Tänään piti seisahtua monta kertaa. Ei vähiten sen takia että Kolmonen päätti olla aikainen lintu ja napata madon kello viisi aamulla.
Ensimmäinen pysähdys tulikin jo hellan äärellä kun Ykkönen kömpi keittiöön arvaaoonkoainutmeijänluokallajokajoutuusyömäänpuuroo ja sitten kaikkimuutsaasyödäsokerimuroja.
Arvasinhan minä. Ja hövelisti lupasin että kesälomalla saa syödä sokerimuroja vaikka jokapäivä. Niin kuin ne kaikki muut. Katselin Ykköstä lusikoimassa puuroaan, pitkäksi venähtäneenä ja silmät unihiekassa. Yhtäkkiä tajusin että se tapahtuu nyt. Erkaantuminen äidistä, kodista ja puurokattilasta. Mun oma pieni poika haluaa olla niin kuin ne kaikki muut.
Meinasin pakahtua hellyydestä ja pelosta, ja päätin muistaa halata sitä aina kun vain voin.
Ennen kun se muuttaa pois kotoa.
Sitten en seisahtunutkan pitkään aikaan, Kolmosen kanssa aika menee kuin siivillä, kirjaimellisesti. Silti ehdin huomata orastavan kevään sulattelevan lumia räystäiltä. Se tiesi Ihmemiehelle lumenpudotushommia.
Sydän meinasi pysähtyä, kun Ihmemies sitten töistä tultuaan kiipesi katolle romauttelemaan kinoksia alas. Ihanvarmaansetippuutuoltakohtaeikösjolumikolatullutedeltä. Hirvittävä menettämisen pelko valtasi minut, ja sydän kylmänä kuuntelin askeleita katolla. Lupasin välittömästi olla erityisen hellä ja rakastava vaimo.
Seuraava pysähtyminen tapahtui eteisessä peilin ja piirongin välissä. Kolmonen irroitti harkitsemattomasti otteensa peilistä ja käveli piirongin luo. Ensimmäiset kolme askelta.
Teki mieli sanoa että ei, älä vielä hoppuile, tahdon pitää edes sinut tässä ihan lähellä, kiinni minussa.
Elämä on sarja luopumisia, sen huomasin taas tänään. Ja lapset lainassa, tiedetään. Mutta jos vain saisi pysäyttää kellon hetkeksi, nuuhkia lasten Natusanilta tuoksuvia niskoja ja uskotella hetken ettei ne koskaan kasva äidistä ohi. Tai irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä jälki käynnistäsi!