Katumusharjoituksia

Lauantai-iltana koti täyttyi ystävistä, naurusta, viinistä ja laulusta.  Vietimme hilpeän ja huolettoman illan hyvässä seurassa, ja vakuuttelimme Ihmemiehen kanssa toisillemme kuinka tällainen irtiotto arjesta virkistää ja tekee kerrassaan ihmeitä. Nokkamukin sijaan kilistelimme skumppalaseja eikä kukaan huutanut äitiä. Ihmemies muuttui vallattomaksi seuramieheksi ja tanssikengät tekivät minusta Tuhkimon.

Aamulla se ihme sitten katsoi peilistä. Yön aikana Tuhkimo oli muuttunut kurpitsaksi, eikä ihmemieskään varsinaisesti muistuttanut prinssi rohkeaa. Teki mieli huutaa äitiä, omaa sellaista. Päässä jyskytti edellisillan viini ja ajatus äkkiähetinytlapsetkotiin.

Kun Kolmonen taas kotoisasti pyöri jaloissa, pyykkikone hurisi ja viinilasit tiskattu takaisin kauas kaapin perälle, alkoi vähän helpottaa. Ja suututtaa. Mitä huijausta. Virkistymisen sijaan olin kuolemanväsynyt, ja edessä oleva arki tuntui lähinnä elinkautiselta. Omatunto kolkutti ja päätin tuskissani ettei lapsia viedä yökylään vuoteen. Tai no, ainakaan kuukauteen. 

Huono omatunto taitaa olla asia jonka jokainen äiti saa kylkiäisenä saadessaan lapsen. Eikä riitä että omatunto ilmoittelisi olemassa olostaan vain silloin kun siihen on aihetta, vaan se kyllä jaksaa kolkuttaa ihan kaikesta. Milloin on tehty mitäkin ja milloin jäänyt tekemättä. Erityisen huonon omantunnon äiti-ihminen saa kaikesta hauskasta, etenkin jos sitä hauskaa on ollut ilman lapsia. Ja mitä hauskempaa, sitä kalliimmin siitä joutuu maksamaan. Hyvinä katumusharjoituksina toimivat imurointi, vessanpesu ja kaikenlainen puunaus ja kuuraus. Lauantain ansioista meillä voi vaikka syödä lattialta.

Illalla kömmin jo aikaisin peiton alle, tanssikenkien puristamia varpaita pakotti. Unta ei tarvinnut kauaa odottaa, mutta muistan kuitenkin että juuri ennen armahtavaa tajuttomuutta ajattelin että

 voihyväluojaettämeilläolihauskaa!

Ja että seuraaviin bileisiin Herra Huono Omatunto ei kyllä tule kuokkimaan.