.
Voi vain leijua haaveesta toiseen. Leikitellä ajatuksella että ihmeitä tapahtuu,
että taivaalta tipahtaa toteutunut unelma jalkojen juureen.
Kuten ilmainen keittiöremontti. Tai kausikortti Ikeaan.

Entisessä elämässäni unelmoin lottovoiton ja Karibian loman
 sijaan  tavallisesta perhe-elämästä.
Elämästä, josta voi kertoa totta.
Elämästä, jossa olen olemassa naisena, vaimona, äitinä.
Elämästä, jossa riitän juuri tällaisena kuin olen, ilman reunaehtoja.
Kesti kymmenen vuotta ja kaksi lasta tehdä unelma todeksi.

Nyt elän sitä unelmaani.
Lasken iltaisin lampaita ja lapsia, en kaljatölkin sihahduksia.
Öisin en enää herää vaistomaisesti valomerkin aikoihin.
Aamuisin ei tarvitse keksiä peitetarinoita lapsille siitä miksi isi ei ole nyt ihan kunnossa.
Päivisin voi huoletta ostaa kaupasta lapsille syötävää eikä isille juotavaa.


Ihmeitä ei vain tapahdu, ne pitää itse tehdä.
Pitää upottaa kätensä siihen paskaan ja pelastaa mitä pelastettavissa on.
Minä pelastin tärkeimmät, Ykkösen, Kakkosen ja itseni.
Sitten tuli Ihmemies ja pelasti loput.

Entisestä elämästäni en pääse koskaan kokonaan eroon, mutta riittää etten enää itse eivätkä lapset elä sitä.

 Juuri nyt kaikki on hyvin.
Juuri nyt kaikki on niin ihanan tavallista.

Ehtimisiä

Päivät ovat juosseet ohi ja jättäneet hengästymisen minulle. 

Täällä nyt sitten tasailen hengitystäni. 

Viikon ajan olen yrittänyt ehtiä vaikka mihin. Kaikkeen en ole ennättänyt, tänne blogiinkin vasta nyt.

Jotain olen kuitenkin ehtinyt, kiireestä huolimatta.

Ehdin leipoa Kolmosen syntymäpäiville kaksi kuorma-autokakkua, ja syödä toisesta puolet. Yksin.

Ehdin imuroida ennen juhlia,  mutta lattianpesuun en kerennyt. Onneksi. 

Kolmonen mätti sen jäljelle jääneen kakun moneen kertaan lattialle.

Ehdin iloita kaikista vieraista vaikka juttelemaan en aina kerennytkään. Kolmonen piti siitä huolen.

Ehdin itkeä liikutuksesta ja ilosta. 

Ehdin myös kuivata kyyneleet ennen kuin Ykkönen ja Kakkonen häpeäisivät silmät päästään. 

Ehdin pelastaa Kolmosen monelta kuhmulta, mutta takanluukkuun en ehtinyt ensin. 

Kolmonen ehti. 

Kerkesin kuitenkin lohduttamaan ja puhaltamaan pipiä pois.

Olen myös ehtinyt kuuntelemaan ystävää ja olemaan kiitollinen että kelpaan olkapääksi. 

 Olen kerennyt olemaan myös sylinä ystävien lapsikatraille ja leiponut heidän kanssaan sämpylöitä. 

Valitettavasti ehdin myös syömään ne. Siis sämpylät.

Ehdin myös olla kummitäti ja vara-äiti. 

Kummitytön mielestä ihana sellainen. Ehdin myös paisua ylpeydestä (ja niistä sämpylöistä).

Ennätin olla oikeakin äiti.

Olen ehtinyt viipyä saunanlauteilla Ykkösen ja Kakkosen kanssa. Ehdin kuulla miten paljon pienillä ihmisillä on sydämellään. Ehdin myös miettiä miksi en ole ehtinyt useammin.

Olen myös ehtinyt sanoa miljoona kertaa ihan kohta, ja sen sanottuani on ollut jo liian myöhäistä.

Kiukuttelemaankin olen kerennyt, monta kertaa. Miten siihen onkin aina aikaa? 

Anteeksi pyytämään en ehtinyt yhtä monesti.

Kaikkea en siis ehtinyt, mutta melkein kaikkiin tärkeisiin kyllä. Ainakin yritin.

Niihin mihin en kerennyt, Ihmemies kerkesi. 

Siksi se onkin ihme mies.

Taisin ehtiä kertomaan sen myös Ihmemiehelle. Onneksi.

En kerennyt koristelemaan kakkuakaan. Ihmemies ehti siihenkin :)

Elämän kevät

Tänäänkin jonkun ajanlasku alkaa alusta. 

Tänäänkin joku jossain saa suruviestin, jonka sisältöä ei voi järjellä ymmärtää.

Tänäänkin jonkun maailma pysähtyy, on enää vain ennen ja jälkeen. 

Viime talvena se joku olin minä ja läheiseni. 

Isäni päätti elämänsä ja aloitti ajanlaskumme alusta. 

 Oli pelkkiä kysymyksiä, ei yhtään vastausta.

Tuli tuska, jonka ei kuvitellut koskaan loppuvan.

Tuli myös aika, jota en koskaan kuvitellut eläväni.

Kuukauden sisällä kannoin viimehetkiä kolmatta lastani ja sitten isäni uurnaa. 

Molempia sain pitää vuorollaan samassa paikassa, sydämen alla. 

Maailma pysähtyi, mutta ei lopullisesti. Kliseistä suurin olikin totta, elämä jatkui. 

Isäni ei ollut halunnut tarrautua kiinni elämään, mutta minä halusin. Ja tarrauduin.

 Kaikkein tiukimmin siihen tarrautui Kolmonen, 

joka syntyi keskelle suurinta surua tuoden tullessaan suurimman ilon. 

Jälkeen-elämää on nyt takana reilu vuosi. 

On edelleen kysymyksiä, mutta vastauksia on voinut jo arvailla ja varovasti ymmärtää.

  Jälkeen -sana on saanut myös uusia, onnellisia merkityksiä.

Sen jälkeen kun Kolmonen syntyi.

Sen jälkeen kun siskoni meni naimisiin. 

Sen jälkeen kun Kakkonen kastettiin.

Sen jälkeen kun Ykkönen sai reilun kaverin stipendin.

Sen jälkeen kun vietettiin ihana kesä.

Sen jälkeen kun Kakkonen aloitti koulun.

Sen jälkeen kun kuulin että minusta tulee täti.

Isänkin elämä jatkuu.

 Se jatkuu lapsissani, joilla kaikilla on vaarin nyrkit.

 Se jatkuu siskoni lapsessa, uudessa ihmisessä joka ihan kohta näkee päivänvalon. 

Sukuun syntyy uusi valon lapsi, jolle minä saan olla ensimmäistä kertaa täti.

Se jatkuu muistoissa ja tarinoissa, joille voi jo hymyillä. 

Se jatkuu unissa, joita en vielä näe, mutta toivon näkeväni.

Se jatkuu valossa ja varjossa,
 enimmäkseen valossa.

Kevät tulee. 

Iholla

 Kun olen vanha ja unohdan viikonpäivät ja presidentit, kun vuodenaikana
 on aina lapsuuden kesät enkä  tunnista enää lasteni kasvoja,
toivon että ihoni ei unohda, vaikka aivot unohtavat.

  

Että iho muistaisi kaiken tärkeän. 

Että iho muistaisi miltä tuntuu kävellä ensi kertaa talven jälkeen paljain jaloin.

 Miltä tuntuu saunan jälkeen nukahtaa vastapestyihin lakanoihin, hellästi peiteltynä.

Miltä tuntuu tuuli hiuksissa, miltä tuntuu pidellä pesästä pudonnutta linnunpoikasta.

Miltä tuntuu sulava lumi kauluksen alla.

Miltä aurinko tuntuu talvesta kalpeilla kasvoilla.

Miltä tuntuu vastasyntynyt rintaa vasten, lämpöisenä ja liukkaana. Omana.

 Miltä tuntuu lohduttava käsi olkapäällä,
miltä tuntuu painaa poski vastaheränneen lapsen poskea vasten. 

. 

Miltä tuntuu tarttua käteen, miltä tuntuu päästää siitä irti.

Miltä tuntuu olla niin lähellä toista ihoa ettei mitään mahdu väliin.

Muilla muistoilla ei väliä.

Hoivailua

Useimpien perheiden pahin painajainen alkaa siitä kun äiti sairastuu. 

Maailma pysähtyy ja perheenjäsenet lämmittelevät toisten äitien tekemää ruokaa  mikrossa ja ihmettelevät kuka taikoo puhtaat vaatteet kaappeihin. No äiti tietenkin. Olkoonkin mahataudissa, oksentamisien välissähän ehtii hyvin ripustamaan vaikka pyykit.

 En sairastu usein, viimeksi kunnon tauti yllätti vajaa pari vuotta sitten, joten oli jo aikakin. Olen siis ollut sairaana tämän viikon, ärhäkkä pöpö kaatoi petiin jo maanantaina. En kuulu niihin äiteihin, jotka sitkeästi kuolemantaudista huolimatta huolehtivat arjen pyörittämisestä. 

Osaan nimittäin todella sairastaa. 

Aina ei ole ollut näin ja olen olosuhteiden pakosta jatkanut pyyykkäämistä ja pesemistä vaikka taju on meinannut lähteä. Toisella kierroksella tämäkin on toisin.

Kun sairastun, minusta tulee jälleen lapsi. Ensimmäisten oireiden ilmaantuessa tulee ikävä äitiä joka lapsuudessani jäi pois töistä ja kantoi kotiin keltaista jaffaa ja vanukkaita, sairaanahan on tärkeintä että syö edes jotain. Se jotain sattui tietenkin olemaan jaffaa ja vanukkaita. Sairaana sai olla tyhjän kodin keskipisteenä, sisarukset olivat koulussa ja äiti hoiti vain minua. Makasin peittojen alla ja kuuntelin äidin askeleita jotka tulivat milloin mittaamaan kuumetta, milloin tuomaan juotavaa. Kuumehoureissa äiti silitti päätä ja suihkuun hoippuessani sänkyyn ilmestyivät puhtaat, viileät lakanat joihin kääriytyä. Sairastaminen oli ihanaa. Paitsi yhden kerran kun olin siskoni kanssa samaan aikaan vatsataudissa ja sisko okseni yläsängystä kaikkien neljänkymmenen pehmolelun päälle. Olin niin mustasukkainen, kun äidin kaikki aika meni pehmolelujen pesemiseen että melkein paranin. 

Nytkään maailma ei pysähtynyt sairastuttuani. Se suorastaan pyöri ympärilläni. Ihmemies toi herkkuja kaupasta, jotta söisin edes jotakin. Mahtavaa. Illat lojuin sohvalla kaukosäätimen valtiaana ja torkuin. Aamulla heräsin juuri ennen Ihmemiehen töihin lähtöä, mikä sun vointi on ja soita jos et millään jaksa. En soittanut, mutta tuntui hyvältä tietää että voisin.

Haastetta sairaspäiviin toki toi Kolmonen joka tietenkin oppi juuri nyt kävelemään, mutta Ykkösen ja Kakkosen myöhäiset kouluaamut ja aikaiset iltapäivät pelastivat paljon. Ilmeisesti näytin aika heikolta, sillä koululaiset ottivat ohjat omiin käsiinsä ja liikuttavasti hoitivat pikkuveljeä ja oma-aloitteisesti tyhjensivät tiskikonetta. Tosin Kolmonen kyllä kävi kuiskuttelemassa että paljonkomesaadaanpalkkaatästä  ja Kakkonen oli kertonut opettajalle tukka silmillä että äitionniinkipeäetteisejaksalaittaaeesponkkaria.

Tänään olo on jo parempi. Jään siis henkiiin. Ihmemies saa käydä valmiiseen pöytään illalla, ja Kakkonen lähti kouluun erityisen hienosti letitettynä. Opelle terveisiä, äiti huolehtii taas jälkikasvustaan.

Ihmemies soitti ruokatunnilla että älä kulta rehki liikaa.

Rakkaus parantaa.

Naisenergiaa

Tänään vietin naistenpäivää parhaalla mahdollisella tavalla. Kävin nimittäin ihan yksin tekemässä viikon ruokaostokset. Kiitos kuuluu ihanalle naiselle, ystävälleni E:lle, jonka luokse jätin Kolmosen päiväunille. 

Ihmeellistä kuinka helppoa on käydä ostoksilla yksin. Ja halpaa. Ja hajutonta. Kukaan ei kinunut korvanjuuressa että äitiostamulletääpliis, eikä kukaan kakannut keskittyneesti housuun kassajonossa, kuten on käynyt kolmella viimeisellä kauppareissulla.

 Onnellisena rauhaisasta shoppailuhetkestä olin mennyt lupaamaan Kakkoselle että hän voi tämän kerran tuoda kaverinsa meille koulun jälkeen ilman että äiti on haukkana paikalla.

 Kyllähän te isot tytöt osaatte olla. 

Ja olivathan ne osanneet. Oikein olan takaa. Raahasin kaikki seitsemän kauppakassia sisälle, odotettavissa oli vielä ruhtinaallinen hetki purkaa ostokset kaappiin ilman pieniä ja vikkeliä apukäsiä. Ensimmäiset hälytyskellot alkoivat soida kun sukat tarttuivat lattiaan. Sitten näin ketsuppipullon eteisen pöydällä. Siinä vaiheessa päässä soivat jo kaikki mahdolliset sireenit. Sitten käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Tulkaas tytöt vähän tänne. Kuulostin vielä varsin rauhalliselta ja kivalta äidiltä.
Miksi ketsuppipullo on eteisen pöydällä ja miks mun jalat jää lattiaan kiinni?

Kakkonen oli heti tilanteen tasalla ja huudahti Voieimunpitiottaavälipalaksjugurttiamutotinkinäköjäävahingossaketsuppipullon!

Sain puristettua ääneeni jotain lämpöä kun sanoin
Kerropas kulta nyt äitille totuus.

Kakkonen vilkaisi toiseen tyttöön ja huokaa
Okeinytmäkerrontotuudenjaseon: entiedä! 

Nyt ääneni saattoi jo kuulostaa aavistuksen kireältä ja pihisin
Kokeilepa kulta totuutta vielä toisen kerran.

Kakkonen luovutti ja kysyi
Äititiedäksäsellasenleikinkunketsuppipullohippa?

No en tiennyt, mutta nyt tiedän. 

Ketsuppipullohipan jälkiä siivotessani en tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. 

Päätin nauraa.

Naisissa on voimaa.