Pumpulihäät

Jo kihlajaisista olisi voinut jotain päätellä. 

Sormusta valittaessa paikalle osui naapuri, joka vesitti salakihlat.

 Kihlapäivän iltana paikalle osui oksennustauti, joka kaatoi Ihmemiehen.

 Minä pitelin ämpäriä, ihailin kimaltavaa nimetöntä ja haaveilin kirkkohäistä ja vuosisadan hääbileistä.

 Puoli vuotta myöhemmin en mahtunut kuin yhteen mekkoon, eikä mitkään bileet olisi voinut vähempää kiinnostaa. Kolmonen oli ilmoittanut onnellisesti tulostaan.

Niinpä tasan kaksi vuotta sitten lokakuun ensimmäisenä aamuna pakattiin Ihmemiehen kanssa perhe autoon ja kerrottiin lapsille että nyt mennään sinne naimisiin.

 Paitsi että ihan siltä istumalta ei mentykään.

 Auto ei lähtenyt käyntiin, koska hermostunut sulhanen oli jättänyt edellisenä iltana kaikki mahdolliset sisävalot päälle ja akku oli loppunut. Salahäät kariutuivat samaisen naapurin auton lainaamiseen, mutta maistraattiin ehdittiin ajoissa tahtomaan. 

Vihkimisen jälkeen syötiin todistajaystävien kanssa ja palautettiin käräyttäjä-naapurin laina-auto. 

Hääpäiväniltaa juhlistettiin viikkosiivouksella ja häämatkalle lähdettiin seuraavana aamuna Hoplopiin.

Ensimmäistä paperihääpäivää vuosi sitten sentään yritettiin kuorruttaa romantiikalla. Oli kynttilät, viiniä, vihdoinkin nukahtamaan saatu vauva-Kolmonen sekä Ihmemiehen loihtima juhla-ateria. Oli myös isänsä luona vatsakipua valittanut Kakkonen, jonka Ihmemies haki kotiin. 

Ehdin juhla-aterian puoleen väliin ennen kuin Kakkonen oksensi sänkynsä täyteen.

 Jälleen pitelin ämpäriä, ihailin kimaltavaa nimetöntä ja haaveilin kokonaisesta ateriasta.

Tänä vuonna ei ole kukaan oksentanut. Vielä. 

Pumpulihäitä vietettiin heti kun muistettiin. Ihmemies muisti ensin, ja ruinasin hääpäivälahjaksi kolme mattoa Ihmemiehen luottokortilla. Ruokatunniksi sovittiin treffit kirpputorille, jossa annoin vastalahjaksi hampurilaisen nälkäiselle raskaan työn raatajalle. Tai siis piti antaa, mutta hamppari unohtui

 Kolmosen hoitolaukkuun ja lopulta söin sen ahneuksissani itse.

 Kostona ahneudesta iski tietenkin iskias. Hellästi Ihmemies talutti sohvalle jalattoman vaimonsa. Yhtä hellästi pyyhin kuorsaavan miehen kuolan olkapäältäni hetki sitten ja peittelin nukkumaan.

Hiljaa hyräilen Samuli Putron loistavaa kappaletta Olet puolisoni nyt.

En vaihtaisi sekuntiakaan.

Eroja

Tänään on ollut hyvästien päivä. Olen sulkenut ovia, mutta myös avannut niitä. 

Ainakin raolleen, niin että niiden välistä pääsee livahtamaan jotakin uutta ja rohkeaa.

Aamu alkoi sydäntäsärkevillä jäähyväisillä. Yöllä oli tapahtunut jotakin perin järkyttävää;

 kaikki Kolmosen tutit olivat menneet rikki ja muuttuneet nysiksi.

Kolmosen ja tuttien yhteinen taival oli tullut tiensä päähän. Oli haikea eron hetki.

 Kolmonen sormeili jokaista tuttia toiveikkaana ja sovitti sitä suuhunsa leuka väpättäen. Lopulta karmea totuus paljastui. Rikki ovat ja roskiin pitää viedä. Urheasti Kolmonen kiikutti tutteja roskiin. Vasta roskapussia solmiessa itku ryöpsähti valloilleen, ja pian keittiössä ulvoi kokonainen kuoro. Kolmonen itki tuttien perään, Ykkönen nyyhki sitä ettei meillä ole enää vauvaa ja minä sitä että kohta taas on.

 Ihan varma en ole siitä, kuka itki ilosta ja kuka ei.

Päivällä ruokakaupan parkkipaikalla tulivat sitten päivän toiset kyyneleet. Vaikka olen isäni hyvästellyt jo puolitoista vuotta sitten, tajusin että olenkin sanonut vain näkemiin. Ja että edelleenkin ruuhkaisilla parkkipaikoilla silmäni hakevat tuttua autoa, kassajonoista etsin

 tuttuja hartioita ja hyllyjen välistä odotan kuulevani tutun äänen.

 Tänään huomasin miettiväni että mitähän isi sanoisi jos nyt tulisi meitä vastaan; kehuisiko miten hienosti Kolmonen kävelee käsi kädessä autolta ostoskärryille, huomaisiko miten vatsani on kasvanut, kysyisikö Kakkosen uudesta harrastuksesta, pörröttäisikö Ykkösen päätä.

Ja siinä se sitten iski tajuntaan keskellä parkkipaikkaa. Vaari ei enää koskaan kävele meitä vastaan. Ei kysy, ei katso, ei huomaa, ei vastaa. Ei enää ikinä. 

Seisoin autojen seassa sateesta kiiltävällä asfaltilla kun näkemiin muuttui hyvästiksi.

Kotiin ajaessani mietin, miten tärkeää on hyvästellä kunnolla.

 Laittaa lauseeseen piste, jonka jälkeen jos on mahdoton sana. Ja aloittaa uusi aamu sanalla kun, sillä voi matkustaa myös muistoihin, jotka lohduttavat juuri hyvästien hetkellä.

Kolmosen jäähyväiset tuteille olivat äänekkäät ja kunnolliset, ja päättyivät lopulta nukahtamiseen isojen poikien tapaan. Aamulla vielä varmasti etsiskellään tutinnysiä, kunnes päivä päivältä eron tuska helpottaa. Ehkä parin vuoden päästä tuleva isoveli kertoo pikkuveljelleen* 

millaista oli kun tutit menivät rikki ja äiti itki ja nauroi yhtäaikaa parkkipaikalla.

*ensimmäistä kertaa yllätys on ihanasti pilalla, sillä ultrassa paljastui juuri se pieni ero, joka erottaa veljen siskosta.

Saamattomuuden loppu

Terveiset kesälaitumelta, jossa alkaa olla jo vähän koleat tunnelmat.

 Syksy on koittanut jo aikaa sitten, mutta blogini on maannut vielä aurinkotuolissa lomaillen samalla kun olen uskotellut itselleni että kesätaukoa voi hyvin venyttää keskieurooppalaisittain syyskuun puolelle. 

No okei, tunnustan.

 Ei ole edes ollut mitään kesätaukoa,  on vain juhannukselta alkanut saamattomuus ja laiskuus jonka näppärästi verhoilin mielessäni kesätauoksi.

Mutta nyt se on loppu. Paussi teki tehtävänsä ja saamattomuus vaihtui sisäiseen pakkoon kirjoittaa. 

Onneksi, sillä kesän aikana läppärin välttely muuttui huomaamatta rimakauhuksi ja 

kirjoittamisen aloittaminen ylivoimaisen suureksi kynnykseksi ylittää. 

Tuli tunne, että tässäkö se nyt oli, olinko sanottavani jo sanonut ja jos olin, niin vähänpä sitä oli ja paljonpa itsestäni luulin.

Välillä vaan pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle.

 Kiitos teille rakkaat lukijat, jotka olette jaksaneet roikkua mukana kesätauosta huolimatta.

Vaan olipa se kesä.

 Hengästyttävä kesä, joka ei ilmoilla koreillut mutta vilahti silti vain ohi.

 Elämyksien kesä, joita kävimme keräilemässä upeilla Kalajoen Hiekkasärkillä. 

Ystävyyden kesä, joka ei ollut kadonnut mutta löytyi silti uudelleen.

 Muistojen kesä, joka tallentui onneksi edes hetkiksi kameraankin.

 Vatsan kasvattamisen kesä, jossa kerrankin jäätelö oli vain sivuosassa.

Hormoonien kesä, jotka tekivät minusta hirviön ja muut hulluiksi.

 Raivoisan rakkauden kesä, jonka jälkeen olemme ehkä vielä enemmän perhe.

 Pienen pinta remontin kesä, jonka aikana sanan perhe h-kirjain meinasi vaihtua väkisin s-kirjaimeksi. On itketty, naurettu, riidelty, huudettu, annettu ja saaatu anteeksi, unohdettu ja taas muistettu. Mutta kuitenkin rakastettu. Ja revitty tapetteja.

Joten tervetuloa ihana syksy ja melkein remontoitu koti. Tervetuloa rutiinit ja ryhdistäytymiset ja vanhempainillat. Tervetuloa uuniomenat ja uudet harrastukset. Varovainen tervetuloa myös kuravaatteille ja oksennustaudeille (joista jälkimmäinen osasi kyllä meille ilman erillistä toivotustakin; Ykkönen viettää tänään yrjöpäivää koulusta). 

Mutta ennenkaikkea, tervetuloa taas blogiin!

Rakkauksia

Olen rakastanut paljon ja monia. Olen rakastanut liikaa ja liian vähän. Olen rakastanut epätoivoisesti, raivoisasti ja hiljaa. Olen rakastanut läheltä ja kaukaa. Olen rakastanut ikuisuuden ja vain pienen hetken. Olen rakastanut ehdoitta ja sillä ehdolla. Olen rakastanut salaa ja olen huutanut rakkauteni maailmalle. 

Olen rakastanut kuollakseni, mutta myös elääkseni.

Suurinta rakkauttani elän juuri nyt.

 Se on täyttä ja kaikenkattavaa, sen edessä voin olla paljas ja epätäydellinen. 

Se on tunne, että on vihdoin tullut kotiin.

Niitä pienempiä rakkauksia mahtuu silti matkan varrelle monta. 

Pieniä siksi, ettei niitä ollutkaan tarkoitettu kasvamaan. 

Niillä vain harjoiteltiin hulluina nuoruusvuosina sitä suurta varten, mutta tosissaan ja sydän verellä.

 Yhtä näistä pienistä rakkauksista olen muistellut viime päivinä. Sain suruviestin joka toi mieleeni nuoruuden kesäyöt kalalla, suudelmat saunan nurkalla, mopon pärinän metsäpolulla. 

Näitä muistoja ei ole hän enää jakamassa. Nuori elämä päättyi liian varhain.

Nämä tarinat elämän katkeamisesta saavat minut ahnehtimaan rakkautta. Tulee kiire rakastaa, kiire haalia kaikki rakkaus ympärilleen kuin peitto ja kääriytyä siihen. Menetysten sattuessa kohdalle vastaiskuni on ollut tämä lämmin peitto jonka alla on kaikille rakkaille tilaa, myös niille jotka eivät enää tässä elämässä ole läsnä. 

Yksi uusimmista rakkauksistani saa nimen sunnuntaina. Tämä tädinrakkaus on uutta, erilaista ja hämmentävääkin. Hartaasti valitsin kastelahjaa, joka ei missään nimessä ole käytännöllinen, mutta sitäkin suloisempi. Tädinrakkaudessa on parasta ettei ole ollenkaan kasvatusvastuuta, on vain hemmotteluvastuu.

Toivon että aurinkokin hemmottelee pientä kastesankaria suurena päivänä.

Äidinrakkaus on tunteista äärettömin ja siksi myös vaikein. On pelottavaa heittäytyä johonkin niin totaaliseen ja ikuiseen. Tunteeseen, jota ei voi ohjailla ja jossa on vaan luotettava vaistoon. Ja silti siihen vaan heittäytyy kerta toisensa jälkeen. Ja joka kerta on yhtä ihmeellinen. 

Nyt näyttää siltä, että saan kokea sen neljännen kerran.

 Alkukesä on mennyt hiljaisen hämmennyksen vallassa, on pitänyt varovaisesti opetella laskemaan kuuteen. 

Nelonen on siis ilmoittanut tulostaan, vaikkakin vasta alkutaipaleella, mutta viikko viikolta toiveet ovat korkeammalla saada tämäkin rakkaudenhedelmä syliin asti. 

Rakkaus tekee ihmeitä, eikö?

Kivaa lomaa

Kesälomaa on kestänyt kaksi ja puoli viikkoa. Hermot eivät ole kestäneet lähellekään niin kauan. 

Jos ihan totta puhutaan, taisin haikailla lukujärjestyksen perään jo pari päivää kevätjuhlan jälkeen.

 Näyttää nimittäin välillä ihan siltä että se koulu on muuttanut meille, tai ainakin ne kaverit sieltä koulusta. 

Kotimme meno- ja tuloliikenteen voi näppärästi päätellä eteisen crocsivuoren koosta. Tottuneesti katan jo pöydän täyteen lautasia tai kerään vaihtoehtoisesti koskemattomat pois.

 MäsöinjoNiinalla. Lassemuutensyökansmeillä. 

On oikeasti kivaa että lapsilla on kavereita. 

Olisi myös kivaa ettei kiva loppuisi siihen paikkaan kun kaverit lähtevät tai kaverilta pitää lähteä.

 Ihantyhmääollavaankotona. Mullaeiooketäänkaveria. Eikämitääntekemistä. Tylsäääää.

Jaksoin olla puuhakas ja perhekeskeinen äiti ehkä kaksi päivää.

Tehtäiskös yhdessä jotain kivaa? Ihan vaan oman perheen kesken? Leivotaanko? Mentäiskö retkelle? Tai johonkin? Tai ollaan vaan kotona? Pliis?

Olisi kivaa, jos niillä olisi kivaa myös minun kanssa.

Vietimme loman alussa muutaman päivän kotiseudullani, ja odotin leppoisaa lomailua mummulassa omieni keskellä. Oli  meillä leppoisaakin, mutta myös raivokasta turhautumista ja sisarusten välistä tappelua. Kokoajan ja alituiseen.

 Kunnes löysivät pihapiiristä samanikäistä seuraa ja kävivät mummulassa vain syömässä. Kysyin kotimatkalla, mikä kesälomassa on kivointa ja molemmat vastasivat että kesä ja kaverit.

Lapsi on selvästi laumaeläin.

Minut on siis syrjäytetty. Kaverit ovat tulleet jäädäkseen ja äiti saa väistyä vähän sivummalle.

Ykkönen ja Kakkonen ovat karanneet jo käsivarren mitan päähän ja tempoilevat näkymättömän napanuoran rippeiden varassa. He eivät enää vingu kauppareissulle mukaan vaan kysyvät onkspakko? ja huikkaavat  ovelta mämeennytmoikka. No moikka. 

Eilen paistoin neljäkymmentäkolme lättyä. Ykkösellä ja Kakkosella oli molemmilla kavereita yökylässä. Kuuntelin tirskumista, kikatusta ja jalkapalloyleisön tuuletusta puolille öin.

 Ajattelin että siellä ne nyt ovat huoneissaan, jakamassa kavereilleen maailmaa johon äidiltä on kohta pääsy kielletty. Kertomassa salaisuuksia, nauramassa vitseille joita äiti ei ymmärrä.

Ei ihme että äitiä vähän väsyttää.

Mutta silti jaksan iloita siitä että lapsillani on ystäviä. Ja että he osaavat olla ystävälle ystävä. 

Se on jo paljon se.

Melkein yhtä paljon kuin neljäkymmentäkolme lättyä.

Karavaanari, karavaanari!

Lapsuuden ja nuoruuden kesälomissa ja viikonlopuissa ehdottomasti kammottavinta oli asuntovaunu.
Kyllä, perheemme oli karavaanareita.
Ja kyllä, intohimoisia sellaisia.

Lomille lähdettiin aina suurin odotuksin, jotka yleensä ammuttiin alas jo alkumatkasta.
Koska isäpuoleni ei missään nimessä halunnut olla mikään teiden tukko, ensimmäiseen sakkorysään ajettiin yleensä jo heti kotitaajaman ulkopuolella. Siinä vaiheessa takapenkki hiljeni, lomabudjetti
puolittui ja äiti sai onnitella itseään runsaasta nötköttivarastosta.

Yöt vietettiin tusinaleirintäalueilla, joissa viihtyvyyden takasi viisituhatta muuta karavaanaria. Siellä sitten viriteltiin etuteltat paikoilleen, muovikukat amppeliin ja pantiin pallogrillit pöhisemään. Tiskauspaikkojen haaleat vedet jättivät sormet lipsuviksi ja kasettivessan tyhjentäminen oli päivän kohokohta.


Kesälomat tienpäällä eivät hevin unohdu. Erityisesti mieleeni on jäänyt vaunureissu Tanskaan, jossa eläinpuistoon pääsin vain minä ja isäpuoleni, koska muu perhe oksensi asuntovaunussa. Legolandiassa taas riekkuivat kaikki muut paitsi minä, joka vuorostani oksensin asuntovaunussa.
Kyllä, helle oli hirveä.
 Kyllä, vaunu haisi vielä hirveämmälle.
Ja kyllä, se oli elämäni kaikista kesälomista hirvein.


Näiden kokemusten ja muistojen valossa luulisi minun kiertävän kaikki vähänkään karavaanailuun liittyvän kaukaa. Tähän asti olenkin. Mutta tänä keväänä pienen pieni karavaanarikuume on nostanut minussa päätään, tietyin reunaehdoin. Edelleenkin jyrkkä ei asuntovaunulle ja yhtä jyrkkä ei leirintäalueille. Sitä vastoin varovainen kyllä asuntoautolle ja omalle majoittumisrauhalle jonkun järven rannalla jonka
leiriytyminen kielletty-kyltin huomaa vasta poislähtiessä.

Tilanne nimittäin alkaa olla se, että meitä on tässä perheessä jo aika monta. Sukulaiset asuvat kaukana, ja vaikka kuinka rakkaita ja pitkäpinnaisia ovatkin, eivät hekään pysty ihmeisiin. Meidän perhettä sietää omissa nurkissaan ehkä yhden viikonlopun, mutta sunnuntaina laskee jo tunteja.
 Miten käteväää olisikaan sulkea metelöivä lauma asuntoautoon ja olla kylässä mutta kotona.
 Samalla siirtäisin arvokasta perinnetietoa sukupolvelta toiselle, Ykkönen saisi jakaa lapsuuden kokemukseni yläpedistä, jossa voi nukkua joko selällään tai vatsallaan, joka sekin on päätettävä etukäteen sillä kääntyminen on mahdotonta. Aamupalaksi tarjoilisin nötköttiä ja iltaisin istuttaisiin pallogrillin ääressä. Ihmemies morjestelisi ratissa muita karavaanareita stetson päässään, ja tämä onnellinen perhe matkaisi sukuloiden ympäri kauneinta Suomea.

No joo. Tarkemmin ajeteltuna tämä asuntoautoasia vaatii ehkä vielä hieman kypsyttelyä.
Mutta juuri nyt on kiva haaveilla olevansa kaikkien kaveri.

On elämä laina

Blogihiljaisuus on taas venähtänyt viikoksi. 

Viimeksi olin niin pihalla, etteivät multasormet ehtineet läppärille asti. 

Tällä kertaa kaikki onkin kiertynyt sisäänpäin.

On pitänyt pysähtyä  ja kuulostella itseään, lapsia, kaikkia rakkaita.

 On pitänyt koskettaa, sylitellä ja nuuhkia, varmuuden vuoksi.

Elossa ovat.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. 

Viime viikonlopun Hyvinkään tragedia kosketti valitettavasti myös meidän perhettä.

 Läheltä liippasi, mutta suojelusenkeli oli tällä kertaa töittensä tasalla. 

Ajatukset ovat olleet tämän läheisemme luona, joka jo onneksi toipuu vammoistaan.

Luodinreikä arpeutuu, mutta järkytys ja pelko eivät noin vain häviä.

Ajatukset ovat myös niiden ihmisten luona, joiden rakkaiden olkapäälle varjelus ei ehtinyt.

Ajatukset ovat myös ampujan vanhempien ja läheisten luona.

 Heidän tuskalleen ei varmasti montaa ymmärtäjää löydy.

Maailma on pelottava paikka. 

Tällaisten tapahtumien äärellä tuntee itsensä niin pieneksi ja voimattomaksi.

Miten suojella omaa lastaan, sitä oman sydämen alla kasvatettua ihmisen alkua kaikelta pahuudelta?

Ei mitenkään.

Lapsi on kuin paperilennokki. 

Vaikka miten taittelee ohjeiden mukaan, tuulista ei koskaan tiedä. 

Joskus siivet saavat ilmaa allensa, joskus taas myrskyt riepottelevat. 

Voi vain olla kiitoratana ja laskeutumisvaloina. Lähettämässä matkaan ja ottamassa vastaan.

 Ja toivoa, että elämä kantaa sen mikä on kannettavaksi tarkoitettu.

Ihan pihalla

Reilun viikon ajan elämää on ollut ainoastaan ulkona.

 Ja sen kyllä huomaa.

Pyykkivuori tulee vastaan jo eteisessä  eikä sana kotityöt tunnu kuuluvan enää sanavarastoon. Kenkäkasojen ja vaatemyttyjen yli loikkii jo ihan huomaamattaan ja tiskikoneen käynnistyksen joutuu tarkistamaan ohjekirjasta.

 Lapset ovat eläneet pillimehuilla ja grillimakkaralla ja kotiintuloajat ovat enää muisto vain. 

Tietokonetta en ole avannut viikkoon, kirjoittamisen sijaan olen purkanut luovuuttani kuorikatteen taiteelliseen levittämiseen puskien juurille.

 Yksinäinen kotimme (ja läppärini) on kokenut hylkäämisen ja murjottaa, syystäkin.

Mutta pihalla kaikki on toisin.

Kukkapenkit kukoistavat,  pensaat ovat saaneet kyytiä ja taistelu vuohenputkea vastaan

 on kerran voitettu ja ainakin kahdesti hävitty. 

Olen perustanut elämäni ensimmäisen mansikkamaan ja laittanut lasiverannan kesäkuntoon.

Olen istuttanut, kylvänyt, kuokkinut, kuopsuttanut ja kastellut. 

Iltaisin käyn nukkumaan multaisin varpain ja työnnän unissanikin kottikärryjä.

 Aamuisin herään käsivarret pakottaen ja teen ensimmäisen

 kierroksen puutarhassa kahvikupin kanssa.

Mikä ihana piha.

Ihmemiehelle on kasvanut sirkkeli ja porakone kiinni käteen. 

Ihan pian marjapensaat ja vadelmat saavat nojailla uudenkarheisiin tukipuihin. 

Nyt meillä asuu jo uusi hiekkalaatikko ja lehtikomposti.

Hiekkalaatikko on jo sisäänajettu monet kerrat, Kolmosen osalta ihan kirjaimellisestikin. 

Pyllypesulla kivet vain kolahtelevat lavuaariin, niitä on tungettu vaippaan ensisijaisesti suun kautta. Hiekkiksellä ovat viihtyneet myös Ykkönen ja Kakkonen kavereineen,

 mikä sykähdyttää sydäntäni erityisesti.

 On huojentavaa huomata, että hiekkalaatikkoleikit jaksavat kiinnostaa 

vielä isoja koululaisiakin tässä netti-ja pleikkarimaailmassa.

 Äitinä olen laittanut silmät kiinni ja toivonut sydämeni pohjasta, että 

Ykkönen ja Kakkonen saisivat olla rauhassa lapsia.

Että älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.

Viikonloppuna on luvassa lisää ulkoilmamyrkytystä, ystäviemme A:n ja J:n mökkitalkoiden merkeissä.

Kolmonen pääsee E:n hellään hoivaan, Ykkönen ja Kakkonen ovat isällään,

 ja me Ihmemiehen kanssa lähdemme nostalgiseen järvimaisemaan.

 Talkoiden tavoitteena on puupinojen lisäksi paljon naurua, laulua ja ainakin talviturkin heittoa.

 Vesi on varmasti vielä kylmää, mutta ystävyys lämmittää senkin edestä.

Mikä ihana kesä.

Avajaisruuhkaa

Kolmonen ja Ykkönen maansiirtohommissa 

Kissanpäiviä

Viime päivät ovat hemmotelleet minut melkein pilalle. 

Aurinko on hellinyt kiireettömiä aamuja ja elämä muutenkin on hymyillyt koko hammasrivistöllään.

Olen saanut elää päiviä, jolloin on niin helppoo olla onnellinen.

Viikonloppuna tapasin viimein sen pienen ihmisen, jonka vuoksi saan olla täti.

 Muutaman päivän vanha katse oli tutkiva ja tuntui sydämessä asti. Sain vihdoin syliini tuon pienen pojan, joka oli samalla niin uusi, mutta silti niin tuttu. Ja niin valmiiksi rakastettu.

Tuoreet vanhemmat hehkuivat onnesta ja ylpeydestä joka tarttui.

 Kuten myös vauvakuume.

 Jos sitä on hieman ollut ilmassa aikaisemminkin, niin nyt se iski ihan täydellä teholla. Kolmonen kasvoi yhtäkkiä silmissä lähes koululaiseksi ja Ykkönen ja Kakkonen melkein muuttivat jo pois kotoa pieneen vauvaan verrattuna.

Äitienpäiväksi ajettiin kotiin ja sunnuntaiaamu toi tullessaan lisää onnenkyyneleitä. Ja aamupalan sänkyyn. Itsetehtyjä lahjoja avatessani tunsin taas kerran suurta kiitollisuutta että

  juuri nämä lapset ovat juuri minun.

Ja että juuri niin sen pitää ollakin. Ja että kerrankin nukuin ihan oikeasti onnittelulauluun asti. 

Menneet päivät ovat tarjoilleet muitakin hyviä asioita. Vanha ystäväni S kertoi löytäneensä oman elämänsä ihmemiehen. Olen onnellinen hänen puolestaan, ja myös itseni puolesta. Tuntui hyvältä olla uutisen jakamisen arvoinen ja se lämmittää kovasti. Vanha ystävyys ei ollutkaan kompastunut vuosiin eikä välimatkaan. 

Myös verottaja muisti iladuttaa. Joulu tuli jälleen kerran pelastetuksi, ja sen lisäksi kotiäitiydestä on kerrankin myös rahallista iloa. Surkean kotihoidontuen ansiosta saan äitiyslomalta kertyneet kesälomarahat verottomana. Raha ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se silloin tällöin sopivasti annosteltuna helpottaa

 ja saattaa toteuttaa pari kesälomasuunnitelmaakin.

Onnellisista orastavan kesän päivistä, tai oikeastaan öistä ovat päässeet osalliseksi myös kissaveljeksemme. Aamulehteä hakiessani pääsen usein todistamaan yön metsästysretkien saaliita.

 Aamutossun alla litsahtelee milloin hiiren mahalaukku, milloin myyrän pääkallo. 

Kissat eivät vaan millään tahdo uskoa että olen huono syömään aamupalaa, siitäkin huolimatta että ne tarjoilevat sen huomaavaisesti suoraan rappusille. 

Eivät ole onneksi keksineet kokeilla sitä sänkyä.

Halaus Sinulle

Tässä se nyt on, blogini ensimmäinen tunnustus. Olen yllättynyt, hämmentynyt ja lapsellisen iloinen moisesta!

 Kiitos Hues of Black-blogin HMH, ihan punastuin mielihyvästä kun tämän tunnustuksen sain.

 Tarkoitus on jakaa tämä tunnustus eteenpäin omille suosikkiblogeille, joissa on alle 200 lukijaa.

Tässä omat suosikkini, vaikea oli valita!

Tää ei oo mun elämä

Pidän kirjoittajan rehellisestä ja koruttomasta tavasta kertoa elämästä ja tunteistaan juuri niinkuin ne on. Vaikeista asioista huolimatta jossakin pilkahtelee valo, yhä vain kirkkaammin. 

Sivusilmäilyä

Teräviä havaintoja maailman menosta, asioista joista itsekin haluaisi kirjoittaa, mutta Sivusilmäilijä ehtii ensin ja tekee sen paremmin.

Eloisen Eteisessä

Eloisen Eteisessä minusta tuntuu kuin vaeltaisin salaisessa puutarhassa. Imen itseeni vihreyttä, jospa se tarttuisi peukaloonikin. Blogista välittyy rauha, tuoksut, tunnelmat. Samaistun monessa asiassa.

Arjen takaa

Ihan paras bannerikuva ikinä. Pidän erityisesti kirjoittajan tyylistä poimia arjesta

 juuri ne pienet jutut, kaikkein oleellisimmat.

Pikku Kepponen
Kertakaikkisen ihana blogi, jonka lukeminen tekee aina iloiseksi. 

Oma sukellukseni blogimaailmaan on kestänyt kohta kolme kuukautta. 

Kirjoittaminen on tuonut minulle valtavasti iloa ja riemua. Vielä enemmän on ilahduttanut se, 

että joku muukin on saanut teksteistäni jotakin itselleen.

 Sanat ovat kuin halaus.

 Itsensä halaaminen on joskus paikallaan ja tärkeääkin, mutta eniten lämmittää

 kietoa kädet jonkun toisen ympärille. 

Tuntuu hyvältä tietää, että on onnistunut koskettamaan sanoilla, saanut aikaan naurun tai itkun tai molemmat.

Että jossain on joku, joka on kuulolla.

Joku, jota halata.