Normiviikonloppu

Jo perjantaina ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.
Sitä päivää oli lätkähullu Ykkönen odottanut kuin kuuta nousevaa. 

Illan MM-avaukseen oli valmistauduttu huolella.

 Paras kaveri oli kutsuttu yökylään, kisastudion eväät tilattu hyvissä ajoin ja pikkusisko lahjottu hiljaiseksi.

Jääkiekkokuume tarttui kirjaimellisesti myös Kolmoseen, kuumemittari näytti iltapäivästä liki 39 astetta.

Tunnelma oli siis jo alkuillasta katossa,

mutta kisafiilistä piti nostattaa vielä omalla pihalla laittamalla omat pelit pystyyn.

 Kakkonen huijattiin maalille ja ilmaveiviharjoittelu alkoi. 

Aitoon kisatunnelmaan pääsin minäkin siinä vaiheessa kun pitelin jääpussia maalivahdin leuassa. 

Ykkönen sai maalin ja Kakkonen lohjenneen etuhampaan.

MM-kisat eivät olleet vielä edes virallisesti alkaneet, kun ne vaativat jo ensimmäisen uhrin.

Seuraavat sydämentykytykset saikin sitten aikaan Kolmonen, joka vetäisi iltapalamurot henkeensä.

 Hetken oksentamisen, kakomisen ja yskimisen jälkeen oli pakko soittaa

 hätäkeskukseen kun henki ei alkanutkaan kulkea.

 Kuin ihmeen kaupalla Kolmonen kuitenkin virkosi Ihmemiehen roikottelun seurauksena, ja ambulanssia vastassa oli piipaa-autoa ihmettelevä virkeä yksivuotias ja telkkarin ääreen liimautunut lapsilauma, joka tuskin huomasi sisään saapastelevia ensihoitajia.

 Ensihoitohenkilökunta vakuuttui Kolmosen hyvästä voinnista siinä vaiheessa kun Ihmemies avuliaasti kertoi miten olin ehtinyt siivota eteisen ambulanssia odotellessa.
 Lapsen täytyy siis olla kunnossa jos äidille tulee mieleen järjestellä kenkäteline.

Joten kiitos ja anteeksi, ambulanssimiehet. 
Ensiksikin sanoisin teille, että hätäkeskus ei suostunut perumaan ambulanssia vaikka Kolmosen vointi kohentui silmissä. Siksi sattui olemaan aikaa kohentaa myös eteisen ilmettä. 
Ja toisekseen, ambulanssi ei vieraile perheessämme joka perjantai,
 kuten ehkä lasten reaktiosta olisitte voineet päätellä. 
Jääkiekko-ottelu oli vain juuri alkanut ja karkkikipot vielä täysiä.


Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tai ainakin melkein.
 Lätkämatsi päättyi onnellisesti, mutta Kolmonen jatkoi kannustushuutoaan aamuyön puolelle.
 Kahden maissa kuumeinen pieni mies vihdoin rauhoittui ja
 ehdin ajatella ääneen josko tästä vielä normaali viikonloppu tulisi.
 Normaali viikonloppu kesti noin puoli tuntia,
 juuri sen ajan jonka ehdin nukkua ennen kuin heräsin töminään, loiskuntaan ja litsahdukseen.
Ykköseen oli iskenyt vuosisadan vatsatauti.
 Oksennus oli ehtinyt levittää ilosanomaansa olkkariin, eteiseen ja vessaan, ja jossain niiden välillä Ykkösparka oli liukastunut. Ihmemies oli mennyt hätiin ja touhu näytti lähinnä yrjöpainilta.
 Seisoin makuuhuoneen ovella ja hoin ei oo totta, ei oo totta.

Kaikenlaista sitä ehtiikin mietiskellä siinä aamuyön tunteina lattioita luututessa.
Kuten miksi lastenhuoneista on aina pisin matka vessaan. Tai  miksi mahataudin sattuessa lattialla on aina vastapestyt matot. Tai miksi aina meille sattuu ja tapahtuu.

Loppuviikonloppu sitten kuljettiinkin suurinpiirtein ämpärit kaulassa ja veikattiin seuraavaa laatoittajaa.
Toistaiseksi Ykkönen on jäänyt ainoaksi, meidän muiden vatsoja on väännellyt ihan vaan myötätunnosta.
Tuleva viikko näyttää kuitenkin valoisalta.
Kolmonen alkaa parantua kuumeesta, Kakkonen pääsee hammaslääkäriin ja seuraava lätkäpelikin tulee vasta tiistaina.

Tervetuloa ihan tavallinen maanantai.