Nahkatakkinen tyttö

Tein tänään vuosisadan kirppislöydön.

 Elämää nähnyt nahkarotsi lojui kirpputorin henkarilla kuin minua odottaen.

 Takissa oli kaikki kohdallaan. 

Rispaantuneet napinlävet, pehmeäksi kulunut pinta ja korkea kaulus pohjoistuulta varten. 

Hintalappu oli enemmän kuin kohdallaan, unelmieni takki maksoi yhden vaivaisen euron.

En tietenkään sovittanut sitä. 

Ei ollut väliä mahduinko siihen, sillä takilla oli selvästi tarina ja tarinalla pitää olla koti.
Ihmemies tosin oli sitä mieltä että meidän koti on jo täynnä tavaroita tarinoita,
 jotka kaipasivat vain onnellista loppua. Kuten kaatopaikkaa.
Takkivanhus sai kuitenkin meiltä uuden kodin.
Kotona sovitin sitä vihdoin. Takki istui kuin valettu.
Katselin itseäni peilistä ja tiesin että tämän tarinan minä kirjoitan loppuun.
 .

Elämässäni on ennenkin ollut tarinatakkeja.
 Ensimmäisen nahkatakkini ostin viidentoista vanhana Budapestistä luokkaretkellä, kiihkeästä lomaromanssista huumaantuneena. Komea suklaasilmä Zoltan jaksoi kirjoitella yhden air mail-kirjeen verran, mutta musta prätkänahkatakkini seurasi uskollisesti teinivuosien läpi.
Toinen nahkatakkini oli pitkä, ruskea ja oikea hyvän onnen takki. Senkin ostin kirppikseltä viidellä markalla ja kun kotona työsin käteni takin taskuun, sieltä löytyi viidenkymmenenmarkan seteli. Sehän oli suorastaan merkki siitä, ettei tämä takki päällä voi mikään mennä pieleen. Vähänpä silloin tiesin.
Molemmat takit ovat sittemmin mystisesti kadonneet. Ehkä hyvä niin.
 Muistaakseni prätkätakin tarina päättyi vähemmän onnellisesti rinnuksille oksentamiseen onnettomien kotibileiden jälkimainingeissa. Toisen nahkatakin taikavoimaan taas tuli luotettua vähän liikaa ja alkoi tuntumaan että viisikymppiä oli oikeastaan aika pieni korvaus kaikista takki päällä koetuista pettymyksistä.

Joten kolmas takki toden sanoo. Ja niin sanoi myös Ykkönen, kun näki takin päälläni.
Äitisäootkylläaikarock.