Sanaton

Viime päivinä on ympärilläni tapahtunut asioita, jotka vetävät hiljaiseksi. 

Asioita, joille toivoisi voivan edes jotain, mutta joiden edessä on voimaton.

Ystäväni on hädässä ja minusta ei ole siksi joka hädässä tunnetaan.

Ei siksi etten haluaisi. Vaan siksi ettei ole mitään, mikä ystävääni lohduttaisi.

Olen itse ollut hädässä monta kertaa. 

Elämässäni on tapahtunut liian monta kertaa sellaista jota useimmalle ei tapahdu edes kerran elämässä.

Joka kerran ystävät ovat olleet paikalla. Joka kerran olen saanut siitä lohtua. 

Ja joka kerran olen toivonut, että joskus voisin antaa kaiken sen lohdun takaisin, 

silloin kun sitä eniten tarvitaan.

Olla ystävänä hädässä.

Olen toki ollutkin, mutta tällä kertaa olkapääni ei taida auttaa.

Monena päivänä olen avannut tämän blogin ja sitten sulkenut. 

 Ei ole ollut sanoja, ei sanottavaa.

Voi vain ottaa ystävää kädestä. 

Kuiskata salaisuuden, joka selviää aikanaan.

Että kaikesta huolimatta onnellisia päiviä on.

                                                   Että naurua on. 

                                                            Että lohtua on. 

                                                                   Että sanat on. 

                                                                            Että ystävät on.

                                                                                      Että minä olen.