Pimeästä valoon

Rakastan kevättä, mutta en ihan vielä. 

Pitkän talven jäljiltä silmät ovat arat, valo tuntuu viholliselta. 

Juuri nyt se on kolmas pyörä, pariton.

 Vielä pitää totutella kaiken paljastavaan kirkkauteen, 

hitaasti riisua lohdullinen pimeys ympäriltä pala kerrallaan.

 Pitää hyvästellä kynttilät, tummat illat ja hämärät aamut, 

täytyy luopua sinisistä hetkistä ja opetella taas ottamaan vastaan 

keltaiset huomenet ja oranssit hyvät yöt.

Olen syntynyt keskitalvella, tullut kohdun hämärästä tammikuun tummaan iltaan

 ja ollut heti kuin kotonani. 

Pimeys on luottoystävä, jonka pehmeisiin ääriviivoihin on turvallista kietoutua. 

Valon kanssa on toisin, sen alastomaan armottomuuteen kestää tottua

 ja ottaa aikansa ennen kuin uskon ettei aurinko ilku minulle, vaan hymyilee lempeästi. 

Huhtikuussa valon lisääntyessä alamme taas ystävystyä. 

Pimeys siirtyy hienotunteisesti sivuun ja tietää minun elokuussa taas palaavan sametinpehmeiden öiden syliin.

Aurinko ottaa vallan ja annan sen tehdä niin. 

Hitaasti heräilen sen kutituksiin aamuisin ja iltaisin pyydystän viimeiset lämmittävät säteet.

Annan valon värittää ääriviivat teräviksi ja totun taas näkemään tarkasti.

Kesäkuussa olen jo rakastunut.

 En saa valosta kyllikseni, enkä kaipaa varjoja.

Sateisina päivinä päivinä kääriydyn torkkupeittoon vain siksi hetkeksi kun kesäheilani on poissa.

Valosta on tullut kauan kaivattu seikkailu, jolla on onnellinen loppu.

Tänään rakastan talvea, vielä vähän aikaa.

Vielä on aamulla hankikanto ja yöpakkaset, järkisyitä molemmat.

Mutta päivissä on jo houkutus.