Lähtemisen sietämätön vaikeus

Ihmiset voidaan jakaa karkeasti kolmeen lähtijätyyppiin: 

 pikalähtijöihin, vetkuttelijoihin ja lähdöntekijöihin.

Ihailen suuresti ensimmäistä tyyppiä. Nämä pikalähtijät tietävät aina missä ovat lompakko ja autonavaimet, he eivät ole koskaan myöhässä ja ovat lähtövalmiita aina. Heille ei koskaan tule vessahätää viimetingassa, eivätkä heidän lapsensa kakkaa toppavaatteissa tuulikaapissa. He osaavat valita kaapista heti oikeat vaatteet jotka näyttävät jo valmiiksi hyviltä eikä heidän ei tarvitse seistä peilin edessä tuntitolkulla. Autossa on aina tankki täynnä eikä heidän tarvitse koskaan kääntyä takaisin jo heti ensimmäisessä risteyksessä.

  Pikalähtijöiltä lähteminen sujuu kuin rasvattuna. Ärsyttävää porukkaa.
Arvaatte varmaan etten minä todellakaan kuulu tähän ryhmään.

Sitten ovat nämä vetkuttelijat, joiden tunnusana on kohta. Vaikka miten hoputtaisi, vastaus on aina ihan kohta. Kun muut jo istuvat autossa, vetkuttelijat istuvat vessassa lukemassa Aku Ankkaa.
 Vetkuttelijoilla on aina aikaa keittää kahvit ja tuumailla kaikessa rauhassa.
 Vetkuttelijoilla ei ole koskaan kiire, koska juna meni jo. Ex-mieheni kuului tähän ryhmään ja rakas tyttäreni Kakkonen on perinyt tämän ominaisuuden isältään. Kakkonen tosin on valikoiva vetkuttelija, eikä ole vielä koskaan myöhästynyt koulusta, ja sekös jaksaa hämmästyttää meitä muita.

Minä kuulun lähdöntekijöihin. Lähdöntekijät ovat mestareita suunnittelemaan aikatauluja,
 tekemään listoja ja ennakoimaan. Noin niin kuin teoriassa. Matkalaukun sisältö listassa ei vaan mitenkään vastaa tavaroita laukussa. Hyvin suunniteltu aikataulu pitää vain ajatuksen tasolla ja lähtemiset ovat yhtä kaaosta. Ennakoiminen taas on lapsiperheessä kuin kerjäisi verta nenästään.
Mitä enemmän ennakoi, sitä varmemmin ne kakat on housussa ja myös housun ulkopuolella.

Tänäänkin tein lähtöä ulkoilemaan Kolmosen ja Nelosen kanssa puolitoista tuntia.
Hyvin hikiset puolitoista tuntia, jonka aikana Kolmonen karkasi kaksi kertaa etuovesta ja yhden kerran takaovesta. Yhden kerran ilman vaatteita, loput kerrat sukkasillaan. Hain pojan takaisin yhden kerran myös ilman vaatteita, seuraavilla kerroilla olin ehtinyt pukea jopa päälleni.
Olin ennakoinut lähtemisen ajankohdan Nelosen aamupäiväunien aikaan. Väärin meni. Nelonen karjui vaunuissa kuumissaan koska en ollut ennakoinut varsin lämmintä säätä. Kolmonen taas oli ennakoinut, ja riisui vaatteitaan sitä mukaan kun niitä puin. Naapurit asettuivat mukavasti nojailemaan haravien varteen seuraamaan näytelmäämme, joka päättyi näyttävän lähdön jälkeen u-käännökseen.
 Lompakko unohtui. Ja hoitolaukku. Niiden kakkojen varalta.

Mutta lähdettiinpä kuitenkin. Ja hyvä niin sillä reissulla törmättiin leskenlehtiin, ystäviin ja kutsuun valmiiseen ruokapöytään. Kotiin palasi kylläiset ja vaunuihin väsähtäneet veljekset
 ja äiti, jolla oli suklaalevyn verran omaa aikaa.

Lähteminen on vaikeaa. Ja haikeaa.
 Lähiaikoina hyvästelen ystävän, joka tekee lähtöä entisestä elämästään ja suuntaa kohti uutta.
 Olen surrut ystäväni, ystävyytemme ja tulevan välimatkan puolesta, mutta myös yrittänyt ymmärtää ja tukea. En pysty muuttamaan ystäväni perhettä entiselleen,vaikka haluaisinkin, mutta jotakin voin tehdä.
En enää saarnaa enkä tuomitse. En sano hyvästi, vaan näkemiin. Autan sisustamaan uuden kodin.

Ja näytän tuulenpesät vielä alastomissa koivuissa ja sanon että älä sure, riepoo se elämä muitakin.