Elämän kevät

Tänäänkin jonkun ajanlasku alkaa alusta. 

Tänäänkin joku jossain saa suruviestin, jonka sisältöä ei voi järjellä ymmärtää.

Tänäänkin jonkun maailma pysähtyy, on enää vain ennen ja jälkeen. 

Viime talvena se joku olin minä ja läheiseni. 

Isäni päätti elämänsä ja aloitti ajanlaskumme alusta. 

 Oli pelkkiä kysymyksiä, ei yhtään vastausta.

Tuli tuska, jonka ei kuvitellut koskaan loppuvan.

Tuli myös aika, jota en koskaan kuvitellut eläväni.

Kuukauden sisällä kannoin viimehetkiä kolmatta lastani ja sitten isäni uurnaa. 

Molempia sain pitää vuorollaan samassa paikassa, sydämen alla. 

Maailma pysähtyi, mutta ei lopullisesti. Kliseistä suurin olikin totta, elämä jatkui. 

Isäni ei ollut halunnut tarrautua kiinni elämään, mutta minä halusin. Ja tarrauduin.

 Kaikkein tiukimmin siihen tarrautui Kolmonen, 

joka syntyi keskelle suurinta surua tuoden tullessaan suurimman ilon. 

Jälkeen-elämää on nyt takana reilu vuosi. 

On edelleen kysymyksiä, mutta vastauksia on voinut jo arvailla ja varovasti ymmärtää.

  Jälkeen -sana on saanut myös uusia, onnellisia merkityksiä.

Sen jälkeen kun Kolmonen syntyi.

Sen jälkeen kun siskoni meni naimisiin. 

Sen jälkeen kun Kakkonen kastettiin.

Sen jälkeen kun Ykkönen sai reilun kaverin stipendin.

Sen jälkeen kun vietettiin ihana kesä.

Sen jälkeen kun Kakkonen aloitti koulun.

Sen jälkeen kun kuulin että minusta tulee täti.

Isänkin elämä jatkuu.

 Se jatkuu lapsissani, joilla kaikilla on vaarin nyrkit.

 Se jatkuu siskoni lapsessa, uudessa ihmisessä joka ihan kohta näkee päivänvalon. 

Sukuun syntyy uusi valon lapsi, jolle minä saan olla ensimmäistä kertaa täti.

Se jatkuu muistoissa ja tarinoissa, joille voi jo hymyillä. 

Se jatkuu unissa, joita en vielä näe, mutta toivon näkeväni.

Se jatkuu valossa ja varjossa,
 enimmäkseen valossa.

Kevät tulee. 

Vimma

Se iskee aina yllättäen, ja etenkin silloin kun siihen ei olisi aikaa eikä rahaa. 

Sisäinen pakko luoda jotain uutta, pientä suurta ja kivaa. 

Tällä kertaa kaikki alkoi perjantaina, kun Kolmonen käveli omin jaloin 1-vuotisneuvolan ovesta sisään. Katselin liikuttuneena pienen pojan vaappumista. Vastahan se syntyi, ihan vasta pitelin pientä ryppyistä nyyttiä rinnoillani.

Sillä sekunnilla tajusin että meillä ei ole enää vauvaa.

Sen sijaan meillä on edelleen vauvan huone. Siihen epäkohtaan piti saada muutos heti, mielellään välittömästi. Viis siitä että viikkosiivous oli tekemättä, pyykkivuori valloittamatta ja miljoona muuta hommaa hoitamatta.

 Asiat siis tärkeysjärjestykseen. 

Heti kotiin päästyämme tyhjensin Kolmosen huoneen kaikesta vauvaroinasta. Siinä vaiheessa Ykkönen tuli katsomaan touhua ja ilmoitti antavansa omasta huoneestaan pikkuveljelle kaikki lällykamat. Se tarkoitti sitä että myös Ykkösen huone tarvitsi kokonaisvaltaisen päivityksen, kuulemma mielellään NHL-hengessä. Kakkonen tajusi tilaisuutensa tulleen ja onnistui mankumaan myös omaan huoneensa täydellisen muodonmuutoksen. Ja siitä se ajatus sitten lähti, tai oikeammin karkasi käsistä.

Soitin ihmemiehelle töihin, että viikonloppusuunnitelmat on ihan vähän muuttuneet. Ja että akkuporakone kannattaa laittaa lataukseeen. Ja aivot narikkaan, vaimolla on luomistyö kesken. 

Ja kun luovuus kerran alkoi kukkia, päätin antaa ystäväni E:n lapselle itsetehdyn 1-vuotislahjan. 

Niinpä lauantaina ei riittänyt että kaikki huoneet olivat iloisesti kaaoksessa, joten perustin keittiöön askartelupajan. 

Syödähän nyt voi pari päivää vaikka...eteisessä?! 

Lahjasta tuli ihana, ihan saajansa näköinen.

Koko viikonloppuhan siihen sitten meni. 

Rahaa ei yhtään, aikaa sitäkin enemmän. Koti oli hyrskyn myrskyn, mutta niin luomisvimmassa kuuluukin.

Ykkösen huoneessa meinasi tulla mutkia matkaan. Parin tunnin etsimisen jälkeen NHL-lakanat, joista olisi pitänyt taikoa sängynpääty, löytyivätkin likaisena sängystä. Muistelin Ykkösen joskus pienenpänä (ja tietämättömänä sukupuolensa asettamista vaatimuksista) haaveilleen unikkohuoneesta, joten otin riskin. Ihmemies loihti harmaalla spraymaalilla miehekkään tähtilampun, ja kodinhoitohuoneen tähtiverho sai uuden elämän sängynpäädyssä. 

Ykkösen valtakunnasta tuli ilmiselvä jääkiekko-tähden huone. 

 

Sunnuntaina iltakuudelta Ykkösen ja Kakkosen kotiutuessa kaikki oli valmista. Kolmonen peri isoveikalta iki-ihanat Aappa-aarteet, sain kuin sainkin Ykkösen ihastumaan jääkiekkotähti-teemaan unikoilla höystettynä ja Kakkosenkin mielestä oman huoneen uusi järjestys on sairaanihanajasopivanprinsessamainen. 

Viikonlopun vimma alkaa laantua. 

Ihmemies on piilottanut porakoneen, ja pyykkivuorikin on pienentynyt.

Rauha maassa, ainakin vähän aikaa.

Iholla

 Kun olen vanha ja unohdan viikonpäivät ja presidentit, kun vuodenaikana
 on aina lapsuuden kesät enkä  tunnista enää lasteni kasvoja,
toivon että ihoni ei unohda, vaikka aivot unohtavat.

  

Että iho muistaisi kaiken tärkeän. 

Että iho muistaisi miltä tuntuu kävellä ensi kertaa talven jälkeen paljain jaloin.

 Miltä tuntuu saunan jälkeen nukahtaa vastapestyihin lakanoihin, hellästi peiteltynä.

Miltä tuntuu tuuli hiuksissa, miltä tuntuu pidellä pesästä pudonnutta linnunpoikasta.

Miltä tuntuu sulava lumi kauluksen alla.

Miltä aurinko tuntuu talvesta kalpeilla kasvoilla.

Miltä tuntuu vastasyntynyt rintaa vasten, lämpöisenä ja liukkaana. Omana.

 Miltä tuntuu lohduttava käsi olkapäällä,
miltä tuntuu painaa poski vastaheränneen lapsen poskea vasten. 

. 

Miltä tuntuu tarttua käteen, miltä tuntuu päästää siitä irti.

Miltä tuntuu olla niin lähellä toista ihoa ettei mitään mahdu väliin.

Muilla muistoilla ei väliä.

Hoivailua

Useimpien perheiden pahin painajainen alkaa siitä kun äiti sairastuu. 

Maailma pysähtyy ja perheenjäsenet lämmittelevät toisten äitien tekemää ruokaa  mikrossa ja ihmettelevät kuka taikoo puhtaat vaatteet kaappeihin. No äiti tietenkin. Olkoonkin mahataudissa, oksentamisien välissähän ehtii hyvin ripustamaan vaikka pyykit.

 En sairastu usein, viimeksi kunnon tauti yllätti vajaa pari vuotta sitten, joten oli jo aikakin. Olen siis ollut sairaana tämän viikon, ärhäkkä pöpö kaatoi petiin jo maanantaina. En kuulu niihin äiteihin, jotka sitkeästi kuolemantaudista huolimatta huolehtivat arjen pyörittämisestä. 

Osaan nimittäin todella sairastaa. 

Aina ei ole ollut näin ja olen olosuhteiden pakosta jatkanut pyyykkäämistä ja pesemistä vaikka taju on meinannut lähteä. Toisella kierroksella tämäkin on toisin.

Kun sairastun, minusta tulee jälleen lapsi. Ensimmäisten oireiden ilmaantuessa tulee ikävä äitiä joka lapsuudessani jäi pois töistä ja kantoi kotiin keltaista jaffaa ja vanukkaita, sairaanahan on tärkeintä että syö edes jotain. Se jotain sattui tietenkin olemaan jaffaa ja vanukkaita. Sairaana sai olla tyhjän kodin keskipisteenä, sisarukset olivat koulussa ja äiti hoiti vain minua. Makasin peittojen alla ja kuuntelin äidin askeleita jotka tulivat milloin mittaamaan kuumetta, milloin tuomaan juotavaa. Kuumehoureissa äiti silitti päätä ja suihkuun hoippuessani sänkyyn ilmestyivät puhtaat, viileät lakanat joihin kääriytyä. Sairastaminen oli ihanaa. Paitsi yhden kerran kun olin siskoni kanssa samaan aikaan vatsataudissa ja sisko okseni yläsängystä kaikkien neljänkymmenen pehmolelun päälle. Olin niin mustasukkainen, kun äidin kaikki aika meni pehmolelujen pesemiseen että melkein paranin. 

Nytkään maailma ei pysähtynyt sairastuttuani. Se suorastaan pyöri ympärilläni. Ihmemies toi herkkuja kaupasta, jotta söisin edes jotakin. Mahtavaa. Illat lojuin sohvalla kaukosäätimen valtiaana ja torkuin. Aamulla heräsin juuri ennen Ihmemiehen töihin lähtöä, mikä sun vointi on ja soita jos et millään jaksa. En soittanut, mutta tuntui hyvältä tietää että voisin.

Haastetta sairaspäiviin toki toi Kolmonen joka tietenkin oppi juuri nyt kävelemään, mutta Ykkösen ja Kakkosen myöhäiset kouluaamut ja aikaiset iltapäivät pelastivat paljon. Ilmeisesti näytin aika heikolta, sillä koululaiset ottivat ohjat omiin käsiinsä ja liikuttavasti hoitivat pikkuveljeä ja oma-aloitteisesti tyhjensivät tiskikonetta. Tosin Kolmonen kyllä kävi kuiskuttelemassa että paljonkomesaadaanpalkkaatästä  ja Kakkonen oli kertonut opettajalle tukka silmillä että äitionniinkipeäetteisejaksalaittaaeesponkkaria.

Tänään olo on jo parempi. Jään siis henkiiin. Ihmemies saa käydä valmiiseen pöytään illalla, ja Kakkonen lähti kouluun erityisen hienosti letitettynä. Opelle terveisiä, äiti huolehtii taas jälkikasvustaan.

Ihmemies soitti ruokatunnilla että älä kulta rehki liikaa.

Rakkaus parantaa.

Rimakauhua

Nyt kun taas pystyn tähän

kirjoittamiseen

 minussa läikähtää jo pelko

                            kuinka kauan

Kirjoittaminen on tähän asti ollut minulle kuin taikavoima, jota käytetään vain silloin kun ei muuhun pysty. Eniten tekstejä on syntynyt silloin kun elämä on ollut umpisolmussa ja luomisen tuska ei ole erottunut muusta tuskasta. Kriisien keskellä kirjoittaminen on tuonut voimaa, jota ei tiennyt enää olevan tarjolla. Aina kirjoittamiseen ei ole pohjamudissakaan pystynyt, on ollut aikoja jolloin sanat ovat liian kipeitä paperille. 

Aikoja, jolloin vain selviytymisellä on ollut merkitystä.

Onnellisena en ole juuri koskaan kirjoittanut. Paitsi nyt. Siksi yhtäkkiä olenkin epävarma ja varuillani. Onnellinen olen kyllä ennenkin ollut, mutta eri tavalla. Hauraammin ja epätoivoisemmin. Sillä tavalla että sitä ei ole uskaltanut sanoa ääneen.
Tämä onnellisuus on rohkeaa, se uskaltaa puskea ahdistuksen ja pahan mielen läpi. Se uskaltaa kirjoittaa, vaikka vähän pelottaakin.

Ja te uskomattoman monet olette uskaltaneet lukea.
Olen siitä hämmentynyt mutta huikean iloinen.

Kiitos.

Naisenergiaa

Tänään vietin naistenpäivää parhaalla mahdollisella tavalla. Kävin nimittäin ihan yksin tekemässä viikon ruokaostokset. Kiitos kuuluu ihanalle naiselle, ystävälleni E:lle, jonka luokse jätin Kolmosen päiväunille. 

Ihmeellistä kuinka helppoa on käydä ostoksilla yksin. Ja halpaa. Ja hajutonta. Kukaan ei kinunut korvanjuuressa että äitiostamulletääpliis, eikä kukaan kakannut keskittyneesti housuun kassajonossa, kuten on käynyt kolmella viimeisellä kauppareissulla.

 Onnellisena rauhaisasta shoppailuhetkestä olin mennyt lupaamaan Kakkoselle että hän voi tämän kerran tuoda kaverinsa meille koulun jälkeen ilman että äiti on haukkana paikalla.

 Kyllähän te isot tytöt osaatte olla. 

Ja olivathan ne osanneet. Oikein olan takaa. Raahasin kaikki seitsemän kauppakassia sisälle, odotettavissa oli vielä ruhtinaallinen hetki purkaa ostokset kaappiin ilman pieniä ja vikkeliä apukäsiä. Ensimmäiset hälytyskellot alkoivat soida kun sukat tarttuivat lattiaan. Sitten näin ketsuppipullon eteisen pöydällä. Siinä vaiheessa päässä soivat jo kaikki mahdolliset sireenit. Sitten käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Tulkaas tytöt vähän tänne. Kuulostin vielä varsin rauhalliselta ja kivalta äidiltä.
Miksi ketsuppipullo on eteisen pöydällä ja miks mun jalat jää lattiaan kiinni?

Kakkonen oli heti tilanteen tasalla ja huudahti Voieimunpitiottaavälipalaksjugurttiamutotinkinäköjäävahingossaketsuppipullon!

Sain puristettua ääneeni jotain lämpöä kun sanoin
Kerropas kulta nyt äitille totuus.

Kakkonen vilkaisi toiseen tyttöön ja huokaa
Okeinytmäkerrontotuudenjaseon: entiedä! 

Nyt ääneni saattoi jo kuulostaa aavistuksen kireältä ja pihisin
Kokeilepa kulta totuutta vielä toisen kerran.

Kakkonen luovutti ja kysyi
Äititiedäksäsellasenleikinkunketsuppipullohippa?

No en tiennyt, mutta nyt tiedän. 

Ketsuppipullohipan jälkiä siivotessani en tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. 

Päätin nauraa.

Naisissa on voimaa.

Hämmästyksiä

Viime päivät ovatkin menneet enemmän tai vähemmän hämmästellen ja kummastellen.

Alkuviikon olen hämmästellyt että voiko krapula todellakin kestää neljä päivää. Tänään keskiviikkona voin todeta että kyllä voi. Lauantaiset pirskeet olivatkin todellinen irtiotto arjesta, sunnuntaisten katumusharjoitusten jälkeen arki pysytellyt kovin kaukana.
Ainakin yhtä kaukana kuin tiskikone, pyykkikone ja imuri.

 Sen sijaan lähentymistä olen tuntenut erityisesti sohvaan.

 Ihmemies vitsaili että seuraavaksi rouva taitaa tarvita irtioton sohvasta.
 Ei muuten naurattanut yhtään. 

Olen myös hämmästellyt sitä kuinka lapsi ei lakkaa hämmästelemästä. Yhä uudestaan ja uudestaan Kolmonen tyhjentää kynttiläkupeista tuikkujen foliokuoret, tunkee ne suuhunsa ja on jokakerta yhtä hämmästynyt siitä kun äiti sanoo ei.
Olen kärsivällinen äiti (neljän päivän kankkusesta huolimatta)ja toistan rauhallisesti ja napakasti eitä kunnes Ykkönen ilmaantuu paikalle ja näyttää auliisti
kuinka viisi foliokuorta ylähuulen alle tunkemalla voi näyttää ihan avaruusoliolta.
Niinpä niin. 

Ihmemieskin sai hämmästelystä osansa kun avasi mun puhelinlaskun. Yksi kallis väärinkäsitys puhepaketin suuruudesta operaattorin hyväksi.
Nyt ei naurattanut enää Ihmemiestäkään.

Elämä taitaa kuitenkin voittaa, ja se vasta onkin hämmästyttävää. Katselin tänään portin pielen pihlajia, joiden pulleat silmut valmistautuvat toiveikkaina kevääseen, vaikka pakkasmittari näytti aamulla -20 astetta. Päivät ovat jo niin täynnä lupauksia keväästä, eivät loukkaannu vaikka yö ne jäädyttääkin. Ne vain ojentelevat aamuisin itseään uudelleen kohti aurinkoa, lannistumatta.

Kakkonenkin hämmästytti positiivisella asenteellaan tänä aamuna äitilupaatkosanoahetikunvoikävelläpaljainvarpainkouluun?

Lupaan.

Katumusharjoituksia

Lauantai-iltana koti täyttyi ystävistä, naurusta, viinistä ja laulusta.  Vietimme hilpeän ja huolettoman illan hyvässä seurassa, ja vakuuttelimme Ihmemiehen kanssa toisillemme kuinka tällainen irtiotto arjesta virkistää ja tekee kerrassaan ihmeitä. Nokkamukin sijaan kilistelimme skumppalaseja eikä kukaan huutanut äitiä. Ihmemies muuttui vallattomaksi seuramieheksi ja tanssikengät tekivät minusta Tuhkimon.

Aamulla se ihme sitten katsoi peilistä. Yön aikana Tuhkimo oli muuttunut kurpitsaksi, eikä ihmemieskään varsinaisesti muistuttanut prinssi rohkeaa. Teki mieli huutaa äitiä, omaa sellaista. Päässä jyskytti edellisillan viini ja ajatus äkkiähetinytlapsetkotiin.

Kun Kolmonen taas kotoisasti pyöri jaloissa, pyykkikone hurisi ja viinilasit tiskattu takaisin kauas kaapin perälle, alkoi vähän helpottaa. Ja suututtaa. Mitä huijausta. Virkistymisen sijaan olin kuolemanväsynyt, ja edessä oleva arki tuntui lähinnä elinkautiselta. Omatunto kolkutti ja päätin tuskissani ettei lapsia viedä yökylään vuoteen. Tai no, ainakaan kuukauteen. 

Huono omatunto taitaa olla asia jonka jokainen äiti saa kylkiäisenä saadessaan lapsen. Eikä riitä että omatunto ilmoittelisi olemassa olostaan vain silloin kun siihen on aihetta, vaan se kyllä jaksaa kolkuttaa ihan kaikesta. Milloin on tehty mitäkin ja milloin jäänyt tekemättä. Erityisen huonon omantunnon äiti-ihminen saa kaikesta hauskasta, etenkin jos sitä hauskaa on ollut ilman lapsia. Ja mitä hauskempaa, sitä kalliimmin siitä joutuu maksamaan. Hyvinä katumusharjoituksina toimivat imurointi, vessanpesu ja kaikenlainen puunaus ja kuuraus. Lauantain ansioista meillä voi vaikka syödä lattialta.

Illalla kömmin jo aikaisin peiton alle, tanssikenkien puristamia varpaita pakotti. Unta ei tarvinnut kauaa odottaa, mutta muistan kuitenkin että juuri ennen armahtavaa tajuttomuutta ajattelin että

 voihyväluojaettämeilläolihauskaa!

Ja että seuraaviin bileisiin Herra Huono Omatunto ei kyllä tule kuokkimaan.

Ikävä

Kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen tähän ei ole täysin tottunut. Ykkönen ja Kakkonen pakkaavat joka toinen viikonloppu ja näin lomilla reppunsa ja lähtevät isänsä luokse. Maailmaan, johon minun käteni eivät yllä, jossa on luotettava siihen että joku muu puhaltaa pipit pois.  IIoitsen kuitenkin siitä, että se maailma kuuluu lapsille ja heidän isälleen ja että isä ottaa heidät ilolla vastaan. Erosta huolimatta tai ehkä juuri sen takia heillä on edelleen molemmat järjissään olevat vanhemmat, joihin turvautua. 

Isäviikonloppuina koti tuntuu kumman tyhjältä. Ja siistiltä. Epätodellinen hiljaisuus laskeutuu taloon Ykkösen ja Kakkosen lähdettyä. Onneksi Kolmonen tekee kyllä jo kaikkensa kontrastin vähentämiseksi. Ennen Kolmosen syntymää tyhjä tila oli helpompi täyttää aikuisten jutuilla, ottaa sitä kuuluisaa omaa aikaa josta ydinperheelliset ovat joskus salaa kateellisia ja olla vailla vaatimuksia.

Kolmosen synnyttyä tilanne muuttui, tuntui että vauva on kokoajan muistuttamassa siitä että lapsiahan pitäisi olla kolme, kaksi puuttuu.  Etenkin Kakkosella oli vaikeuksia erota vauvasta viikonlopun ajaksi, ja hän ehdottikin toiveikkaasti että ehkä vauvan voi ottaa isälle mukaan.
No sattuneesta syystä ei voi.
Nykyään on kuulemma jo ihanaakunkukaaneisotkeleikkejäjasaaollaedesjoskusrauhassa.
 Niin ja siellä äitikään ei huuda*.

 Ikävä on kuin amputoidun jalan haamusärky, joka laahaa mukana viikonlopun.
Sunnuntai-iltana kaikki onkin jo toisin. Hiljaisuus on pois pyyhitty ja voin vain hämärästi muistella siivonneeni. Seison taas tukevasti molemmilla jaloillani, pyörin  laumani ympärillä kuin paimenkoira ja lasken lapsia yy-kaa-koo. Jälleennäkemisen onnea ja autuutta kestää noin puoli tuntia. Noin tunnin päästä lasken jo päiviä seuraavaan isäviikonloppuun. Neljätoista. Aika paljon.



 * Viime yönä Kakkonen soitti itkua tihraten että unilelu unohtui kotiin ja että mullaonkauheeikäväsuaäitiiii.
Ilmeisesti en sittenkään ole huutanut tarpeeksi.
 Onneksi.
 Voi mun pientä tyttöäni.

Toivomuskaivo

Torstai on toivoa täynnä. Sen kunniaksi askarreltiin eilen Kakkosen kanssa toivomuskaivo. Sen idea on yksinkertainen, mutta toiveikas. Jokainen saa laittaa toivomuskaivoon omat toiveensa, jotka sitten luetaan torstaisin ja yritetään toteuttaa mahdollisuuksien mukaan. Ihmemies tietysti innostui ja varmaan nytkin surffailee netissä motskarisivuilla.

 Pitää varmaan vähän tarkentaa sille mitä tuo mahdollisuuksien mukaan tarkoittaa.

Toivomuskaivoon oli jo heti ilmestynyt kolme toivetta.
Käsialasta päätellen asialla on ollut Ykkönen ja Kakkonen.

Arvaatte varmaan, mikä kolmesta toiveesta kolahti eniten. 

Toiveet Vuoden Mutsi-palkinnosta olivat jo korkealla koska askartelin lapseni kanssa, mutta kiville meni. 

Toivoisin että äiti ei huutaisi meille tänään.

Okei. Tänään muuten en olekaan huutanut yhtään niin paljon kuin eilen. Se tosin voi johtua siitä että Ykkönen ja Kakkonen lähtivät eilen loppulomaksi mummolaan. Ja se taas puolestaan tarkoittaa sitä että minulla on neljä päivää aikaa harjoitella toiveen toteuttamista. Ja se taas taitaa tarkoittaa paljon peiliin katsomista.

Mutta hei, aina on toivoa.