Alkuja

Herättelin tänään haravalla vielä talven jäljiltä uneliasta pihanurmea, ihastelin mullasta hitaasti venytteleviä tulppaanin alkuja ja jo täydessä loistossa kukkivia lumikelloja. 

Viime keväältä näitä muistoja ei ole.

Silloin suru peitti alleen kaikki kevään ihmeet, enkä jaksanut kaivaa niitä esiin. 

En huomannut koivujen hiirenkorvia enkä omenapuun kukkimista.

Katselin vain ikkunasta kun Ihmemies laittoi pihaa kuntoon ristiäisiä varten, säästin kaiken jäljellä olevan  ilon ja onnen vastasyntyneelle Kolmoselle.

 Käsivarsissani ei ollut voimaa haravointiin, mutta vauvaa ne jaksoivat kantaa.

 Onneksi.

Ristiäispäivän aamuna havahduin siihen miten kevät jo olikaan.

 Västäräkki viipyi vain hetken pihakiven päällä ja yhtäkkiä vuodenaika oli vaihtunut.

Vieraat paistattelivat päivää paitahihasillaan, ja lopulta aurinko osui minuunkin.

Kevät ehti kesäksi, mutta en saanut otetta siitäkään.

 Nautin kyllä hellepäivistä lasten kanssa, mutta kukkapenkit saivat rauhassa kerätä rikkaruohoja

 ja syreenin oksat tuoksuivat toisille.

 Piha oli vain piha.

Tältä keväältä muistoja jo on.

 Olen kuljeskellut marjapensaiden välissä ja kuiskutellut anteeksipyyntöjä pihakoivuille,

 tänä keväänä kaikki on toisin, lupaan.

Tänä keväänä piha on taas meidän piha.

 Ihmemiehen kanssa ollaan päät yhdessä tehty suunnitelmia kasvimaasta ja kesäkeittiöstä. 

Kolmoselle pitää tietenkin saada hiekkalaatikko ja puhallettava uima-allas koivujen katveeseen.

Ykkönen ja Kakkonen haaveilevat auringonkukkapellosta kasvimaan laidassa.
Minussa asuu taas tekemisen riemu, ja käsissä  mullan kaipuu.

Aina tulee uusi kevät. Aina tulee uusi alku johon tarttua.

Tänä keväänä istutamme lasten kanssa Vaarille oman omenapuun.

Muttaeisittenmitäänitkuomppuja, sanoi Kakkonen.

Uusi alku, uusi kevät.