Juurilla

Jälleennäkeminen kaalikääryleiden kanssa oli yhtä riemastuttava kuin aina ennenkin. Myös niistä seurannut ähky oli yhtä totaalinen kuin aina ennenkin. 

Olemme siis tulleet viettämään hiihtolomaa kotiseudulleni äidin lihapatojen ääreen. Onnellisina ja vatsat pinkeinä hymyilemme Ihmemiehen kanssa toisillemme. Jonkun toisen tekemä ruoka, jonkun toisen huusholli, jonkun toisen tiskivuoro. Meidän loma. Tästä ajatuksesta iloistuneena tarjouduin tiskaamaan ja laittamaan paikat kuntoon (kun saapuu kolmen lapsen kanssa mummulaan joka on teoriassa avara ja valoisa 3h+keittiö, se muuttuu käytännössä alta aika yksikön jotenkin kumman ahtaaksi ja sotkuiseksi). 

Sen jälkeen voikin taas alkaa odottaa seuraavaa ruokailua. 

Ruoka on kyllä onnelliseksi tekevä asia. Moni lapsuusmuisto liittyy juuri ruokaan, ja siksi sydäntä lämmittää kun äiti soittaa ja kysyy mitä haluamme syödä lomalla. No tietysti kaalikääryleitä ja spagetti bolognesea, sitä jonka tekemiseen menee vähintään kolme tuntia. Ja äiti lupaa ja tytär tulee onnelliseksi. Onnelliseksi erityisesti siitä että on edelleenkin olemassa joku, joka haluaa vääntää tuntitolkulla kaalikääryleitä ja spagettikastiketta koska se on lapsen lempiruokaa. Olkoonkin että se lapsi on jo hyvän matkaa yli kolmenkymmenen.

Pajunkissatkin on onnelliseksi tekevä asia. Ykkönen ja Kakkonen löysivät niitä mummun pihalta ja toivat ne sisälle mukanaan aavistus kevättä. Omassa lapsuudessa mummoni laittoi pajunkissat ja tulppaanit aina siihen yhteen ja samaan maljakkoon mummolan ruokapöydälle, siitä tiesi talven selän taittuneen. Kerran mummo oli laittanut ne toiseen ihan väärään maljakkoon. Muistan miten hain kaapista oikean vaasin, ja mummo lupasi vastedes muistaa tämän tärkeän asian. Tänään vien pajunkissat ja tulppaanit mummolle vanhainkotiin ja toivon että mummo muistaa minut. Mummolaa ei enää ole, mutta muistot ja pajunkissat ovat.

Myös isäni saa omat pajunkissansa, ensimmäistä kertaa hautausmaalle. Viime keväänä suru oli vielä liian tuore, nyt sen voi jo pukea tulppaanikimppuun. Silittäessäni kimpussa olevia pajunkissoja silitän isän ikävääni. Niiden pehmeät päät ovat kallistuneet valoa kohti.

Tällä lomalla tapaan myös muita rakkaitani. Innokkaimmin odotan siskoni vatsan tapaamista, ja tuliaiseksi vien tietenkin äidin kaalikääryleitä, molemmille.