20.6.2012

Kivaa lomaa

Kesälomaa on kestänyt kaksi ja puoli viikkoa. Hermot eivät ole kestäneet lähellekään niin kauan. 
Jos ihan totta puhutaan, taisin haikailla lukujärjestyksen perään jo pari päivää kevätjuhlan jälkeen.
 Näyttää nimittäin välillä ihan siltä että se koulu on muuttanut meille, tai ainakin ne kaverit sieltä koulusta. 
Kotimme meno- ja tuloliikenteen voi näppärästi päätellä eteisen crocsivuoren koosta. Tottuneesti katan jo pöydän täyteen lautasia tai kerään vaihtoehtoisesti koskemattomat pois.
 MäsöinjoNiinalla. Lassemuutensyökansmeillä. 

On oikeasti kivaa että lapsilla on kavereita. 
Olisi myös kivaa ettei kiva loppuisi siihen paikkaan kun kaverit lähtevät tai kaverilta pitää lähteä.
 Ihantyhmääollavaankotona. Mullaeiooketäänkaveria. Eikämitääntekemistä. Tylsäääää.
Jaksoin olla puuhakas ja perhekeskeinen äiti ehkä kaksi päivää.
Tehtäiskös yhdessä jotain kivaa? Ihan vaan oman perheen kesken? Leivotaanko? Mentäiskö retkelle? Tai johonkin? Tai ollaan vaan kotona? Pliis?
Olisi kivaa, jos niillä olisi kivaa myös minun kanssa.

Vietimme loman alussa muutaman päivän kotiseudullani, ja odotin leppoisaa lomailua mummulassa omieni keskellä. Oli  meillä leppoisaakin, mutta myös raivokasta turhautumista ja sisarusten välistä tappelua. Kokoajan ja alituiseen.
 Kunnes löysivät pihapiiristä samanikäistä seuraa ja kävivät mummulassa vain syömässä. Kysyin kotimatkalla, mikä kesälomassa on kivointa ja molemmat vastasivat että kesä ja kaverit.
Lapsi on selvästi laumaeläin.

Minut on siis syrjäytetty. Kaverit ovat tulleet jäädäkseen ja äiti saa väistyä vähän sivummalle.
Ykkönen ja Kakkonen ovat karanneet jo käsivarren mitan päähän ja tempoilevat näkymättömän napanuoran rippeiden varassa. He eivät enää vingu kauppareissulle mukaan vaan kysyvät onkspakko? ja huikkaavat  ovelta mämeennytmoikka. No moikka. 

Eilen paistoin neljäkymmentäkolme lättyä. Ykkösellä ja Kakkosella oli molemmilla kavereita yökylässä. Kuuntelin tirskumista, kikatusta ja jalkapalloyleisön tuuletusta puolille öin.
 Ajattelin että siellä ne nyt ovat huoneissaan, jakamassa kavereilleen maailmaa johon äidiltä on kohta pääsy kielletty. Kertomassa salaisuuksia, nauramassa vitseille joita äiti ei ymmärrä.
Ei ihme että äitiä vähän väsyttää.

Mutta silti jaksan iloita siitä että lapsillani on ystäviä. Ja että he osaavat olla ystävälle ystävä. 
Se on jo paljon se.
Melkein yhtä paljon kuin neljäkymmentäkolme lättyä.





5 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus. Ja ah, tosiaan niin totta. Kavereiden merkitys kasvaa koko ajan. Sen huomaa tuon syksyllä koulunsa aloittavan jutuista. Mutta tuon ikäinen ei vielä itse sovi kaverikyläilyjä eikä saa vielä liikkua itsekseen, joten kaikki leikkitreffit on meidän äitien varassa. Ja kaikilla perheillä eri lomaohjelmat... joten kavereitakaan ei voi joka päivä tai edes joka viikko taikoa. Huoh.
    Mutta niin kuin kirjoitit - ihanaa että lapsilla on ystäviä!

    VastaaPoista
  2. Se on just noin! Oma ainokaiseni on samanikäinen kuin sinun Ykkösesi, ja selvästi mennään samassa vaiheessa. Itse iloitsen lapsen ystävistä myös siksi, ettei kotona siis ole leikkiseuraa - paitsi koira, joka sekin aina joskus kelpaa paremman puutteessa :-)

    VastaaPoista
  3. Olen odottanut, että meillä lapset alkaisivat leikkimään enemmän kavereiden kanssa - ihan siitä itsekkäästä syystä, että kaipaisin jo pikkasen omaa tilaa ja aikaa. Nyt kun luen kirjoitustasi, niin harkitsen toiveeni peruuttamista. Olkoot vielä vanhemmissaan kiinni. Ja yritän nauttia siitä vielä kun se on mahdollista.

    VastaaPoista
  4. LauraQ: Kiitos. Meillä elettiin tuota samaa kouluunmenovaihetta viime keväänä, ja kun nyt katsoo taakse päin niin tyttö on kasvanut metrin juuri tuossa kaveriasiassa. Silloin vielä tuntui että mullakin oli jotain otetta vielä kun äitien varassa leikkimiset oli ;) Tosin asutaan pienessä paikassa omakotialueella jossa turvallista antaa vähän pienemmänkin juosta naapuriin leikkimään.Tähän kaikkeen liittyy juuri tuon Kakkosen kohdalla mahdoton angsti maailmaa ja erityisesti äitiä kohtaan, ja se alkoi juurikin viime keväänä ennen koulunaloitusta ja valitettavasti jatkuu vieläkin. Kasvaminen on vaikeeta mutta kasvattaminen vielä vaikeempaa. Itsenäisyys repii äidin sydäntä ja hermoja, mutta kaikkkeen kai tottuu?!
    HMH:Ykkönen kysyi juuri että hankittaisko koira niin se vois olla seurana sillon ku kamut ei pääse :)
    Rva Kepponen:Muistan itsekin odottaneeni tätä vaihetta mutta nyt kun sitä tilaa itselle jo vähän olisi niin haraankin vatsaan?! Tosin Kolmonen pitää huolen ettei äiti pääe itseään tarpeettomaksi tuntemaan... joten ehkä on vain syytä nauttia kummastakin herkusta, väliaikaistahan tämä kaikki on kuitenkin vaan. Murrosiässä ammutaan sitten jo ihan eri kaliiperilla :D

    VastaaPoista

Jätä jälki käynnistäsi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...