Hoivailua

Useimpien perheiden pahin painajainen alkaa siitä kun äiti sairastuu. 

Maailma pysähtyy ja perheenjäsenet lämmittelevät toisten äitien tekemää ruokaa  mikrossa ja ihmettelevät kuka taikoo puhtaat vaatteet kaappeihin. No äiti tietenkin. Olkoonkin mahataudissa, oksentamisien välissähän ehtii hyvin ripustamaan vaikka pyykit.

 En sairastu usein, viimeksi kunnon tauti yllätti vajaa pari vuotta sitten, joten oli jo aikakin. Olen siis ollut sairaana tämän viikon, ärhäkkä pöpö kaatoi petiin jo maanantaina. En kuulu niihin äiteihin, jotka sitkeästi kuolemantaudista huolimatta huolehtivat arjen pyörittämisestä. 

Osaan nimittäin todella sairastaa. 

Aina ei ole ollut näin ja olen olosuhteiden pakosta jatkanut pyyykkäämistä ja pesemistä vaikka taju on meinannut lähteä. Toisella kierroksella tämäkin on toisin.

Kun sairastun, minusta tulee jälleen lapsi. Ensimmäisten oireiden ilmaantuessa tulee ikävä äitiä joka lapsuudessani jäi pois töistä ja kantoi kotiin keltaista jaffaa ja vanukkaita, sairaanahan on tärkeintä että syö edes jotain. Se jotain sattui tietenkin olemaan jaffaa ja vanukkaita. Sairaana sai olla tyhjän kodin keskipisteenä, sisarukset olivat koulussa ja äiti hoiti vain minua. Makasin peittojen alla ja kuuntelin äidin askeleita jotka tulivat milloin mittaamaan kuumetta, milloin tuomaan juotavaa. Kuumehoureissa äiti silitti päätä ja suihkuun hoippuessani sänkyyn ilmestyivät puhtaat, viileät lakanat joihin kääriytyä. Sairastaminen oli ihanaa. Paitsi yhden kerran kun olin siskoni kanssa samaan aikaan vatsataudissa ja sisko okseni yläsängystä kaikkien neljänkymmenen pehmolelun päälle. Olin niin mustasukkainen, kun äidin kaikki aika meni pehmolelujen pesemiseen että melkein paranin. 

Nytkään maailma ei pysähtynyt sairastuttuani. Se suorastaan pyöri ympärilläni. Ihmemies toi herkkuja kaupasta, jotta söisin edes jotakin. Mahtavaa. Illat lojuin sohvalla kaukosäätimen valtiaana ja torkuin. Aamulla heräsin juuri ennen Ihmemiehen töihin lähtöä, mikä sun vointi on ja soita jos et millään jaksa. En soittanut, mutta tuntui hyvältä tietää että voisin.

Haastetta sairaspäiviin toki toi Kolmonen joka tietenkin oppi juuri nyt kävelemään, mutta Ykkösen ja Kakkosen myöhäiset kouluaamut ja aikaiset iltapäivät pelastivat paljon. Ilmeisesti näytin aika heikolta, sillä koululaiset ottivat ohjat omiin käsiinsä ja liikuttavasti hoitivat pikkuveljeä ja oma-aloitteisesti tyhjensivät tiskikonetta. Tosin Kolmonen kyllä kävi kuiskuttelemassa että paljonkomesaadaanpalkkaatästä  ja Kakkonen oli kertonut opettajalle tukka silmillä että äitionniinkipeäetteisejaksalaittaaeesponkkaria.

Tänään olo on jo parempi. Jään siis henkiiin. Ihmemies saa käydä valmiiseen pöytään illalla, ja Kakkonen lähti kouluun erityisen hienosti letitettynä. Opelle terveisiä, äiti huolehtii taas jälkikasvustaan.

Ihmemies soitti ruokatunnilla että älä kulta rehki liikaa.

Rakkaus parantaa.